Itsenäisyyspäivä ei kaipaa Tuntematonta sotilasta

Suomessa juhlitaan kahden vuoden kuluttua itsenäisyyttä oikein olan takaa. Tulee kuluneeksi sata vuotta siitä, kun Suomen senaatti antoi itsenäisyysjulistuksensa.

Hiljattain kerrottiin, että Aku Louhimies ohjaa uuden Tuntemattoman sotilaan, jonka pitäisi ilmestyä vuonna 2017 osaltaan juhlistamaan itsenäisyyden merkkivuotta. Kyse on suomalaiskansallisen sankarikertomuksen ikonista, onhan Tuntematon sotilas jättänyt suomen kieleen tukun sukupolvelta toiselle säilyneitä, Väinö Linnan kynästä syntyneitä kielikuvia.

Tuntemattoman sotilaan hahmoja on tulkittu eri näkövinkkeleistä, niissä on nähty kansallisen luonteemme piirteitä ja milloin mitäkin. On peräänkuulutettu Koskelaa johtamaan Suomea, kun pettymys poliittisiin päättäjiin on käynyt ylivoimaiseksi.

Tuntemattoman sotilaan merkitys kansakuntakertomukselle on muuttunut vuosikymmenten saatossa. Aikanaan kovaakin arvostelua kansallisen itsetunnon lokaamisesta saaneesta teoksesta on tullut reliikki, jota pidetään kansakunnan kaapin päällä säännöllisesti kiillottaen.

Kaikenlainen arvostelu tai humoristisuus on kielletty. Sen sai todistaa muutama vuosi sitten Kristian Smeds, jonka teatteriversiossa kuvattiin sodan hulluutta muun muassa pesukoneita moukaroimalla.

Suomi on monella tapaa menestystarina. Pienestä ja agraarista Pohjois-Euroopan kolkasta on kehittynyt osaava ja teollistunut kansakunta. Olkoonkin, että se on liian pitkään luottanut puu- ja metallijalkojensa kestävyyteen eikä ole kyennyt uudistumaan yhteiskuntana tai kansantaloutena. Silti elintasomme on erittäin korkea ajatellen väestöpohjaa tai resursseja.

Pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli kehitettiin toisen maailmansodan jälkeen kantamaan huolta niistä, joiden voimat eivät riittäneet. Naisten korkea työllistymisaste on ollut keskeinen pilari tasa-arvokehityksessä. Suomalaisen koulutuksen ja teknologian laatua on arvostettu. Täällä keksittiin äitiyspakkauksen lisäksi kuivauskaappi, jota oppii arvostamaan vieraillessaan ulkomailla.

Itsenäisyyspäivä on areena, jossa voidaan yhdessä juhlistaa tärkeinä pidettyjä asioita. Se mahdollistaa Suomen menestystarinan juhlimisen. Silloin saa olla ylpeä suomalaisuudestaan ja muistaa terveellä nöyryydellä aiempien sukupolvien panosta maan rakentamisessa.

Näin ainakin pitäisi olla. Sen sijaan Suomen itsenäisyyspäivä on sotien muistopäivä. Harras, jopa synkkämielinen tunnelma valtaa Suomen. Vuoden pimeimpään aikaan on helppo herkistyä ja hiljentyä sotamuistojen äärelle. Anssi Paasi on laskenut, että vuonna 2010 televisiossa lähetettiin 13,5 tuntia isänmaallista ohjelmaa, josta 12 tuntia liittyi eri tavoin sotaan ja sotimiseen.

Muutos on ollut dramaattinen. Nyt näytetään otettavan kiinni kaikki se, mitä kylmän sodan YYA-vuosina menetettiin. Tuolloin kun isänmaallisen ohjelman määrä itsenäisyyspäivänä oli noin 3-4 tuntia.

Sotaveteraanit ja sankarivainajat ansaitsevat kunnioituksensa. He antoivat henkensä ja terveytensä puolustaessaan itsenäisyyttä. Heidän muistoaan ei silti häpäistäisi, vaikka itsenäisyyspäivänä keskityttäisiin vähemmän sotiin ja enemmän menestystarinamme muiden osa-alueiden muistamiseen.

Kansallinen kertomuksemme on pahasti vääristynyt, kun tarvitsemme sotaelokuvan kollektiiviseksi liimaksi. On jopa irvokasta, että vuonna 2015 kerrotaan isoilla otsikoilla, kuinka Suomi juhlii 100:tta itsenäisyysvuottaan uusintafilmatisoinnilla sotaelokuvasta. Samaan aikaan miljoonat ihmiset joutuvat pakenemaan tai elämään sodan ja väkivallan keskellä.

Terve kansallinen itsetunto ei tarvitse vuosittaista pateettista sodan ihannointia ja myyttisten sankarikertomusten toistoa. Se kestää kyllä vaikkapa äitiyspakkauksen, opintotuen tai kuivauskaapin muistamisen.

Juhlistamalla hyvinvointivaltiota joutuisimme toki katsomaan peiliin ja toteamaan, kuinka sitä ollaan ajamassa poliittisesti alas. Ehkä muistaminen herättäisi Suomen uudistumaan ja katsomaan tulevaan sotamyyttien ja viholliskuvien uudelleentuottamisen sijaan.

miika.raudaskoski@uef.fi

Kirjoittaja on historian tohtoriopiskelija ja projektitutkija Karjalan tutkimuslaitoksella Itä-Suomen yliopistossa.

Kolumni on julkaistu alunperin Karjalaisessa 11.9.2015.

P.S. Lukusuosituksena Antti Tietäväisen Talvisota suomenkielisessä Wikipediassa 2003-2014 ja kolumnissa viitattu Anssi Paasin Dancing on the graves: independence, hot/banal nationalism and the mobilization of memory.

Mainokset

Talvisodan ihmettä on syytä ravistella

Suomen pitäisi liittyä Natoon, koska se toisi kustannushyötyjä ja vahvistaisi Pohjois-Euroopan ja Baltian turvallisuutta. Näin voi kiteyttää Atlantic Council –ajatushautomon tutkijan Mark Seipin sikäli tutut argumentit, jotka hän esittää tuoreessa (3.6.2015) kirjoituksessaan.

Seip esittää Suomen tilanteen eräänlaisena pakkorakona Naton ja ”harmaan alueen” välillä. Vaihtoehtoina kiristyneessä kansainvälisen politiikan tilanteessa on joko jäsenyys tai epäselvä rooli Naton kumppanuusmaana. Seipin mukaan Suomen jäsenyys toisi selkeyden ja tukisi osaltaan merkittävästi Baltian puolustusta.

On selvää, että jäsenyys selkeyttäisi Suomen turvallisuuspoliittista asemaa. Kyse ei ole jäsenyyden arvottamisesta hyväksi tai huonoksi ratkaisuksi, vaan tosiasian toteamisesta. Mikäli Suomi päättäisi jäsenyyttä hakea, ja joskus jäseneksi hyväksyttäisiin, juupas-eipäs-asetelma poistuisi turvallisuuspoliittisesta keskustelusta.

Vastaavasti Suomen toteamus Nato-jäsenyyden hylkäämisestä, vaikkakin tietyksi määräajaksi, selkeyttäisi tilannetta vain osittain. Naton kumppanuusmaana Suomen kytkökset sotilasliittoon ovat jo pitkällä, joten tilanne olisi hieman hankalasti määriteltävissä. Tällaisessa todellisuudessa elettiin vaalikausi 2011-2015, kun Jyrki Kataisen hallitusohjelmaan kirjattiin negatiivinen Nato-kanta. Ratkaisu oli kompromissi ja sen kanssa pystyi elämään suhteellisen vakaan kv.poliittisen tilanteen aikana.

Sotilasliittoon kuulumattomuus yhdistettynä pitkälle vietyyn Nato-kumppanuuteen vaatii tarkemmat määrittelyt siitä, miten pitkälle Suomi olisi mahdollisen kriisin hetkellä valmis menemään. Mikä olisi Suomen rooli konfliktissa, jossa Nato-maa olisi osapuolena? Toki samankaltaista määrittelyä jouduttaisiin tekemään myös 5. artiklan soveltamisessa, mutta reunaehdot olisivat siinä selvemmät. Kumppanuusmaan velvoitteet ovat olennaisesti kapeammat.

Tähän dilemmaan myös Seip kiinnittää huomiota. Hän pohtii Suomen ja Ruotsin roolia mahdollisessa kriisitilanteessa todeten, että pitkälle viedyn yhteistyön perusteella paineet Naton suuntaan olisivat suuret, mikäli maat joutuisivat hyökkäyksen kohteeksi. Samaa pitänee siis Seipin mukaan olettaa toiseenkin suuntaan.

Seip esittää myös, että Venäjän sotatoimet Ukrainassa olisivat ajaneet Suomen lähemmäs Nato-jäsenyyttä kuin koskaan. Tai ainakin olosuhteet Nato-selvitykselle ovat ajankohtaisemmat kuin koskaan kylmän sodan jälkeen. Tässä osassa Seipin analyysi lähtee hieman keulimaan.

Hallitusohjelman kirjaukset turvallisuuspolitiikasta ovat kovin perinteisiä, ja pelkän selvityksen tekeminen ei vielä osoita perustavanlaatuista muutosta Suomen poliittisessa linjassa. Jo normaali sykli olisi antanut olettaa, että tällä vaalikaudella tehdään ulko- ja turvallisuuspoliittinen selvitys. Muuttunut turvallisuustilanne Euroopassa on toki vahvistanut tätä tarvetta.

Seip näkee hallituksen Nato-myönteisempänä kuin kansan, mikä on sekin ylitulkintaa. Vaaliohjelmien perusteella Natoon olisi menossa vain kokoomus, ja sekään ei tehnyt asiasta kynnyskysymystä. Vaikka hallituksen takinkäännöissä on menossa jonkin sortin maailmanennätys, ei liene odotettavissa radikaaleja muutoksia Nato-politiikan suhteen. Pysyvyys näyttää vakiintuvan Suomen ratkaisuksi.

Seipin kirjoitus on kirjoitettu yhdysvaltalaisesta näkökulmasta, ja se hahmottaa turvallisuuspoliittisen kehityksen mustavalkoisemmin kuin suomalaisessa tai eurooppalaisessa keskustelussa on totuttu. Mustavalkoisten lasien takaa löytyy kuitenkin ajatuksia, joita tulisi ruotia avoimemmin myös kotimaisessa turpo-keskustelussa.

Suomen ja Ruotsin rooli Baltian turvallisuudessa on yksi, ja sitä onkin Ukrainan kriisin myötä nostettu agendalle entistä enemmän. Toinen on Seipin alussa esiin tuoma toteamus, ettei Suomen sinänsä vaikuttava armeija riittäisi Venäjän mahdollisen hyökkäyksen tai Ukrainan kaltaisen hybridisodankäynnin vastustamiseen.

Tämä on Suomessa ollut pyhä lehmä. Puolustusvoimien määrärahoista kyllä kannetaan huolta ja säännöllisin väliajoin kovemmin. Puolustusministeri Jussi Niinistölle (ps.) kysymys on tärkeä, vaikkakin hallitusohjelman julkistamisen jälkeen on syntynyt kiistaa todellisten määrärahalisäysten suuruudesta.

Silti kotimaisessa keskustelussa elää edelleen kansallinen myytti talvisodan ihmeestä, joka vaikuttaa myös puolustuspoliittisiin ratkaisuihin. Raatteen tien sankarilliset taistelut tai Tali-Ihantalan torjuntavoitot pelastivat toki Suomen neuvostomiehitykseltä 1940 ja 1944. Ne on vaan kansallisessa kertomuksessa taidokkaasti irroitettu laajemmasta kontekstista: II maailmansodan kokonaiskuvasta, Neuvostoliiton puna-armeijan iskukyvystä Stalinin puhdistusten jälkeen tai Saksan aseavusta.

Liittoutuminen Naton kanssa ei ole tietenkään itse tarkoitus, vaan sen tulee olla kokonaisratkaisu. Hyödyt ja haitat on punnittava, ja onhan niitä jo 1990-luvulta asti punnittukin ahkerasti. Toisaalta liittoutumattomuus ei sekään saa olla historiallisiin myytteihin tai viholliskuviin perustuva valinta. Myös ne edut ja haitat on syytä arvioida, ilman takaraivossa olevaa mielikuvaa talvisodan ihmeestä.

Mukana voisi pitää vaikka Seipin ilmoille heittämää väitettä puolustusvoimien todellisesta iskukyvystä mahdollisen hyökkäyksen edessä.