Euroopan inhimillisyyskriisi

Pakolaisia käytetään aseena Eurooppaa vastaan

Pakolaisia käytetään aseena Eurooppaa vastaan

Pakolaisia voidaan käyttää hybridisodankäynnin aseina

Venäjä: Pakolaiset voivat olla hybridisodan ase

Kylmäveristä painostusta

Venäjä kiristää pakolaisilla – ja Suomi on alentunut narrin osaan

Otsikot parin viime kuukauden ajalta antavat varsin synkän kuvan Euroopan tilanteesta. Ulkoinen uhka on suuri. Venäjä on päättänyt järjestelmällisesti käyttää pakolaisia hybridisodankäyntinsä välineenä. Tavoitteena on nakertaa Euroopan unionin jo entuudestaan heikkoa yhtenäisyyttä.

Viime kesästä alkaen Euroopan tiedotusvälineissä on ollut oikeastaan yksi teema: pakolaiskriisi. Se on sulautunut yhteen Ukrainan sodan myötä alkaneeseen keskusteluun Venäjän länttä vastaan harjoittamasta hybridisodankäynnistä. Yhä useammissa uutisissa, otsikoissa ja ohjelmissa ”pakolaiskriisiä” käsitellään tästä tulokulmasta.

Toinen vallitseva käsittelykulma on turvapaikanhakijoiden muodostama uhka yhteiskunnalle. Yhtäältä uhkan muodostaa lisääntynyt maahanmuuttovastainen, jopa rasistinen kirjoittelu ja kärjistyvä yhteiskunnallinen ilmapiiri. Sana on tullut lihaksi polttopulloiskuissa vastaanottokeskuksiin.

Toisaalta turvapaikanhakijat on määritelty uhkaksi itsessään. He edustavat vierasta kulttuuria, ovat pääasiassa nuoria miehiä ja joukossa on varmasti myös islamisteja. Terrorismi hiipii Suomeen turvapaikanhakijoiden kautta.

Uhka-diskurssia ruokitaan päivittäisellä uutisoinnilla ja erilaisilla aiheeseen liittyvillä kirjoituksilla ja puheenvuoroilla. Päivittäisen mediaseurannan perusteella kuva turvapaikanhakijoista on erittäin negatiivinen. Uutiskynnys tuntuu ylittyvän helpommin, kun kyse on epäillyistä raiskauksista tai siitä, ettei suomalainen ruoka ole kelvannut irakilaisille.

Eurooppa ja sietokyvyn rajat

Avainsana keskustelussa on sietokyky. Suomessa se on joko jo tullut tai hyvin nopeasti tulossa vastaan. Vastinpariksi asetetaan humanitaarinen ulottuvuus. Yrjö Raution helmikuinen kolumni on tästä hyvä esimerkki:

”On humanitaarisesti erittäin arveluttavaa sulkea kokonaan ovet Venäjältä tänne pyrkiviltä. Voimavaramme eivät kuitenkaan riitä, jos turvapaikanhakijoiden tihkuminen itärajan läpi muuttuu tulvaksi.”

”Pakolaiskriisin” humanitaarinen ulottuvuus, siis näiden kotimaastaan toivottomuutta pakoon lähteneiden ihmisten hätä, ei ole kokonaan unohtunut. Turvapaikanhakijoilla on vielä ihmisyyttä, mutta miten paljon? Jos vastakohtana on annettuna esitetty kansallisen sietokyvyn rajan ylittyminen, unohtuuko ihmisyys?

Uutiset Venäjältä kertoivat hiljan, että turvallisuuspalvelu FSB oli pidättänyt Kantalahdessa afgaaneja, jotka olivat pyrkimässä Suomen rajalle hakeakseen turvapaikkaa. Muutama päivä myöhemmin Vladimir Putin ohjeisti FSB:tä kontrolloimaan tarkemmin maassa liikkuvien turvapaikanhakijoiden kulkua.

Suomessa oltiin kollektiivisesti helpottuneita, vaikka poliittiset kommentit olivat varovaisia. Alkuvuoden ajan toitotettu itärajan turvallisuusuhka poistuisi kätevästi, jos Venäjä pidättäisi ja alkaisi kovemmalla kädellä valvoa maan ulkorajoille suuntautuvaa liikennettä.

Mihin unohtui inhimillisyys? Entä jos pidätetyt afgaanit eivät olleetkaan rikollisia, vaan poliittista vainoa pakenevia ihmisiä, jotka eivät saaneet kansainvälisten sopimusten suomaa oikeutta turvapaikkahakemuksen käsittelyyn? Entä jos tiukentuva kontrolli johtaa yhä useamman ”katoamiseen” reitiltä? Entä jos yhä useampi joutuu turvautumaan entistä kalliimpiin ja entistä vaarallisimpiin reitteihin päästääkseen Eurooppaan?

Tämä kaikki tapahtuu, koska Suomen (poliittinen) sietokyky on saavutettu. Koska Euroopan (poliittinen) sietokyky on saavutettu. Koska Euroopan mailla ei kerta kaikkiaan ole enää varaa ottaa vastaan yhtään turvapaikanhakijaa.

Suomen itärajan osalta sietokyky näyttäisi siis olevan muutama sata ihmistä. Samaan aikaan Kreikkaan on tullut yksistään helmikuun lopussa (21.-28.2.) 18 772 ihmistä. Kreikan osalta voidaan puhua maan järjestelmän sietokyvystä. Tilanne on epätoivoinen sekä kreikkalaisten viranomaisten että maahan saapuvien ihmisten kannalta.

Kreikka on toki ollut nihkeä pyytämään EU:lta apua, mutta ei se ole yksin vastuussa tilanteesta. Balkanin maissa raja-aitojen pystyttäminen ja valvonnan kiristäminen ovat johtaneet pattitilanteeseen, jossa Kreikkaan tulevat ihmiset eivät pääse eteenpäin.

Samalla EU:n suunnitellut järjestelmät turvapaikanhakijoiden jaottelemisesta jäsenmaiden kesken tai muista yhteisvastuullisista toimista polkevat paikallaan. Paniikkinappulaa on painettu jokaisen jäsenmaan hallintorakennuksessa, mutta tahtoa tehdä jotain puuttuu.

Ja kärsijöinä ovat ihmiset, jotka ovat jo kärsineet. He, jotka pakenevat kuolemaa Syyriasta. He, joille Afganistan tai Irak ei ole ihmisarvoinen paikka elää. He, joille Eurooppa on kaikesta huolimatta edelleen paratiisi.

Inhimillisyyden, solidaarisuuden ja yhteisvastuun kriisi

Eurooppaa todella koettelee kriisi, mutta se ei johdu turvapaikanhakijoista. Se johtuu inhimillisyyden, solidaarisuuden ja yhteisvastuun puutteesta. Euroopasta on tullut kuluneen reilun puolen vuoden aikana entistä nuivempi, entistä sisäänpäin kääntyneempi ja entistä kylmempi.

Eurooppa, josta on kautta historian tultu ja menty ympäri maapalloa hyvin tai pahoin aikein, on kääntänyt selkänsä muulle maailmalle. Sen sijaan, että EU-maat yhdessä hakisivat kestäviä ratkaisuja tai ainakin jossain määrin auttavia toimintamalleja aikamme inhimillisen kärsimyksen rajaamiseksi, energiaa käytetään populistiseen maahanmuuttovastaisuuden lietsomiseen.

Pelko myy ja pelolla myydään. Pelko ruokkii epätoivoa. Epätoivo pelkoa. Tätä noidankehää ruokitaan päivittäisessä uutisvirrassa puheilla Eurooppaa uhkaavista kansainvaelluksista, ihmismassoista ja pakolaisvirroista. Ihmisistä on tullut kasvotonta massaa. Vain satunnainen globaalin epäoikeudenmukaisuuden uhri, kuollut pikkupoika rannalla, tekee reiän tähän kalvoon.

Euroopan ja länsimaiden tuhoutuminen ei ole teemana uusi. Eurooppalaisessa itseymmärryksessä Rooman imperiumin ”tuhoutuminen” on edelleen katastrofi, joka syöksi koko maanosan keskiajan pimeyteen. ”Kansainvaellukset” sivistyksen tuhoajana on voimakas historiasta pohjaava kielikuva.

Rooma ei tuhoutunut. Länsimainen sivistys ei rapistunut. Kulttuuri ei kadonnut keskiajan synkkyyteen. Yhteiskunta muuttui. Valta siirtyi ja muutti muotoaan. Näin on tapahtunut kautta ihmiskunnan historian, ja tulee tapahtumaan vastakin.

Valitut toimintatavat eivät ennusta kestävää tulevaisuutta. Aitojen ja muurien rakentaminen on ilmiönä vanha. Valtaa on suojeltu eri tavoin aina. Hadrianuksen valli ja Kiinan muuri ovat monelle tunnettuja turistinähtävyyksiä, mutta ne rakennettiin suojaamaan sivistystä ulkoiselta uhkalta, kuten Unkarin tai Makedonian raja-aidatkin.

Pakolaisuus voi hyvin olla yksi keskeinen tekijä, joka johtaa vallan ja politiikan muutoksiin meidän aikanamme. Tämä ei tarkoita, että turvapaikanhakijat sinänsä olisivat uhka ”eurooppalaiselle sivilisaatiolle”. Kyse on siitä, miten Eurooppa reagoi ja toimii tilanteeessa, jossa maanosan rajoista on tullut monelle portti paratiisiin.

 

 

Niinistö tuli maahanmuuttopoliittisesta kaapista

Sauli Niinistön puheet harvoin yllättävät tai kuohuttavat. Eivät ne oikein edes herätä tunteita. Usein ne ovat moniselitteisiä, tuumailevia ja kryptisiä. Eritoten ulko- ja turvallisuuspolitiikan osalta ne ovat olleet pikemminkin kansallista konsensusta vaalivia, jopa uus-puolueettomuutta vahvistavia kuin toimintaympäristön muutoksen havainnointia.

Presidentin puhe vuoden 2016 valtiopäivien avajaisissa oli poikkeus. Ei sen vuoksi, että puhe olisi ollut tavallista selkeämpi. Oikeastaan se oli vielä koukeroisempi kuin Niinistöltä on totuttu kuulemaan. Kohauttavaa oli tällä kertaa sisältö. Niinistö linjasi kovin ja melko suorin sanoin kantansa ”pakolaiskriisin” hoitoon.

Niinistön puheessa on kaksi elementtiä, jotka voidaan tulkita selvinä kannanottoina, kädenojennuksina ns. nuivalle maahanmuutto- ja pakolaispolitiikalle.

Ensiksi hän painotti turvapaikanhakijoiden olevan osa maahanmuuttovirtaa Eurooppaan, joka on paljolti kansainvaellusta. Hän rakensi selkeän eron ”todellista” hätää pakenevien, pakolaisstatukseen oikeutettujen turvapaikanhakijoiden ja muiden maahanmuuttajien välille.

Niinistön mukaan kansainvälisten sopimusten tuoma oikeus hakea turvapaikkaa valtion rajalla on vanhentunut. Hän hyvin selväsanaisesti totesi, että tällainen menettely mahdollistaa vuosien oleskelun maassa, minne väärin perustein on tullut. Voisiko presidentti enää selväsanaisemmin pelata ”nuivien” pussiin tulkitsemalla subjektiivisesti kansainvälisiä pakolaissäädöksiä ja arvioimalla ihmisten hädän tilaa yleistämällä? Ei juurikaan.

Toiseksi Niinistö korosti pakolaiskriisin uhkaavan eurooppalaista arvomaailmaa: Eurooppa ei pitkään enää kestä hallitsematonta kansainvaellusta. Sietorajan ylittyminen romahduttaa arvojärjestelmämme. Niinistö antaa näin selkeäsanaisen tukensa niille maahanmuuttokriitikoille, suoranaisille rasisteille, jotka ovat korostaneet ei-eurooppalaisten maahanmuuttajien uhkaa eurooppalaisille arvoille.

Niinistö asetti varsin erikoiseksi vastakkain kansainvälisten sopimusten ja eurooppalaisten arvojen sekä todella hädässä olevien auttamisen. Kyse ei ole kuitenkaan vastakkaisista asioista, sillä kansainväliset sopimukset on tehty suojelemaan hädässä olevia. Eurooppalaiset arvot, mitä ne Niinistölle sitten ikinä tarkoittavatkaan, eivät nekään ole ristiriidassa näiden sopimusten kanssa. Niinistön tulkinnassa kuitenkin arvot ja sopimukset näyttäytyvät vastakkaisina tekijöinä vieläpä siten, että vain sopimuksista luopumalla voimme paitsi auttaa myös turvata oman arvomaailmamme.

Varmemmaksi varmuudeksi ja kriisin kokonaisvaltaisuuden korostamiseksi Niinistö vielä viittasi paasikiveläiseen kaanoniin. Tähän asti tosiasioiden tunnustaminen on ollut viisauden alku suhteessa geopolitiikkaan, nyt se on sitä myös turvapaikkapolitiikkaan. Tosiasioihin vetoaminen on klassinen tapa yrittää tehdä asiasta epäpoliittista, nostaa se keskustelun yläpuolelle päätökseksi, joka vain pitää tehdä. Tässä tapauksessa tosiasia näyttää olevan, että Suomeen ja Eurooppaan ei enää mahdu yhtään turvapaikanhakijaa, EU:n pitää laittaa rajansa ojennukseen ja sitten kristallipallolla valitaan jostain ne pahimmassa hädässä olevat ihmiset.

Tällaisia puheenvuoroja on totuttu ennen pakolaiskriisiä Suomessakin kuulemaan lähinnä populisteilta, mutta nyt näköjään tasavallan presidenttikin on siirtynyt tälle ”maahanmuutto on uhka arvoimmelle” -linjalle. Kun tähän vielä yhdistetään hallituksen tiukka suhtautuminen turvapaikanhakijoihin kautta linja ja esitetyt puheet rajojen ”sulkemisesta”, hahmottuu Suomen poliittinen linja tiukaksi, nuivaksi ja ulospäin sulkevaksi.

Ruotsalainen Daniel Poohl osuu kovin oikeaan todetessaan puolueiden puheiden ruokkivan poliittista väkivaltaa. Poliittinen kielenkäyttö on koventunut. Perustavanlaatuisten arvomaailmallisten rajamuurien rakentamisesta on tullut hyväksyttyä. Presidentin puhe osoittaa, että turvapaikanhakijat ovat ikään kuin vapaata riistaa. Heitä saa arvostella, heidät saa nimetä uhkaksi ja ennen kaikkea esineellistää. He eivät ole ihmisiä, vaan jotain, mihin meillä kunnianarvoisilla eurooppalaisilla ei ole enää varaa. Tällaisista puheista on lyhyt tie väkivaltaan ja syrjintään.

Niinistö kaiketi katsoi edustavansa puheellaan tolkkua, sellaista tolkun ihmistä, joka välttelee ääripäitä. Mutta mikä on arvovalinnassa tolkkua?

The sad truth is that most evil is done by people who never make up their minds to be good or evil.” (Hannah Arendt, The Life of the mind 1978)

Miksi rajat pitäisi sulkea?

Rajat kiinni! -kansanliikkeen edustajat Pekka Kemppainen ja Susanna Kaukiainen vierailivat YLE:n aamu tv:ssä (25.1.) Kyseinen kansanliike järjesti jälleen viikonloppuna mielenosoituksia, joissa vaadittiin rajojen sulkemista Eurooppaan tulevilta turvapaikanhakijoilta.

Katsoin lähetyksen ja yritin hahmottaa niitä argumentteja, joita Kemppainen ja Kaukiainen vaatimustensa tueksi esittivät. Kovin vaikeaa se oli, sillä valtaosa puheenvuoroista keskittyi lähinnä kritisoimaan maahanmuuttoa yleisellä tasolla, nostamaan itsensä kansan enemmistön ääneksi ja määrittämään turvapaikanhakijoiden tulijoiden joukon onnenonkijoiksi – haittamaahanmuutoksi.

Suomen rajat eivät ole koskaan olleet ”kiinni”

Kemppaisen ja Kaukiaisen esittämät argumentit perustuivat lähinnä ajatukselle, että Suomen kansallinen etu tarkoittaa rajojen sulkemista kaikenlaiselta muuttoliikkeeltä. Perustelu on historiallisesti kestämätön, sillä valtiollisen suvereniteetin aikakaudelta on mahdoton löytää aikaa ja paikkaa, jossa rajat olisi kyetty käytännössä kokonaan sulkemaan. Ruotsin valtakunnan Itämaana Suomi oli pitkälti rajaseutu, joka toimi toisaalta turvallisuuspoliittisen puskurina Venäjän suuntaan, mutta sai myös taloudellista hyötyä Pietarin kasvusta. Lisäksi paikallisesti rajaseudulla käytiin kauppaa yli valtakunnan rajan. Muuttoa tapahtui, sillä kruunun valvonta ei aina yltänyt perifeerisille alueille.

Venäjän valtakunnan osana autonominen Suomen hallinto- ja talousrakenteet kehittyivät. Raja itään oli auki, kauppaa käytiin ja kaikenlaista liikehdintää tapahtui suuntaan ja toiseen. Autonomian aikana Ruotsin vallan ajalta periytyneet hallintorakenteet vahvistuivat, kun Venäjän aina 1800-luvun loppupuolelle saakka antoi Suomelle suhteellisen paljon vapauksia kehittyä. Talouselämää rikastuttivat maahanmuuttajat. Saksalainen Georg Franz Heinrich Stockmann perusti kauppahuoneen Helsinkiin vuonna 1862. Venäläinen kauppamies Pjotr Sinebrychoff tuli hyödyntämään rajamaakunnan taloudellisia mahdollisuuksia Kymiin 1700-luvun lopulla. Hänen poikansa Nikolai hyödynsi rajoja siirtäneen Suomen sodan ja kauppahuoneen ympärille kehittyi mittava panimotoiminta.

Suomi itsenäistyi vuonna 1917. Maailmanpolitiikan sattumukset muodostivat suotuisat olosuhteet, joissa V.I. Lenin salli suomalaisten irtautua vallankumouksen keskellä painineesta Venäjästä. Valtakunnan rajoja oli nyt kaikkiin ilmansuuntiin. Suomi sai suvereenin kansallisvaltion aseman, instituutiot vahvistuivat vuosisadan alussa verisen sisällissodan jälkeen. Muttei rajoja laitettu kiinni. Ne eivät olleet muureja, joiden sisäpuolella yhtenäisen Suomen kansan elämä olisi soljunut eteenpäin ilman kontakteja ulkomaailmaan.

Suomesta on käyty kauppaa ja matkustettu eri puolille maailmaa. Suomeen on tultu opiskelemaan, kyläilemään, työskentelemään, rakentamaan uutta elämää. Vauraana teollisuusmaana Suomi on vastaanottanut myös pakolaisia, joiden on täytynyt jättää kotimaansa vainon ja sorron vuoksi. Samoin muita siirtolaisia, jotka ovat tulleet maahamme paremman elämän toivossa. Aivan samoin kun suomalaiset ovat lähteneet louhimaan malmia ja kaatamaan metsää Pohjois-Amerikkaan, kaivoksille ja lammastiloille Australiaan, autotehtaille Ruotsiin. Joukossa on ollut monenlaista kulkijaa, osa pakeni lain pitkää kouraa, toiset vain heikon elintason tuomaa näköalattomuutta.

Suomen rajat eivät siis sanan konkreettisessa merkityksessä ole olleet koskaan kiinni. Täydellinen eristäytyminen muuttoliikkeeltä tarkoittaisi myös rajojen sulkemista kaupankäynniltä. Taloutemme romahtaisi. Suomi näivettyisi. Tuskin edes innokkaimmat Rajat kiinni! -kansanliikkeen toimijat haluavat Suomesta mitään Euroopan Pohjois-Koreaa, jossa kanssakäyminen rajojen yli on minimaalista?

Rajat eivät ole ratkaisu

Ei tämä kansanliike vaatimuksineen yksin ole. Schengen-rajojen sulkeminen eri puolilla Eurooppaa näyttää nyt olevan kovin muodikasta. Harva EU:ssa oikeasti haluaa Schengen-järjestelmästä luopumista. Kustannuksia voi vain arvailla, mutta ne liikkuisivat varovaistenkin arvioiden mukaan noin 10 miljardissa eurossa vuositasolla. Rajatarkastusten palauttaminen ei koskisi vain satunnaisia ylittäjiä, vaan vaikuttaisi ihmisten ja tavaroiden jokapäiväiseen liikkumiseen Schengen-alueella.

Rajavalvonnan tiukentamisesta, tai ylipäänsä rajavalvonnan toimivuuden varmistamisesta on tullut EU:n keskeinen toimintastrategia, kun se pyrkii hillitsemään turvapaikanhakijoiden tuloa alueelleen. Keskeiset toimintamallit linkittyvät enemmän tai vähemmän ajatukseen, että kriisi ratkaistaan unionin ulkorajoilla.

Ongelma on, ettei edes unionin ulkorajojen aitaaminen ratkaise kriisiä. Se ei helpota pakolaistilannetta EU:n naapurustossa, eikä vähennä salakuljettajien apuun turvautuvien ihmisten määrää. Päinvastoin. Uusia reittejä etsitään sitä mukaa kuin vanhoja tukitaan, paine on yksinkertaisesti liian kova. Ratkaisunavaimet ovatkin rajojen ulkopuolella.

Toiseksi poliittiset ratkaisuesitykset perustuvat ajatukselle, että kyseessä on Euroopan kriisi. Siinä turvapaikanhakijat nähdään taloudellisena ja/tai sosiaalisena uhkana tai haasteena Euroopan maille. Puhutaan turvapaikanhakijoiden vyörystä, tulvasta ja luodaan kuvaa hallitsemattomista ihmismassoista virtaamassa kohti ulkorajoja.

Tällainen puhetapa tekee tapahtumista pakolaiskriisin. Kliinisen, poliittisen kriisin, jossa on paljon uhkaavaa. Puheet kansainvaelluksista vievät ajatuksen koulujen historiakirjoihin, joissa on opetettu miten (barbaarien) kansainvaellukset tuhosivat Rooman valtakunnan. Viesti on vahva ja sen sävy on negatiivinen: Eurooppa on koetuksella.

Sivuun jäävät turvapaikanhakijat itse. Ihmiset, yksilöt, naiset, miehet ja lapset, jotka ovat joutuneet jättämään kotimaansa, perheensä, sukunsa, elinpiirinsä. Heillä ei ehkä enää ole paikkaa, mihin palata. Tässä on kyse kriisistä. Humanitäärisestä kriisistä. Eurooppaa ei uhkaa kansainvaellus tai hallitsematon muuttoliike, vaan inhimillisyyden ja empatian kriisi. Eurooppa, maanosa, josta on historian saatossa lähdetty maailmalle alistamaan ja ansaitsemaan, on kääntänyt selkänsä ihmisten hädälle. Sen sijaan, että hallitusrakennusten käytävillä keskusteltaisiin pakolaiskriisin eli inhimillisen hädän ja kärsimyksen ratkaisemisesta, siellä puhutaan rajojen vahvistamisesta ja käännytyspäätösten nopeuttamisesta.

Tarvitaan kokonaisratkaisu

On toki ymmärrettävää, että poliitikot Euroopan eri puolilta haluavat ratkaisun akuuttiin tilanteeseen. Turvapaikanhakijoiden määrät ovat suuria, mikä on haastanut erilaiset toimintamallit. Kreikkaan on alkuvuoden aikana tullut yli 30 000 turvapaikanhakijaa, Suomen muutamat kymmenet tulijat Lapissa ovat rikka rokassa.

Kreikka on kykenemätön selviämään tilanteesta. Resurssit eivät riitä rajojen valvontaan, turvapaikanhakijoiden rekisteröintiin, inhimilliseen kohteluun tai kotiuttamiseen. Paine myös Italiassa on kova. Siksi tarvitaan yhteinen, EU-tason ratkaisu. Jäsenmaiden keskinäinen solidaarisuus on välttämätöntä. Kreikkaan tarvitaan lisäresursseja, jotta turvapaikkahakemukset saadaan käsiteltyä. Tarvitaan yhteinen järjestelmä siitä, miten turvapaikanhakijoita sijoitetaan odottamaan hakemusten käsittelyä. Tarvitaan yhteiset ja toimivat kriteerit palautuksille sekä niiden toimeenpanoille. Turvapaikan saavien osalle tarvitaan toimivia malleja integroitumisen edistämiseksi.

EU on jäsenvaltioiden summa, joten ratkaisu on kansallisissa käsissä. Nyt jäsenmaat keskittyvät kilpailemaan keskenään siitä, kenen maahanmuuttopolitiikka on nuivinta. Kuka saa suljettua rajansa tiiveimmin? Missä on korkein piikkilanka-aita?

Ulkorajavalvonta on aina ollut osa Schengen-järjestelmää. Siinä ei ole mitään uutta. Ulkorajavalvonnan on toimittava, mikäli halutaan tietää, keitä vapaan liikkuvuuden alueella liikkuu. Tämä koskee kaikkia ulkopuolelta matkustavia. Nyt ongelmia on eritoten Kreikassa, jossa valvonta ei toimi. Maassa tarvittaisiin apuvoimia tilanteen hallitsemiseksi. Yksin Kreikka ei selviä.

Ulkorajavalvonta ei tarkoita rajojen totaalista sulkemista. Kyse ei ole Rajat kiinni! -porukan vaatimasta kansalliseen käpertyvästä rajojen sulkemisesta. Kyse on siitä, miten olemassa olevat rajavalvonnan mekanismit toimivat.

Valvonta on osa kokonaisratkaisua, jossa turvapaikanhakijoiden ei tarvitsisi hakeutua pimeisiin kyyteihin Välimeren yli. Siksi valvontaa tarvitaan myös naapurimaissa. Venäjän ja Turkin rooli on keskeinen, sillä ne ovat läpikulkumaita. Haaste on, että kummankin maan hallitukset eivät juuri halua yhteistyötä EU:n kanssa. Niiden tavoitteet ovat pahasti ristiriidassa niiden EU:n historiallisten tavoitteiden ja arvojen kanssa, joista unionin jäsenmaat itsekin ovat ajautumassa entistä kauemmas.

Jäljelle jää vielä ydin. Oireiden hoitamisen jälkeen pitäisi puuttua sairauteen. Kuinka maailman pakolaistilannetta saadaan helpotettua? Miten yrittää ratkaista yksi aikamme suurimmista inhimillisistä kriiseistä? Vain lähtömaiden vakauttaminen tuo pitkän aikavälin kestävän ratkaisun pakolaistilanteeseen.

Jos kaikki rajojen sulkemiseen, monokulttuuriseen höpinään ja rasistiseen möyhöttämiseen käytetty energia olisi valjastettu maailman ongelmien ratkaisuun, eläisimme jo paratiisissa. Tämän Euroopassa vahvistuvan rasistisen tien päässä paratiisi ei ainakaan odota.

Pelastavatko yhteiset EU:n rajajoukot Schengenin?

 

EU:n vuoden 2015 viimeisessä huippukokouksessa jäsenmaat ovat näyttäneet vihreää valoa unionin yhteisille rajavalvontajoukoille. Käytännössä uudet joukot korvaisivat Frontexin ja mahdollisuus yhteisten rajajoukkojen lähettämiseksi jäsenmaiden avuksi voisi tapahtua ilman kyseisen jäsenmaan suostumusta. Tähän saakka Frontexilta on saanut tukea pyydettäessä.

EU on pakolaiskriisin edessä yrittänyt epätoivoisesti löytää keinoja hillitä tulijoiden määrää. Paniikkinappulaa on painettu moneen kertaan ja kesästä asti on käyty köydenvetoa jopa Schengen-järjestelmän romuttamisesta. Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Donald Tusk luonnehti tilannetta marraskuussa kilpajuoksuksi aikaa vastaan.

New Yorkin terrori-iskujen jälkeen rajojen turvallistaminen, sulkeminen ja valvonta ovat lisääntyneet räjähdysmäisesti. Erilaisten rajamuurien määrä maailmassa on kasvanut. EU on 2000-luvulla pyrkinyt vahvistamaan ulkorajojensa valvontaa Schengen-alueen haavoittumisen vuoksi. Erityisesti Madridin ja Lontoon terrori-iskujen jälkeen valvontaa on ulotettu maarajoilta lentokentille, asemille – yhteiskunnan sisään. Rajat valvonnan, kontrollin ja turvallistamisen paikkoina ovat kaikkialla.

Pakolaiskriisin myötä ”perinteinen” ajatus valtiollisista rajoista turvavyöhykkeinä on palannut keskustelun ytimeen. Poliitikkoja on helppo ymmärtää, sillä monimutkaisen globaalin ongelman edessä heidän täytyy yrittää tehdä jotain. Jäsenmaissa kärsivällisyys on jo loppunut, raja-aitoja rakennetaan Euroopan ytimessä ja populistiset, EU-kriittiset ja maahanmuuttajavastaiset puolueet menestyvät eri puolilla.

Monimutkaisiin ongelmiin ei kuitenkaan ole helppoja ratkaisuita. Siksi EU:n ulkorajojen valvonnan kiristäminen, tai edes täydellinen sulkeminen eivät ratkaise pakolaiskriisiä. Toimilla voidaan hillitä tulijoiden määrää, mutta reittejä löytyy aina. Euroopan vetovoima talousongelmista ja kasvavasta muukalaisvihamielisestä ilmapiiristä huolimatta on edelleen kova. Haaveet, illuusiot, kotimaan epätoivo ja suoranainen kuoleman uhka ajavat ihmisiä pakolaisiksi. Tiukka rajavalvonta ja vaikeus löytää laillisia maahantuloreittejä ajavat nämä ihmiset salakuljettajien armoille.

Yhteisten rajavalvontajoukkojen perustaminen vaikeassa tilanteessa on loppujen lopuksi pienin paha, mikäli se pelastaa vapaan liikkuvuuden Schengenin. Euroopalla ei ole edes taloudellisesti varaa sulkea sisärajojaan ja palata ajassa taaksepäin. Yhteiset rajavalvontajoukot olisivat olleet tarpeen kesällä, jotta tilanne esimerkiksi Unkarissa olisi voitu ottaa unionin hallintaan. Nyt koordinoitujen toimien puute on edesauttanut aitojen rakentamista ja kansallisia toimia. Tämä hajottaa unionia, mitä on vaikea pitää pidemmän päälle hyvänä ja kestävänä ratkaisuina.

Akuutin kriisin jälkeen pitää kuitenkin mennä eteenpäin. EU-maissa tulee ymmärtää, että vastakkainasettelun, ulkomaalaisvastaisuuden, rasismin ja sulkeutumisen tien päässä ei ole hillotolppa odottamassa. Poliittisen, henkisen ja kulttuurisen kuilun kasvattaminen ”Euroopan” ja muun maailman välillä ei palvele kenenkään etuja. Vastakkainasettelusta poikii katkeruutta, katkeruudesta väkivaltaa. Eurooppalaisten jos joidenkin pitäisi tajuta millainen helvetin logiikka tässä piilee.

Vastaanottokeskusten suurin turvallisuusuhka tulee ulkoapäin

Turvapaikanhakijoita majoittavien vastaanottokeskusten turvallisuus on puhuttanut viime päivinä taajaan. Sisäministeri Petteri Orpo (kok.) kertoi viime viikolla, että jatkossa vastaanottokeskusten perustamisvaiheessa tehdään kiinteää yhteistyötä poliisin kanssa. Syynä on halu turvata vastaanottokeskusten turvallisuus, eikä uusia keskuksia ole tarkoitus enää perustaa esimerkiksi poliisittomiin kuntiin. Myös ”väärissä paikoissa” olevia vastaanottokeskuksia aiotaan sulkea.

Keskustelu roihahti, kun Kempeleessä ja Raisiossa tapahtuneista raiskauksista epäillään turvapaikanhakijoita. Lisäksi vastaanottokeskuksissa on ilmennyt pienempiä rähinöitä, joihin poliisi on joutunut puuttumaan.

Turvallisuuden takaaminen niin turvapaikanhakijoille, vastaanottokeskusten työntekijöille ja vapaaehtoisille kuin paikkakuntalaisille on ehdottoman tärkeää. Turvapaikanhakijoiden tulomäärien tasaantuessa viranomaisilla on nyt hyvä hetki pysähtyä tarkatselemaan kokonaisuutta ja tehdä tarvittavat toimet, jotta turvallisuus säilyy.

Suuria otsikoita, kohua ja kohinaa revitään usein, kun turvapaikanhakija syyllistyy – tai hänen epäillään syyllistyneen rikokseen. Nämä, kuten muutkin rikokset Suomessa tulee tutkia ja syylliset saattaa vastuuseen. Peittelyyn ei ole syytä, muttei myöskään pelotteluun.

Varhain joulukuun 1. päivän aamuna Niinisalossa paloi vastaanottokeskukseksi kaavailtu puukerrostalo. Poliisilla on vahvat epäilyt, että teko on tahallinen. Hallituksella olisi nyt syytä kriisikokoukseen, sillä Niinisalon tapaus ei ole ensimmäinen laatuaan.

Ruotsissa vastaavia tapauksia on sattunut jo lukuisia, eivätkä vastaanottokeskukset ole välttyneet väkivallanteoilta tai ilkivallalta Suomessakaan. Tilanteen ei saa antaa kärjistyä, vaan viranomaisten tulee tehdä kaikkensa suojellakseen turvapaikanhakijoita, vapaaehtoisia ja työntekijöitä. Punaisella ristillä on erityissuojeluksensa myös ”sodan säännöissä”, joten ei ole hyväksyttävää, että rauhan aikana keskellä siviiliyhteiskuntaa joudutaan elämään pelon ja väkivallan uhan keskellä.

Työ- ja oikeusministeri Jari Lindström (ps.) kyllä tuomitsi Niinisalon epäillyn tuhopolton. Sanat kumisevat tyhjyyttä, jos teot ovat muuta. YLE Uutisten mukaan Lindström ei juurikaan uusia turvapaikanhakijoiden työllistämissuunnitelmia esitellessään heille arvoa antanut, positiivisten mielikuvien luominen jäi virkamiesten vastuulle.

Perussuomalaiset ovat rakentaneet menestyksensä osin maahanmuuttokritiikin ja suoranaisen xenofobian varaan. Yhteiskunnallisessa keskustelussa piilorasistisesta agendasta on tullut valitettavan hyväksyttävää, ja ajatus homogeenisesta suomalaisuudesta, jota turvapaikanhakijat jollain tapaa uhkaavat on saanut jalansijaa. Tästä osoituksena esimerkiksi ministeri Lindströmin esittämä ”sopeuttamissopimus”, jossa turvapaikanhakijat allekirjoittaisivat ”suomalaisuuden säännöt”.

Mitä säännöt sitten tarkoittavat, jäi vielä epäselväksi. Naisten äänioikeutta? Humalassa puukolla tehtyjä henkirikoksia? Perheväkivaltaa? Sananvapautta? Suomalaisuuteen voidaan yhdistää monenlaisia arvoja, asetelmia ja toimintakulttuureja. Ei siis ole mitään homogeenista suomalaisuutta, joka voitaisiin kirjata paperille. Tai jos on, tutustun tuohon hallituksen laatimaan asiakirjaan mielelläni.

Sitoumuspaperien sijaan nyt pitäisi keskittyä kitkemään vastaanottokeskusten ympärille kasvava rikollisuus heti alkuunsa. Suomi ei saa muuttua maaksi, jossa rasistinen rikollisuus ja väkivalta rehottavat. Ei maaksi, jossa sotaa, väkivaltaa ja epätoivoa pakenevat ihmiset joutuvat väkivallan tai sen uhan kohteeksi. Ei maaksi, jossa luodaan syvä juopa ”meidän kantasuomalaisten” ja ”heidän maahanmuuttajien” välillä.

Suomessa yhdenkään vastaanottokeskuksen työntekijän, vapaaehtoisen tai asukkaan ei tarvitse pelätä turvallisuutensa puolesta. Hallituksen ja viranomaisten tehtävänä on varmistaa tämä sekä sanoin että teoin.

Rajojen sulkeminen ei ole kenenkään etujen mukaista

Sisäministeri Petteri Orpo kertoi Helsingin Sanomille (29.9.), että Suomi harkitsee Schengen-rajatarkastusten käyttöönottoa, mikäli ”hallitsematonta maahanmuuttoa” ei saada kuriin. Orpon mukaan Saksa on täynnä ja raja häämöttää jo Suomessa.

Schengen-rajatarkastukset eivät ratkaise kriisiä

Schengen-tarkastusten palauttaminen on järeä toimenpide, eikä sellaisiin pidä mennä kevyin perustein. Orpon mielestä rajatarkastuksilla voitaisiin paremmin erottaa ”hädänalaiset ihmiset” niistä, joille turvapaikkaa ei ole perustetta antaa.

Nopea vilkaisu Maahanmuuttoviraston sivuille, kertoo sen, minkä varmasti sisäministerikin tietää. Turvapaikkahakemus on jätettävä henkilökohtaisesti poliisille tai rajatarkastusviranomaiselle. Schengen-tarkastuksilla ei siis voida kiertää kansainvälisiä sopimuksia. Turvapaikkahakemus tulee käsitellä, olipa sitä haettu rajalla tai jo maahan saavuttua poliisilaitoksella. Orpon peräänkuuluttama ”erottelu” ei siis tapahtuisi rajalla, vaan päätöksen turvapaikasta tekee Maahanmuuttovirasto.

Schengen-tarkastusten palauttaminen tarkoittaisi, että kaikilta Ruotsin, Norjan tai Viron rajan yli Suomeen tulevilta tarkistettaisiin matkustusasiakirjat. Se olisi ainakin väliaikainen päätös vapaalle liikkuvuudelle, jonka Suomi ratifioi vuonna 2001. Onko tosiaan niin, että Suomen hallitus arvioi turvapaikanhakijatilanteen olevan niin katastrofaalinen, että toimenpide on tarpeellinen?

Euroopan unionin yhtenäisyys lepää tällä hetkellä ohuiden paperijalkojen varassa. Taloudellinen kriisi on jo vuosia nakertanut jalkoja yhteiseltä eurooppalaiselta politiikalta. Pakolaiskriisi uhkaa leikata jalat kokonaan poikki. Unkarin nationalistinen ja xenofobinen politiikka näkyy konkreettisena raja-aitojen pystyttämisenä, Suomessakin lisääntyneet vaatimukset rajatarkastuksista ovat osa samaa ilmiötä. Globaalit, monimutkaiset ongelmat pyritään nyt ratkaisemaan rakentamalla muureja.

Sulkeutuminen omien, kansallisvaltion rajojen sisäpuolelle on tuulahdus menneisyydestä, ainakin EU-Euroopan näkövinkkelistä. Vapaa liikkuvuus on ollut pitkään meille EU-kansalaisille arkipäivää. Schengenin ulkopuolelle matkustettaessa passin näyttäminen tuntuu vanhanaikaiselta, jopa vaivalloiselta.

Turvapaikanhakijoiden määrän jyrkkä lisääntyminen on toki tilanne, jossa on perusteltua keskustella erilaisista vaihtoehdoista hallita tilannetta. Schengen-rajojen sulkemista parempi ratkaisu olisi luoda yhteinen EU-järjestelmä, jossa turvapaikanhakijat jakaantuisivat tasaisemmin jäsenmaiden kesken.

Suomi ei ole ollut halukas tukemaan yhteistä politiikkaa. Omituinen äänestyskäyttäytyminen taannoisessa sisäministerien kokouksessa kertoo siitä, kuinka hallitus on menettämässä otteensa pakolaiskriisin hoitamisessa. Hallitus kyllä hyväksyi vapaaehtoiset kiintiöt, muttei kannattanut pakkojärjestelmää. Ongelma EU-tasolla on, että vapaaehtoisuuteen perustuva järjestelmä ei akuutin kriisin aikana toimi. On selvää, etteivät vastaan äänestäneet maat tule suostumaan vapaaehtoiseen pakkoon.

Kysymys irakilaisista turvapaikanhakijoista

Toinen Orpon haastattelussa esiin noussut kysymys koskee Irakin ja Somalian turvallisuustilanteen uudelleenarviointia. Maahanmuuttovirasto on toistaiseksi jäädyttänyt irakilaisten ja somalialaisten turvapaikanhakijoiden hakemusten käsittelyn.

Mitä Maahanmuuttovirasto tavoittelee uudelleenarvioinnilla? Orpon mukaan kyse ei ole siitä, että irakilaiset saataisiin näin kätevästi palautettua takaisin, vaan ”jotta nähdään, ketkä ovat todellisen suojelun tarpeessa”.

Jukka Huusko oli HS:n kommentissaan eri linjoilla. Hänen mukaansa hallitus pyrkii nyt hallitsemaan kasvaneita turvapaikanhakijamääriä luokittelemalla Irakin turvalliseksi, jotta mahdollisimman moni voidaan palauttaa takaisin.

Konfliktinratkaisujärjestö CMI:n Irak-asiantuntija Hussein al-Taeen mukaan Maahanmuuttoviraston on järkevää päivittää turvallisuusarvionsa lähemmäs EU:n yhteistä linjaa. On selvä, että linjaukset eivät ole kiveen hakattuja ja niitä tulee päivittää. Niiden tulee kuitenkin perustua turvallisuustilanteeseen kohdemaassa, ei haluun saada nopeita ratkaisuja kansallisella tasolla.

Tätä korostaa myös al-Taee, jonka mukaan Irakin turvallisuustilanne ei ole olennaisesti muuttunut. Lisäksi yksilölliset tilanteet vaihtelevat laajasti, riippuen esimerkiksi uskonnollisesta tai poliittisesta taustasta. Näin Irakin julistaminen turvalliseksi maaksi ei ole automaattiratkaisu, jolla jokainen irakilainen palautettaisiin takaisin kotimaahansa. Se helpottaisi tilannetta siltä osin, ettei turvapaikkaa voisi hakea vain maan yleisen turvallisuustilanteen perusteella.

Samaan aikaan Suomi on sorvaamassa ulkoministeri Timo Soinin johdolla kahdenvälistä luovutussopimusta Irakin kanssa. Tätäkin voidaan pitää järkevänä, jotta ne henkilöt, joiden kohdalla turvapaikkaedellytykset eivät täyty, voidaan helpommin palauttaa takaisin.

Nopeaa helpotusta ei ole luvassa

Kansainvälinen politiikka on nyt liikkeessä. Ukrainan kriisi ja Venäjän tuorein päätös aloittaa ilmaiskut Syyriassa mutkistaa kokonaisuutta. Näköpiirissä ei ole nopeaa helpotusta pakolaistilanteeseen, vaan se valitettavasti pahentunee lähitulevaisuudessa.

Suomen hallitus on budjettipäätöksissään sortunut ikävään lyhytnäköisyyteen. Leikkaaminen kehitysyhteistyövaroista vie mahdollisuuksia tehdä ruohonjuuritason työtä ”lähtömaissa”. Leikkauksilla vaikeutetaan politiikkaa, jota myös maahanmuuttokriittiset perussuomalaiset ovat vaatineet. Teot ja sanat ovat pahasti ristiriidassa.

Eivätkä globaalit haasteet, valitettavasti, rajoitu vain Syyriaan. Ilmastonmuutos aiheuttaa hitaasti, mutta varmasti kuivuutta, luonnonkatastrofeja ja niiden seurauksena yhä uudet alueet muuttuvat elinkelvottomiksi. Suomen hallituksessa ei juuri huolta huomisesta kanneta, sen verran reteästi perussuomalaiset ovat vaatineet ympäristöverojen ja -rajoitusten minimointia. Myös raideliikenteen rajut leikkaukset näyttäytyvät myös anti-ekotekona, kun liikennettä siirretään kiskoilta pyörille. Eikä hallituksen energiapolitiikkakaan juuri tue uusiutuviin energiamuotoihin siirtymistä.

Kasvavaan kulutukseen perustuva elämäntapa tulee jossain vaiheessa tiensä päähän. Hälytyskellojen pitäisi soida, kun vuosi toisensa jälkeen maapallon kantokyky ylitetään yhä aikaisemmin ja aikaisemmin. Vaikka mitään nopeaa apokalyptistä tuhoa ei ole näköpiirissä, hidas ja hiivuttava prosessi on jo menossa.

Verkostojen ja riippuvuussuhteiden maapallolla kaikki liittyy kaikkeen. Siksi pakolaisuus liittyy turvallisuuspolitiikkaan, mutta myös energia- tai ympäristökysymyksiin. Vastuullisilta päättäjiltä kaikkialla maailmassa vaaditaan siksi vähemmän itsekästä, kansallista ajattelua ja lyhyen tähtäimen tilkkutäkkipolitiikkaa; ja paljon enemmän globaalia, yhteisen maapallon edun ajattelemista.

Suomi on jakautumassa ja sulkeutumassa

Suomi on jakautunut. Näin jankattiin vaalien jälkeen, puhuttiin kuplista ja punavihreistä. Tuo keskustelu punaviinin ja keskikaljan lipittäjien vastakkainasettelusta tuntuu nyt kesyltä. Harmittomalta. Voi jospa voisimmekin palata aikaan, jolloin poliittisen keskustelun ääripäät tulivat Kalliosta ja Pihtiputaalta.

Eilisen jälkeen ei ole paluuta. Poliittinen ilmapiiri Suomessa on kiristynyt ja eurooppalaiset poliittiset johtajat housut kintuissa yllättänyt pakolaiskriisi on sen keskeisin katalyytti. Lahdessa ja Kouvolassa ylitettiin raja, kun polttopullot, kivet ja ilotulitteet oli suunnattu hätää pakenevia ihmisiä sekä heitä auttavia vastaan.

Torniossa nähty parin sadan hengen mielenosoitusihmisketju oli vielä maltillista. Siinä uhka oli verbaalinen, kenenkään henkilökohtainen koskemattomuus ei ollut vaarassa. Lahdessa ja Kouvolassa oli toisin. Kivi voi aiheuttaa peruuttamatonta tuhoa. Askel häiriköinnistä pahoinpitelyyn on tuollaisessa rähinöinnissä kovin pieni.

Samaan aikaan Homma-foorumilla, maahanmuutto- ja maahanmuuttajavastaisen keskustelun ydinyhteisössä, on alettu vaatia entistä kovempia keinoja ”suvakkeja” vastaan. Kyse on sodanjulistuksesta, rekrytoinnista parlamentaarisia keinoja radikaalimpaan taisteluun. Vastapuolena eivät ole vain pakolaiset ja muut maahanmuuttajat, vaan myös me heidän oikeuksiaan ihmisarvoiseen elämään ja tasavertaiseen kohteluun puolustavat.

Hommalla kasataan porukkaa, jolle ”keskinkertainen ei riitä”. Sitaatit kertovat, että pettymys kohdistuu koko puoluekenttään. Myös perussuomalaisiin, jotka eivät ole riittävän ”halla-aholaistuneet”. Parlamentaariset keinot eivät enää riitä, vaikka hallituksen politiikka onkin mennyt perussuomalaisten dogmaattisen hallitus- ja puolueohjelmatulkinnan takia täysin sekaisin.

Sanoista tekoihin on matkaa, muttei mahdottomasti. Olli Immosen kesäinen Facebook-päivitys osoitti, että tekoihin kannustavia toimijoita löytyy myös eduskunnasta. Vaikka Immonen itse ei likaisikaan käsiään kuin korkeintaan ”hengailemalla” Schaumanin haudalla, joku muu voi liata.

Ongelma on vakava. Poliittinen johto ei voi vaieta. Kolmen kopla, Sipilä, Stubb ja Soini julkistivat valtioneuvoston sivuilla tiedotteen, jossa he tuomitsivat väkivallan. Se on oikein. Sipilä ja Soini tekivät sen myös Twitterissä. Sekin on oikein.

Soini oli sopivasti YLE Radio 1:n politiikkaradion haastateltavana. Soini tuomitsi väkivallan. Hän on parlamentarismin kannattaja, hän haluaa kulkea keskitietä ja on myös perussuomalaisia luotsannut vallan kabinetteihin. Soini toimi oikein. Väkivalta ei ole hyväksyttävää.

Samalla Soini teki peliliikkeen, jota on vaikeampi ymmärtää. Hän totesi, että vastakkainasettelun ja suoranaisen vihapuheen ilmapiirin syyt ovat kuplissa. Persukuplissa ja vihervassarikuplissa. Tangoon tarvitaan aina kaksi, senhän nyt jokainen tietää. Silti kaikki asiat eivät ole yhteismitallisia.

Poliittinen väkivalta, tuli se oikealta, vasemmalta tai keskeltä on tuomittavaa. Niin vihapuhe ja muu lietsonta. Mutta ”suvakit” tai ”vihervassarit”, kuten nykyään näköjään kaikki ei-rasistit tai ei-perussuomalaiset halutaan määrittää, eivät ole heitelleet polttopulloja tai kiviä vapaaehtoisten ja turvapaikanhakijoiden päälle. Siinä on se ero. Siksi Soinin rinnastus oli täysin aiheeton. Se teki yhteismitallisen kahdesta täysin vertailukelvottomasta asiasta: sanoista ja teoista.

Mikäli Lahden ja Kouvolan tapaukset sivuutetaan yksittäistapauksina tai Homman keskustelut pelkkänä some-kohinana, seuraukset voivat olla vakavat. Elämme nyt poikkeuksellisen jännitteistä aikaa, laatat liikkuvat ja asiat etenevät kovalla vauhdilla. Pää on pidettävä kylmänä, sekä poliitikkojen että kansalaisten.

Valheiden, pelottelun, vihan lietsonnan ja sumutuksen sijaan tulisi keskittyä rakentamaan yhteiskuntaa avoimeksi ja suvaitsevaiseksi. Siihen eivät kuulu sen paremmin polttopullot kuin ehdotukset parakkileireistäkään.

Missä on Suomen ulkopolitiikan linja?

Suomi edistää keskinäisriippuvuuksien maailmassa kansainvälistä vakautta, rauhaa, demokratiaa, ihmisoikeuksia, oikeusvaltioperiaatetta ja tasa-arvoa.

Näin juhlavasti julistaa Juha Sipilän hallituksen ohjelma sivulla 34 Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan perusteista. Istuttuaan toimessaan kuherruskuukautensa, reilut 100 päivää, hallitus ei ole juurikaan toiminut edistääkseen juhlavia tavoitteitaan.

Hallitusohjelmaa kirjoitettaessa polttavin kysymys oli EU:n ja Venäjän suhteiden syväjäätyminen Ukrainan kriisin seurauksena. Sisäpolitiikassa puhutti taloustilanne, EU-politiikassa Kreikan kohtalo. Kesän aikana kärjistynyt pakolaistilanne on muuttanut asetelmia, ja EU- ja ulkopolitiikassa prioriteetit ovat muuttuneet.

Viimeiset viikot osoittavat, että Suomen hallitukselta on pallo pahasti hukassa. Kolmen erilaisin ulkopoliittisin painotuksin varustautuneen puolueen kirjoittama yhteinen hallitusohjelma on osoittautumassa sanahelinäksi, eikä sen taakse kätkeydy selvästi pohdittua, punnittua ja yhdessä sovittua ulkopoliittista toimintalinjaa.

Tällä hetkellä nimittäin sisäpoliittiset, ja oikeastaan puoluepoliittiset syyt vievät Suomen ulkopolitiikkaa kuin litran mittaa. Perussuomalaiset ovat joutuneet myymään sen kuuluisan perseensä jo moneen kertaan, vaikka hallitustaival on vasta alussa. Timo Soini on joutunut selittelemään manööverejään Kreikan tukipaketteja ja hallituksen työelämän säästöpäätöksiä koskien.

Nyt Soini yrittää pitää kynsin hampain kiinni puolueensa ”kruununjalokivestä”, tiukasta maahanmuuttopolitiikasta. Pakolaiskriisi koettelee sekä puoluetta että hallitusta. EU-myönteisenä tunnettu kokoomus on joutunut pahaan välikäteen, kun EU-skeptisemmät keskusta ja perussuomalaiset ovat vaatineet vähemmän unionia ja enemmän kansallista.

Surkuhupaisa sisäpoliittinen vääntö ”huipentui” Brysselissä, kun sisäministerien kokouksessa Suomi äänesti lopulta tyhjää päätettäessä EU:n yhteisistä turvapaikanhakijakiintiöistä. Suomelle kelpasi ensin pöydällä ollut esitys konsensuspäätöksestä turvapaikanhakijoiden jakamisen suhteen, mutta Tshekin, Slovakian, Romanian ja Unkarin kaadettua sen Suomi päätyi äänestämään tyhjää sitovasta päätöksestä.

Sisäministeri Petteri Orpo (kok.) joutui vaikeaan paikkaan, koska hallituksen kesken oli sovittu vapaaehtoisuudesta. Se oli arvatenkin perussuomalaisten kynnyskysymys, koska sitä takinkääntöä Soinin olisi ollut jo hankala kannattajille ja puolueen jäsenille selittää.

Orpon mukaan Suomi oli kyllä ”hyvässä leirissä” päätöksellään, mikä ei pidä paikkaansa. Jos siis hyvällä leirillä ei tarkoiteta yksin olemista. Suomi oli nimittäin ainoa EU-maa, joka ei ottanut kantaa määräenemmistöpäätöksenteon yhteydessä. Suomi ei siis ollut missään leirissä, vaan omassa nurkassaan mököttämässä.

Ulkopolitiikkaa sisäpolitiikan ehdoilla

Vapaaehtoisuuden vaatiminen on kuitenkin vain silmänlumetta. Perussuomalaiset eivät onnistuneet käännyttämään Suomea xenofobisten Keski-Euroopan maiden leiriin, joten heidän osaltaan takki kääntyi tässäkin. EU:n kannalta se on hyvä asia, sillä ilman yhteistä pakolaispolitiikkaa nyt käsillä olevasta tilanteesta on äärimmäisen vaikea selvitä ja alkaa kehittää pidemmän tähtäimen politiikkaa.

Luxemburgin ulkoministeri Jean Asselborn ehätti jo kokouksen jälleen toteamaan, että vapaaehtoisuudesta huolimatta päätökset tullaan saattamaan voimaan koko EU:n alueella. Komission varapuheenjohtaja Frans Timmermans korosti hänkin, että kiintiöistä lipeäminen aiheuttaa seuraamuksia. Vapaaehtoisuus on siis näennäistä sisäpolitiikkaa, jota käydään valitettavasti ulkopoliittisen linjan kustannuksella.

Samaan aikaan Soini on onnistunut aiheuttamaan sanasodan Ruotsin kanssa arvosteltuaan maan pakolaispolitiikkaa. Soinin mukaan Ruotsi on sälyttänyt vastuunsa Suomelle, ja maan poliittinen toimimattomuus mahdollistaa ihmissalakuljettajien ja terroristien toiminnan.

Ulkoministeri ajaa siis selvästi kriittistä agendaan(sa) sekä pakolais- että yleisessä maahanmuuttopolitiikassa. Dublinin sopimuksesta on tullut Soinille sopiva lyömäase, jolla voi perustella rajavalvonnan tehostamista Ruotsin-rajalla tai vaatimuksia Suomen politiikan kiristyksestä. Huomaamatta jää, että Dublinin sopimus ei toimi tilanteessa, jossa turvapaikanhakijoiden määrä on kasvanut kriittiseksi EU:n eteläisissä ja kaakkoisissa ulkorajavaltioissa.

Syyttelyn sijaan Suomen hallituksen pitäisi etsiä ratkaisuja. Pääministeri Sipilä julisti Paasikivi-seuran UKK-juhlaluennossa, että Suomen keskeinen osaamisalue maailman megatrendien keskellä on visaisten ongelmien ratkaiseminen. Puheet ovat puheita, mutta Suomen ulkopoliittinen linja ja toimintatavat toista.

Tällä hetkellä Suomi ei ole visaisten ongelmien ratkaisija, vaan sen ulkopoliittinen toimintakyky on alistettu sisä- ja puoluepolitiikalle. On käynyt vähän toisin päin kuin pahimpina suomettumisen vuosina. Nyt rämettyä uhkaa Suomen ulkopoliittinen toimintakyky, ja kun siihen yhdistetään vielä turvallisuuspoliittisen linjan horjuminen, on vaikea hahmottaa mihin suuntaan Suomea ollaan viemässä.

Sanat vailla tekoja ovat tyhjiä sanoja

Perussuomalaiset ovat kunnostautuneet myös vaatimalla pakolaisten auttamista lähtömaissa turvapaikanhakijoiden vastaanottamisen sijaan, ja määrän vähentämiseksi. Tavoite on oikeansuuntainen, sillä kokonaisuuden kannalta ensiarvoisen tärkeää olisi saada poliittinen tilanne vakautetuksi kriisimaissa. Mutta mitä puolue on hallituksessa sen eteen tehnyt? Ollut leikkaamassa kehitysyhteistyömäärärahoja, eli vienyt pohjaa paitsi Suomen pitkän aikavälin tavoitteilta lisätä osuutta BKT:sta (myös PS allekirjoittanut), mutta myös akuutilta työltä ja sen tarpeelta kriisimaissa.

Vaikka Pekka Haaviston nimeäminen erityisedustajaksi oli kädenojennus konfliktinratkaisutyölle, ei se poista sitä tosiasiaa, että perussuomalaisten saarnaaminen pohjautuu tyhjille päätöksille. Puolueen ulkopoliittinen linja on impivaaralainen, joka kumpuaa kansallisvaltioajattelusta ja uskomuksesta, että yksin on parempi. Se näkyy myös hallitusohjelmassa, ja nyt myös ulkopoliittisessa toiminnassa.

Valitettavasti megatrendien ja keskinäisriippuvuuksien maailmassa yksin voi tulla kylmä. Eikä yksin oltu edes Paasikiven-Kekkosen linjalla. Silloinkin riiputtiin tilanteen mukaan itään tai länteen. Nyt maailma on monimutkaisempi. Ajatus yksipuolisesta solidaarisuudesta on kuolleena syntynyt. Suomen etujen mukaista olisi tukea EU:n yhtenäisyyttä ja laajapohjaisia poliittisia ratkaisuita. Muutoin voi Pohjolan pakkasessa tulla kylmä.

Schengen, rajavalvonta ja pakolaiskriisi

Kirjoitin The Ulkopolitistiin (9.9.) Schengenin roolista pakolaiskriisissä. En aio tässä referoida kirjoitusta, mutta pääpointtina oli, ettei Schengen-järjestelmän romutus ja rajatarkastusten tiukentaminen EU-rajoilla ole ratkaisu pakolaiskriisiin. Ja vielä vähemmän se auttaa pakolaisia ja pakolaisuuden syiden ratkaisemista.

Vasarahammer-blogissa kommentoitiin kovin kriittiseen, osin jopa ala-arvoisella poliittisen leimakirveen heiluttelulla kirjoitustani. En yleensä jaksa käydä pitkällisiä keskusteluja internetissä sellaisten henkilöiden kanssa, jotka roiskivat ala-arvoisesti nimimerkkien suojista. Olisi toivottavaa, että pokka riittäisi palautteen antoon myös omalla nimellä.

Ajattelin kuitenkin kommentoida muutamia Vasarahammerin esiinnostamia pointteja, koska ne ovat mielenkiintoisia täkyjä. Lisäksi, mielelläni humanistiksi haukuttuna, haluan puolustaa vapaan liikkuvuuden periaatetta ja toisaalta osoittaa niitä ongelmakohtia, joita ”rajat kiinni” -ajatteluun liittyy.

Vasarahammerin kirjoituksessa esitetään, että Schengen-järjestelmän tarkoitus ei ole auttaa pakolaisia, vaan ”turvapaikkakaaoksen” leviämisen estäminen. Okei, näin varmasti on. Ne poliittiset ryhmät, etunenässä Unkarin, Tshekin ja Slovakian valtapuolueet, jotka kovimpaan ääneen vaativat rajatarkastuksia, tuskin haluavatkaan auttaa pakolaisia. On kuitenkin vaarallista itsepetosta ajatella, että palauttamalla rajatarkastukset Schengen-alueelle, voisimme edes kyetä hillitsemään ”turvapaikkakaaosta”. Rajojen sulkeminen täysin aukottomasti ei ole onnistunut edes niissä maissa, joissa rajoille on tehty muureja ja aitoja. USA:n ja Meksikon raja on tästä pituutensa puolesta hyvä esimerkki, eivätkä suljetut rajat toimi edes pienemmässä mittakaavassa (vrt. Israel-Palestiina, Berliinin muuri)

Tiukalla rajavalvonnalla turvapaikanhakijat eristettäisiin EU-linnakkeen ulkopuolelle. Se ei kuitenkaan auttaisi ratkaisemaan pakolaiskriisin taustasyitä, eli syviä poliittisia ongelmia Euroopan lähialueilla. Pahimmillaan ihmisten ”patoaminen” EU:n ulkorajoille lisäisi epävarmuutta ja voisi johtaa kaaokseen, kun epätoivo kasvaisi liian suureksi. Tiukka rajavalvonta voisi aiheuttaa todellisen ”turvapaikkakaaoksen” EU:n rajoilla, ja sitä tuskin kukaan voi haluta.

Kirjoituksessa väitetään myös, että suurin osa Eurooppaan pyrkivistä olisi näitä ”turvapaikkashoppareita” tai ”elintasosurffareita”. Väite on kliseinen, ja se on kumottu monella foorumilla. Esimerkiksi The Economistin esittämien laskelmien mukaan lähtö- ja tulomaakohtaisesti kuitenkin yli puolet saavat pakolaisstatuksen. Mukana on siis heitä, jotka käännytetään. Heillä on kuitenkin myös oikeus turvapaikanhakemiseen. Yhtenäisen ja tasapuolisen EU-tason järjestelmän avulla on tärkeää taata kaikille turvapaikanhakijoille oikeudenmukainen käsittely.

Kirjoituksessa esitetään, sinänsä aivan perustellusti, että EU on ideologinen projekti. Kirjoittajan mielestä valtiot pystyisivät paremmin kontrolloimaan rajojaan ilman Schengeniä, ja ilmeisesti ilman EU:ta kansallisia etuja voitaisiin valvoa paremmin. Olen idealisti ja toivon, että yhtenäinen Eurooppa olisi tulevaisuutta. En tarkoita, että EU olisi ongelmaton orgaani, päinvastoin. EU:ssa on paljon kehitettävää eritoten demokratian ja osallistamisen tasoilla. Mutta kansallisvaltiot eivät ole onneloita, eivät autuuden tyyssijoja. Nuiva, sisäänpäin kääntyvä nationalismi uhkaa ajaa Euroopan jälleen tilanteeseen, jossa valtiot ovat kiinni toistensa kurkussa ja kapeasta aukosta tarkastelevat muun maailman ilmiöitä. On vaikea nähdä, kuinka tällainen kehityskulku olisi tulevaisuuttamme ajatellen toivottava, kun maailmasta on tullut näin voimakkaasti keskinäisriippuvainen.

Lopussa kirjoittajan omat poliittiset katsantokannat tulevat hyvin selväksi. Tulen mielelläni haukutuksi humanistiksi, joka puolustaa ihmisoikeuksia. Olen kirjoittajan kanssa tyystin eri mieltä siitä, että puolustamalla näitä arvoja tuhoamme Euroopan. Minusta ”Euroopan” tuhoavat nuivat nationalistit, kansallisten kuviteltujen menestystarinoiden perässä marhaavat intoilijat, joista ennen oli kunnollista. Rajatkin olivat kiinni, ei ollut erilaisia ihmisiä.

Kaiken viimeksi kirjoittaja esittää, kuinka ihmisten hukkuminen Välimereen estettäisiin parhaiten tiukalla rajavalvonnalla, ”kannustimet” poistamalla ja palauttamalla laittomat maahanpyrkijät lähtömaihin. No näinhän se ei mene.

Tehokkaampi ja aktiivisempi ENP, EU:n rooli kriisinhallinnassa ja yhteistoiminta ovat välttämättömiä, jotta naapuruston epävakautta voidaan pitkällä tähtäimellä hoitaa. Työntävien tekijöiden huomiottajättäminen pakolaiskeskustelussa on mielestäni älyllistä epärehellisyyttä.

Laiton maahantulo jatkuu niin pitkään, kun edellytyksiä lailliselle maahantulolle ei ole. Kyse on sopimuksista ja hallinnasta. Rajojen sulkeminen ei poista Välimeren salakuljetusbisnestä. Se vain lisää riskejä ja tekee matkasta entistä vaarallisemman. Kehnoinkin sosiaaliturva, jopa sosiaaliturvattomuus on jo vetävä tekijä, kun Euroopassa poliittiset olot ovat vakaammat. Sodan keskeltä tulevalle Eurooppa, kaikista talousmurheistaan huolimatta, on turvasatama. Enkä minä ainakaan halua, että Eurooppa pitää ajaa poliittiseen sekasortoon, jotta nämä ”houkuttimet” poistettaisiin.

Aikooko EU tuhota itse itsensä?

EU on jälleen kerran tienhaarassa. Akuutti pakolaismäärien kasvu jäsenmaiden rajoilla vaatii koordinoituja toimia. Julkisuuteen vuotaneen tiedon mukaan EU-komissiossa keskustellaan mallista, jossa jäsenmaa voisi maksaa itsensä ulos turvapaikanhakijoiden kiintiöiden jakamisesta tasaisemmin maiden kesken. Kyse olisi summasta, joka vatsaa 0,002 prosenttia maan BKT:sta. Suomen kohdalla kyse olisi 4,1 miljoonasta eurosta. Komission esittämä tasajakomalli puolestaan tarkottaisi noin 120 000 turvapaikanhakijan sijoittamista EU-alueelle tasaisemmin, mikä olisi Suomen kohdalla noin 2400 henkilöä.

Molemmat luvut ovat loppujen lopuksia pieniä. Kaikista sopeuttamistavoitteista huolimatta noin 4 miljoonaa euroa on valtion budjetissa pieni summa, ja pari tuhatta kiintiöturvapaikanhakijaa on sekin vähän verrattuna EU-alueelle pyrkivien kokonaismäärään, tai esimerkiksi Saksan vastaanottamien ihmisten määrään.

Periaatteellisesti kyse on suuremmasta asiasta. EU-komission ehdotus olisi toteutuessaan laukaus polveen, ehkä jopa pahempi. Ajatus siitä, että EU:n yhteisestä pakolaispolitiikasta pääsee ”eroon” maksamalla on itsetuhomekanismi, jolla jo nyt poliittisesti heikko EU antaa luvan tuhota itse itsensä.

Valtioiden itsemääräämisoikeutta, erivapauksia ja ”kansallisia etuja” vaativat äänenpainot ovat EU:ssa kasvussa. Schengen-sopimuksen romuttamista esitetään laajasti ratkaisuna pakolaiskriisiin, eli valmius tinkiä EU:n perustasta ei ole enää mikään tabu.

EU tarvitsee nyt yhtenäistä politiikkaa. Sitä tarvitaan suhteessa pakolaisiin, suhteessa lähialueiden poliittiseen sekasortoon, suhteessa Venäjään ja maan toimiin Ukrainassa. Keskenään riitelevät ja omia kansallisia linjojaan avat Euroopan maat ovat heikkoja. Edes Saksa ei yksin kykene toimimaan primus moottorina valtavien haasteiden ratkaisemisessa.

Siksi EU tekisi suuren virheen, jos se antaisi jäsenmailleen mahdollisuuden maksaa itsensä ulos yhteisestä politiikasta. EU-kriittiset jäsenmaat näkisivät sen mahdollisuutena heikentää unionia ja sen roolia. Suomessa malli sopisi erinomaisesti perussuomalaisille, joiden mielestä komissio on pahan ruumiillistuma maan päällä. Tosin ongelmaksi heille muodostuisi miten suhtautua ehdotukseen, joka on omiaan romuttamaan EU:n valtaa, mutta on peräisin pahan ytimestä eli komissiosta.

Pakolaisiin kriittisesti tai jopa kielteisesti suhtautuvat maat voisivat lausekkeella ostaa itsensä ulos globaalista vastuunkannosta. Maksamalla maat noudattaisivat EU:n omaa politiikkaa, mutta voisivat samalla pestä kätensä kokonaisuuden hoitamisesta. Kriisin ratkominen jäisi niiden jäsenmaiden harteille, jotka haluavat yhteistä EU-politiikkaa tai eivät ole valmiita maksamaan kompensaatiota. Jäisivätkö jäljelle siis vain Saksa ja Ruotsi? Ehkä Ranska?

Pakolaiskriisi ei ole EU:n ainoa ongelma. Naapuruuspolitiikan umpikuja on ratkaisematta ja Ukrainan avohaava vuotaa edelleen. Yksityisyrittämisen sijaan tarvitaan yhteisiä ponnistuksia, mutta miten komissio kuvittelee yhteistyöhaluja löytyvän, kun aina voi maksaa itsensä ulos? Ehdotus on vaarassa laukaista itsetuhomekanismin, joka raunioittaa unionin poliittisen päätöksenteon.