Rajojen sulkeminen ei ole kenenkään etujen mukaista

Sisäministeri Petteri Orpo kertoi Helsingin Sanomille (29.9.), että Suomi harkitsee Schengen-rajatarkastusten käyttöönottoa, mikäli ”hallitsematonta maahanmuuttoa” ei saada kuriin. Orpon mukaan Saksa on täynnä ja raja häämöttää jo Suomessa.

Schengen-rajatarkastukset eivät ratkaise kriisiä

Schengen-tarkastusten palauttaminen on järeä toimenpide, eikä sellaisiin pidä mennä kevyin perustein. Orpon mielestä rajatarkastuksilla voitaisiin paremmin erottaa ”hädänalaiset ihmiset” niistä, joille turvapaikkaa ei ole perustetta antaa.

Nopea vilkaisu Maahanmuuttoviraston sivuille, kertoo sen, minkä varmasti sisäministerikin tietää. Turvapaikkahakemus on jätettävä henkilökohtaisesti poliisille tai rajatarkastusviranomaiselle. Schengen-tarkastuksilla ei siis voida kiertää kansainvälisiä sopimuksia. Turvapaikkahakemus tulee käsitellä, olipa sitä haettu rajalla tai jo maahan saavuttua poliisilaitoksella. Orpon peräänkuuluttama ”erottelu” ei siis tapahtuisi rajalla, vaan päätöksen turvapaikasta tekee Maahanmuuttovirasto.

Schengen-tarkastusten palauttaminen tarkoittaisi, että kaikilta Ruotsin, Norjan tai Viron rajan yli Suomeen tulevilta tarkistettaisiin matkustusasiakirjat. Se olisi ainakin väliaikainen päätös vapaalle liikkuvuudelle, jonka Suomi ratifioi vuonna 2001. Onko tosiaan niin, että Suomen hallitus arvioi turvapaikanhakijatilanteen olevan niin katastrofaalinen, että toimenpide on tarpeellinen?

Euroopan unionin yhtenäisyys lepää tällä hetkellä ohuiden paperijalkojen varassa. Taloudellinen kriisi on jo vuosia nakertanut jalkoja yhteiseltä eurooppalaiselta politiikalta. Pakolaiskriisi uhkaa leikata jalat kokonaan poikki. Unkarin nationalistinen ja xenofobinen politiikka näkyy konkreettisena raja-aitojen pystyttämisenä, Suomessakin lisääntyneet vaatimukset rajatarkastuksista ovat osa samaa ilmiötä. Globaalit, monimutkaiset ongelmat pyritään nyt ratkaisemaan rakentamalla muureja.

Sulkeutuminen omien, kansallisvaltion rajojen sisäpuolelle on tuulahdus menneisyydestä, ainakin EU-Euroopan näkövinkkelistä. Vapaa liikkuvuus on ollut pitkään meille EU-kansalaisille arkipäivää. Schengenin ulkopuolelle matkustettaessa passin näyttäminen tuntuu vanhanaikaiselta, jopa vaivalloiselta.

Turvapaikanhakijoiden määrän jyrkkä lisääntyminen on toki tilanne, jossa on perusteltua keskustella erilaisista vaihtoehdoista hallita tilannetta. Schengen-rajojen sulkemista parempi ratkaisu olisi luoda yhteinen EU-järjestelmä, jossa turvapaikanhakijat jakaantuisivat tasaisemmin jäsenmaiden kesken.

Suomi ei ole ollut halukas tukemaan yhteistä politiikkaa. Omituinen äänestyskäyttäytyminen taannoisessa sisäministerien kokouksessa kertoo siitä, kuinka hallitus on menettämässä otteensa pakolaiskriisin hoitamisessa. Hallitus kyllä hyväksyi vapaaehtoiset kiintiöt, muttei kannattanut pakkojärjestelmää. Ongelma EU-tasolla on, että vapaaehtoisuuteen perustuva järjestelmä ei akuutin kriisin aikana toimi. On selvää, etteivät vastaan äänestäneet maat tule suostumaan vapaaehtoiseen pakkoon.

Kysymys irakilaisista turvapaikanhakijoista

Toinen Orpon haastattelussa esiin noussut kysymys koskee Irakin ja Somalian turvallisuustilanteen uudelleenarviointia. Maahanmuuttovirasto on toistaiseksi jäädyttänyt irakilaisten ja somalialaisten turvapaikanhakijoiden hakemusten käsittelyn.

Mitä Maahanmuuttovirasto tavoittelee uudelleenarvioinnilla? Orpon mukaan kyse ei ole siitä, että irakilaiset saataisiin näin kätevästi palautettua takaisin, vaan ”jotta nähdään, ketkä ovat todellisen suojelun tarpeessa”.

Jukka Huusko oli HS:n kommentissaan eri linjoilla. Hänen mukaansa hallitus pyrkii nyt hallitsemaan kasvaneita turvapaikanhakijamääriä luokittelemalla Irakin turvalliseksi, jotta mahdollisimman moni voidaan palauttaa takaisin.

Konfliktinratkaisujärjestö CMI:n Irak-asiantuntija Hussein al-Taeen mukaan Maahanmuuttoviraston on järkevää päivittää turvallisuusarvionsa lähemmäs EU:n yhteistä linjaa. On selvä, että linjaukset eivät ole kiveen hakattuja ja niitä tulee päivittää. Niiden tulee kuitenkin perustua turvallisuustilanteeseen kohdemaassa, ei haluun saada nopeita ratkaisuja kansallisella tasolla.

Tätä korostaa myös al-Taee, jonka mukaan Irakin turvallisuustilanne ei ole olennaisesti muuttunut. Lisäksi yksilölliset tilanteet vaihtelevat laajasti, riippuen esimerkiksi uskonnollisesta tai poliittisesta taustasta. Näin Irakin julistaminen turvalliseksi maaksi ei ole automaattiratkaisu, jolla jokainen irakilainen palautettaisiin takaisin kotimaahansa. Se helpottaisi tilannetta siltä osin, ettei turvapaikkaa voisi hakea vain maan yleisen turvallisuustilanteen perusteella.

Samaan aikaan Suomi on sorvaamassa ulkoministeri Timo Soinin johdolla kahdenvälistä luovutussopimusta Irakin kanssa. Tätäkin voidaan pitää järkevänä, jotta ne henkilöt, joiden kohdalla turvapaikkaedellytykset eivät täyty, voidaan helpommin palauttaa takaisin.

Nopeaa helpotusta ei ole luvassa

Kansainvälinen politiikka on nyt liikkeessä. Ukrainan kriisi ja Venäjän tuorein päätös aloittaa ilmaiskut Syyriassa mutkistaa kokonaisuutta. Näköpiirissä ei ole nopeaa helpotusta pakolaistilanteeseen, vaan se valitettavasti pahentunee lähitulevaisuudessa.

Suomen hallitus on budjettipäätöksissään sortunut ikävään lyhytnäköisyyteen. Leikkaaminen kehitysyhteistyövaroista vie mahdollisuuksia tehdä ruohonjuuritason työtä ”lähtömaissa”. Leikkauksilla vaikeutetaan politiikkaa, jota myös maahanmuuttokriittiset perussuomalaiset ovat vaatineet. Teot ja sanat ovat pahasti ristiriidassa.

Eivätkä globaalit haasteet, valitettavasti, rajoitu vain Syyriaan. Ilmastonmuutos aiheuttaa hitaasti, mutta varmasti kuivuutta, luonnonkatastrofeja ja niiden seurauksena yhä uudet alueet muuttuvat elinkelvottomiksi. Suomen hallituksessa ei juuri huolta huomisesta kanneta, sen verran reteästi perussuomalaiset ovat vaatineet ympäristöverojen ja -rajoitusten minimointia. Myös raideliikenteen rajut leikkaukset näyttäytyvät myös anti-ekotekona, kun liikennettä siirretään kiskoilta pyörille. Eikä hallituksen energiapolitiikkakaan juuri tue uusiutuviin energiamuotoihin siirtymistä.

Kasvavaan kulutukseen perustuva elämäntapa tulee jossain vaiheessa tiensä päähän. Hälytyskellojen pitäisi soida, kun vuosi toisensa jälkeen maapallon kantokyky ylitetään yhä aikaisemmin ja aikaisemmin. Vaikka mitään nopeaa apokalyptistä tuhoa ei ole näköpiirissä, hidas ja hiivuttava prosessi on jo menossa.

Verkostojen ja riippuvuussuhteiden maapallolla kaikki liittyy kaikkeen. Siksi pakolaisuus liittyy turvallisuuspolitiikkaan, mutta myös energia- tai ympäristökysymyksiin. Vastuullisilta päättäjiltä kaikkialla maailmassa vaaditaan siksi vähemmän itsekästä, kansallista ajattelua ja lyhyen tähtäimen tilkkutäkkipolitiikkaa; ja paljon enemmän globaalia, yhteisen maapallon edun ajattelemista.

Mainokset

Vuosi MH17:sta ja olemme keskellä globaalia kaaosta

On kulunut vuosi siitä, kun Malesian Airlanesin matkustajakone MH17 ammuttiin alas Itä-Ukrainassa. Turma vaati 298 ihmisen hengen. Muistan elävästi tuon heinäkuisen päivän vuosi sitten. Olin ajamassa kohti Lappia, kesä oli kauneimmillaan ja aurinko paistoi. Uutinen pysäytti. Ukrainan kriisi oli ajautunut uuteen taitekohtaan, jonka jälkeen ratkaisun löytäminen ei ole ainakaan tullut yhtään helpommaksi.

Mitä on vuodessa tapahtunut? Yksiselitteisesti sanoen aivan liian vähän. Tapauksen itsensä osalta yksityiskohdat ja syyt ovat edelleen hämärän peitossa. CNN-kanavalle vuodettujen tietojen mukaan aklankomaalainen tutkimusryhmä olisi raportissaan tulossa siihen johtopäätökseen, että koneen ampuivat alas Itä-Ukrainan kapinnalliset.

Uhrien omaiset ja monet poliitikot, muun muassa Alankomaiden pääministeri Mark Rutte, ovat vaatineet puolueettoman tuomioistuimen asettamista tutkimaan tapahtumien kulkua. Venäjän poliittinen johto, joka ei hyväksy myöskään alankomaalaisryhmän vuodettuja tuloksia, pitää YK:n alaisen tuomioistuimen perustamista ennenaikaisena ja haitallisena.

Aiemmin tässä kuussa Venäjän johto nurisi Suomelle ja EU:lle siitä, ettei pakotelistalla ollutta Sergei Naryshkinia päästetty osallistumaan ETYJ:n juhlakonferenssiin Helsinkiin. Venäjän hallinnon mielestä pakotteista kiinnipitäminen vain lukkiuttaa tilannetta, ja samaan kuoroon yhtyivät myös muutamat kotimaiset kommentaattorit.

Ukrainan kriisi ei ole vuosi lentoturman jälkeen yhtään lähempänä ratkaisua, eikä kansainvälispoliittinen tilanne ole lientynyt. Venäjän ja ”lännen” näkemyserot ovat kasvaneet valtaviksi. On vallalla kaksi toisistaan täysin poikkeavaa totuutta, joiden välille on vaikea rakentaa siltaa. Venäjän johdon toiminta näyttäytyy ”läntisestä# näkövinkkelistä hyvin kaksinaismoralistiselta, kun toisena päivänä syytetään EU:ta ovien sulkemisesta ja toisena kieltäydytään hyväksymästä YK:n riippumatonta tutkintaa.

Globaali kaaos 

Jyrki Käkönen pohdiskeli Politiikasta.fi-kolumnissaan (16.7.2015) ”lännen” ja Venäjän maailmankuvien eroa sekä maailmanpolitiikan kriisiä. Käkönen kritisoi kovin sanoin pakotepolitiikkaa:

[Pakotepolitiikka] edistää maailman jakamista uudestaan kahtia samalla, kun globaalien ongelmien ratkaiseminen edellyttäisi kykyä toimia yhdessä. Lännen ideologinen lähtökohta tässä yhteydessä on se, että sen edustama yhteisö toimii oikein ja Venäjä pitää pakottaa toimimaan lännen edustamien arvojen ja normien mukaisesti

 

Pakotepolitiikka jakaa. Sillä rakennetaan muuria ”lännen” ja Venäjän välille, vaikkei se itsetarkoitus olisikaan. Tämä on kuitenkin vain kapea kuva koko kertomuksesta, sillä samaan aikaan myös Venäjä rakentaa muuria itsensä ja ”lännen” välille.

Krimin niemimaan valtaaminen oli selkeä irtiotto ETYK:in periaatteista ja horjuttaa vakavasti sitä tasapainoa, joka kylmän sodan jälkeen on vallinnut Yhdysvaltain, EU:n, Naton ja Venäjän välillä. Pallo on pakotteista huolimatta ennen kaikkea Venäjällä, joka on turvautunut sotatoimiin itsenäisen valtion maaperällä. Kyse ei ole vain maailmankuvien erosta, vaan tällaisen toiminnan hyväksymisestä.

Putinin lausunnot lentoturmatutkinnasta tai Venäjän haluttomuus aidosti hakea ratkaisua Ukrainan kriisiin osoittavat, että kyse ei ole vain Käkösen esiin nostamasta ”lännen” hegemonian rapistumisesta ja ripustautumisesta tähän. Kyse on myös Venäjän aktiivisesta voimapolitiikasta, jonka pyrkimyksenä näyttää olevan ”hegemonian” murentaminen ja sotilas-poliittiseen mahtiin perustuvan vallankäytön palauttaminen Euroopan geopolitiikan peruskiveksi sopimisen sijaan.

Globaalissa maailmassa tarvitsemme globaaleja ratkaisuita ja globaalia yhteistyön politiikkaa. Olen peräänkuuluttanut tätä monissa kirjoituksissa. EU:ssa ollaan valitettavasti kääntämässä selkää globaalille politiikalle ja käperrytään omien (kansallisvaltioiden) rajojen sisäpuolelle. Kreikkaan kulminoituva talouskriisi on halvauttanut EU:n päätöksenteon, se uhkaa koko EU-projektin arvopohjaa ja olemassaoloa. Maksumieheksi talouskriisissä on joutumassa kreikkalaisten lisäksi eurooppalainen solidaarisuus ja se heiveröinen arvopohja, jonka varaan unionia on rakennettu.

Suomen keskustaoikeistolainen konservatiivihallitus on samassa veneessä nationalististen ja tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa, kovempaa talouskuria ja ”isänmaan etujen” ajamista vaativien voimien kanssa. Tanskan taannoisissa parlamenttivaaleissa tiukka maahanmuuttolinja puri äänestäjiin. Iso-Britanniassa aiemmin tänä vuonna järjestettyjen vaalien tulos tarkoittaa, että maassa David Cameronin lupauksen mukaan tultaneen äänestämään EU-erosta.

Kuka hallitsisi kaaosta?

Globaali politiikka ei ole kovassa huudossa. Nyt tarvitaan uusia ajatuksia, tuoreita näkemyksiä ja tulevaisuuden visioita. Tarvitaan globaalin yhteistyön politiikkaa, mutta vastuu sen rakentamisessa ei ole vain EU:n, vaan sitä tulee kantaa myös Venäjällä, Yhdysvalloissa, Kiinassa ja niin edelleen.

Kukaan ei ole kuitenkaan halukas astumaan vankkureiden vetäjäksi. Yhdysvaltain politiikka on Barack Obaman valtakauden lopulla jo keskittymässä tuleviin vaaleihin, joissa republikaaneilla on mahdollisuus päättää kahdeksanvuotinen demokraattien valtakausi. Se tarkoittaisi varmasti suunnanmuutosta Obaman ulkopolitiikkaan, mikä tuskin tarkoittaa globaalin vastuunkannon lisääntymistä Washingtonissa.

Venäjän johto on irtisanoutunut sellaisesta politiikasta, jota ei tehdä sen omien sääntöjen mukaan. Luottamus Kremlin ja EU-maiden välillä on murskautunut, eikä sitä ole helppoa kasata uudelleen. Samaan aikaan Venäjän kääntyminen Aasiaan luo uutta valtakeskittymää, jonka tavoitteina ei ole globaalin oikeudenmukaisuuden ja tasapuolisuuden lisääminen.

Afrikka on edelleen poliittisesti heikko ja siellä tyytymättömyys vallitseviin (poliittisiin) oloihin näyttää purkautuvan radikaaliin islamismiin. Demokraattisille vastarintaliikkeille ei tunnu olevan kysyntää oikein missään. Ei edes EU:ssa, jossa Kreikka-politiikka on osoittanut, kuinka pahasta poliittisesta rappiosta maanosamme ytimessä on kyse.

Jyrki Käkösen mielestä kyse on ”muuttuvassa maailmanjärjestyksessä keskeinen kysymys on, miten länsi sopeutuu ylivaltansa liukenemiseen ja luomiensa globaalien hallinnan instituutioiden legitimiteetin kyseenalaistumiseen.”

Toki, mutta kyse on myös kolikon toisesta puolesta. Siitä, millaista globalisaatiota ”lännen” ulkopuolella havitellaan ja minkälaista politiikkaa Venäjällä ja Kiinassa ajetaan. En Käkösen tavoin usko, että ’vallan ylimielisyys’, mitä EU:ssakin on nähty, olisi ratkaisu ongelmiin.

On vain ikävää, että tätä ’vallan ylimielisyyttä’ tarjotaan tällä hetkellä myös Kremlistä. Venäjän valtapolitiikka ei ole sellainen kolmas tie kansainväliseen politiikkaan, jota minä voisin pitää toivottavana tulevaisuuden politiikkana.

Näin nousee esiin kysymys, kuka ottaa vastuun uudenlaisen hallinnan ja politiikan kehittämisestä, jos ”länsi” vain ripustautuu valtansa raunioille ja ”idässä” pitäydytään autoritaarisissa hallinnan tavoissa?

Koulutusleikkaus on kuin ryöstäisi säästöpossun

Juha Sipilän hallitukselta ei voinut oikeastaan kukaan odottaa muuta kuin ikäviä päätöksiä. Siksi kaltaiseni kyynisyyteen (kutsun sitä realismiksi) taipuvainen politiikan seuraaja ja tutkija ei odottanut paljonkaan hyviä uutisia. Silti hallituksen koulutuspoliittiset linjaukset olivat märkä rätti vastoin kasvoja.

Olen toki erittäin subjektiivinen kommentoimaan koulutuspolitiikkaa, enkä edes yritä pysyä tässä rationaalisena tutkijana, saati sitten Ranken oppien mukaisesti ”sammuttamaan itsenäni” arvioidessani konservatiivihallituksen linjauksia.

Työskentelen yliopistossa, elän akateemisen prekarisaation ja jatkuvan rahoituksen hakemisen täyttämässä ympäristössä. Samaan aikaan meillä Joensuussa, kuten muissakin Suomen yliopistoissa, tehdään tutkimusta suurella intensiteetillä ja antaumuksella. Jokainen yrittää keskittyä tutkijan työn olennaisimpaan osaan: tutkimuksen tekemiseen, opetustehtävissä olevat tutkimukseen perustuvan opetuksen antamiseen.

Olen myös opiskellut opettajaksi ja opinto-ohjaajaksi, moni opiskelijatoveri on lähtenyt opetusalalle ja viimeistelee parhaillaan lukuvuottaan eri kouluasteella. Ja valtaosa tästäkin porukasta joutuu kesäksi palkattomalle lomalle vain palatakseen samaan sijaisuuteen taas elokuussa.

Koulutukseen tehtävät leikkaukset tuntuvat armottomilta subjektiivisuuden vuoksi, mutta myös niiden laaja-alaisten vaikutusten takia. Koulutusta, ja eritoten sen tasa-arvoa on pidetty pohjoismaisen hyvinvointivaltion peruspilarina. Nyt oikeistokonservatiivinen hallitus iskee isolla kädellä tähän tukipilariin ”tasapainottaessaan” julkista taloutta. Opetusministeri Sanni Grahn-Laasosella (kok.) on lähes epäinhimillinen tehtävä, kun hän yrittää selittää seuraavien vuosien aikana kipeät päätökset parhain päin.

Mikä sitten mättää?

Aloitan korkeakouluista. Menoleikkurissa 30 miljoonaa euroa lähtee yliopistojen rahoituksesta, käytännössä Aalto-yliopiston erillisrahoituksesta. Järjestely onkin jo syytä purkaa, sillä Suomen yliopistokentässä valtiovallan rahoituksellisin ja muiden käytettävissä olevien instrumenttien turvin ei tule tukea vain yhtä yliopistoa.

Tämä on vielä pientä. Kaikkinensa hallitusohjelman ”Ratkaisujen Suomi” liitteistä selviää, että opetuksesta ja kulttuurista vähennetään pitkän aikavälin vaikutuksella lähes 700 miljoonaa euroa. Kyse on paitsi hurjasta säästösummasta, myös käsittämättömästä suhteesta muihin leikkauskohteisiin. Vain indeksit (-1,1mrd) ja sosiaalietuudet (-920milj) ovat suurempien säästöjen kourissa.

Koulutuksessa ei näytä olevan Sipilän hallituksen mielestä (Suomen) tulevaisuus. Vaikka hallitus yrittää vääntelehtiä ja kääntelehtiä selitellen säästöjä parhain päin uudistuksiksi, asian laita ei ole näin. Leikkaukset ovat leikkauksia, vaikka niistä rakennettaisiin politiikan liturgiassa rakenneuudistuksia ja vielä insinöörikielellä rationalisoitaisiin kaupan päälle.

Valtion on käytännössä vaikea puuttua autonomisten yliopistojen sisäisiin asioihin, mutta rahoitus on kätevä väline tässä työssä. Hallitusohjelman mukaan erilaisilla säästö- ja ”rationalisointi” toimenpiteillä korkeakoulujen sisällä ja korkeakouluverkon tasolla tulevat säästöt huomioidaan vähentyvässä valtion rahoituksessa.

Hallituksen mukaan säästöjä ei tule kohdistaa kuitenkaan siten, että opetus- ja tutkimustoiminta kärsisivät. Eli, kuten hallitusohjelma toteaa, säästöt pitää saada hallinto- ja tukitoimista. Käytännössä tässä on syvä ristiriita, sillä tehokas hallinto- ja tukitoiminta on välttämätöntä laadukkaan opetuksen ja tutkimuksen pyörimiseksi. Jos jo nyt tarpeellinen, mutta äärimmäisen niukasti resursoitu tukipalvelutoiminta joutuu säästöleikkuriin, kasautuu opetus- ja tutkimushenkilökunnalle entistä isompi vastuu byrokratiasta. Ja se vie aikaa ja resursseja perustehtävistä, sekä jatkuvasta rahoituksen hakemisesta, jota poliitikot näyttävät pitävän laadun Midaksen kosketuksena. Ja tätä kilpailtua rahoitustakin valtio vähentää Suomen Akatemian kautta 10 miljoonalla eurolla kompensoimalla sitä perusrahoitukseen.

Samaan aikaan esitetään yliopistoille vaatimuksia entistä nopeammasta maisterituotannosta ja kolmannen lukukauden käyttöönotosta. Alexander Stubbin mauton heitto professorin työn parhaista puolista osoittaa, että tilannekuva on pahasti hukassa. Opetustehtävissä olevat yliopistolaiset professoreista alkaen eivät lomaile silloin, kun opiskelijat eivät istu luennoilla.

Kesällä tehdään tutkimusta ja kansainvälistytään, verkostoidutaan ja kehitytään esimerkiksi konferensseissa. Talven opetuksen, johtamisen, byrokratian ja rahoituksen haun paineissa tekemättä jääneet – yleensä tutkimukselliset – tehtävät jäävät kesään. Ja lomaakin pitäisi keretä pitää, sillä ihmisiä korkeakouluissakin on töissä.

Tarjolla on siis keppiä, muttei lainkaan porkkanaa. Hallitusohjelma tulee lisäämään yliopistojen rahoitusongelmia, kiristämään kilpailua ulkopuolisesta rahoituksesta ja vähentämään laadukasta tutkimusta ja opetusta. Innovaatiot, sen paremmin teknologiset, yhteiskuntatieteelliset kuin humanistisetkaan, eivät synny ilman kunnollisia olosuhteita.

Mitä olisi pitänyt tehdä?

Hallituksen olisi pitänyt turvata perusrahoitus yliopistoille ja taata työrauha tehdä kipeitä, edessä olevia päätöksiä ”rationalisoinnista”. On selvää, että ikäluokkien pienentyessä kaikkialla ei kannata enää tehdä kaikkea. Tämä työ koulutusalojen päällekkäisyyksien purkamisessa ja synergian lisäämisessä on vasta alussa.

Siksi on käsittämätöntä, että hallitus vain jatkaa korkeakoulutuksen kurjistamista. Kun kunnilta pyritään karsimaan velvoitteita, yliopistoilla suunta käy toiseen suuntaan. Korkeimman sivistyksen sijaan jatkossa tulee toimia entistä enemmän tehtaan lailla: opiskelijat sisään, opiskelijat ulos ja kokoonpanolinjalla vähän ammatillisia valmiuksia päähän. Siinä se on.

Koulutusta pitää uudistaa ja muuttaa ympäröivän maailman muuttuessa. Korkeakouluissa varsinkin on vielä paljon työtä pedagogiikan, sisältöjen ja rakenteiden tasolla. Tätä kehitystyötä ei kuitenkaan tehdä kirjoittamalla hallitusohjelmaan, että pedagogiikka on uusittava. Työhön tarvitaan tekijät ja resussit. Kuinka yliopistonlehtori tai professori ennättää olla pedagogisesti luova, kun kurssin sisällöllisen korkeatasoisen suunnittelun lisäksi pitää tutkia, hakea rahoitusta, istua kokouksissa, kansainvälistyä, julkaista ja mitä vielä?

Koulutukseen satsaaminen olisi ollut hallitukselta satsaus tulevaan. Nyt koko sektori varhaiskasvatuksesta alkaen joutuu kovalle kuurille. Erityisen ankeat ajat koskevat toisen asteen koulutusta. Suunta on täysin väärä, eikä se korjaudu vain yhdellä lisätunnilla liikuntaa. Suomi ei pienenä kansakunta menesty heikolla koulutustasolla.

Hyödykkeiden bulkkituotannossa emme kykene kilpailemaan Aasian halpojen kustannusten ja olemattomien työtehtojen kanssa. Kilpailuetumme on (ollut) korkea osaaminen. Nokiakaan ei olisi syntynyt vetämään meitä edellisestä lamasta ilman koulutusta.

On valitettavaa, että uusi konservatiivihallitus haluaa ajaa koulutusta laajalla kädellä alas. Hienot tavoitteet eivät toteudu edes prosessikaaviossa ilman panostuksia.