Ei politiikka ole mitään talkoilua vaan jatkuvaa kamppailua

Talkoot. Kukaan vähääkään mediaa seuraava ei ole voinut välttyä tältä poliittisen kielen uudiskäsitteeltä, jolla Juha Sipilän hallitus kuvaa julkisen talouden leikkauksia sekä suunniteltuja kiristyksiä palkkoihin ja etuuksiin.

Poliittisessa retoriikassa talkoot ei ole uusi käsite. Kokoomuksen toivotalkoita järjestettiin jo vuonna 2008. Puolueen mukaan talkoiden taustalla oli suomalaisten oivallus siitä, ettei hyvinvointi rakennu itsestään. Teot olivat puolueelle kauneinta puhetta, Suomea rakennettiin talkoilla kuin taloa.

Toivotalkoilla tuli menestystä. Vuonna 2011 kokoomus voitti eduskuntavaalit, ja Jyrki Kataisesta tuli pääministeri. Kaikki odottivat, että nyt Suomi tulee kuntoon, olihan takana vaalirahakohun ja pätkäpääministeriyden varjostama vaalikausi.

Kataisen hallitus tuli ja meni. Talkoilun sijaan hallitus keskittyi riitelemään, koska ideologista liimaa ei kuulemma ollut. Sitten keksittiin normitalkoot. Oppositiopuolue keskusta haastoi kansalaisia normitalkoisiin; purkamaan ensi alkuun 101 turhaa normia, jotka olivat Suomen menestyksen ja kilpailukyvyn parantamisen esteenä.

Kokoomus keksi talkoot uudelleen alkuvuodesta 2015. Puolueen eduskuntaryhmä julkaisi vaalien alla normipaperin, jonka mukaan ”Suomessa kaikki on joko kiellettyä tai pakollista”. Tästä mentaliteetista piti päästä eroon.

Hallitusneuvotteluissa Sipilä esitti suomalaisille 10 miljardin talkoita. Niillä saataisiin Suomi kuntoon. Talkoisiin kuului menoleikkauksia, rakenneuudistuksia, sote-uudistus ja veitsi kurkulla elävien kuntien kauan kaipaama tehtävien ja normien purku.

Nyt hallitus on talkoillut reilut neljä kuukautta. Ja ihan putkeen talkoissa ei ole mennyt. Ensin kaatui yhteiskuntasopimus, sitten hallitus päätyi vetämään takaisin palkkojen alennukseen tähdänneet pakkolait. Nyt hallitus veivaa lomarahoja sellaiseen solmuun, ettei kovinkaan ay-jyrä taida pysyä näistä talkoista kärryillä.

Suurin syy talkoiden epäonnistumiseen taitaa olla siinä, että hallitus ymmärsi talkoiden käsitteen väärin. Talkoot nimittäin ovat, kuten suomen kielen sanakirja kertoo, ”vapaaehtoinen, isolla joukolla pidettävä työtilaisuus, jossa usein kestitetään työntekijät”.

Hallituksen esittämiin talkoisiin ei kuulu mitään näistä. Pakottava lainsäädäntö ei perustu vapaaehtoisuuteen. Talkoiden maksumiehiksi ei olisi laitettu isoa joukkoa vaan lähinnä vuoro- ja viikonlopputyötä tekevät kaupan ja julkisen sektorin naiset.

Talkooporukalle luvattiin kuuluisa hillotolppa, mutta vasta neljän vuoden päästä. Se on pitkä aika talkoolaisten odottaa.

Talkoot on hieno asia. Niissä tehdään yhdessä hommia. Järjestetään tapahtumia, autetaan katonkorjauksessa tai pannaan porukalla yhteinen tie kuntoon. Kyse on pyyteettömästä vapaaehtoistyöstä.

Poliitikkojen kielessä talkoot ovat mitä poliittisin käsite. Puhumalla talkoista säästöpäätösten sijaan hallitus pyrkii epäpolitisoimaan politiikkansa; tekemään siitä vain järkeviin ja rationaalisiin valintoihin perustuvaa kansallisen edun ajamista. Talkoilla hallitus yrittää tehdä päätöksistään vapaaehtoisia, kaikkien kansalaisten pyyteettömiä tekoja, vaikka se lähes jokaisella politiikan lohkolla itse vetoaa ulkopuoliseen pakkoon.

Epäpolitisointi on vanha politiikan teon tapa. Jo Carl Schmitt kirjoitti vuonna 1932, että vastustajan pitäminen poliittisena ja itsensä epäpoliittisena on tyypillistä ja intensiivistä politiikan harjoittamista.

Talkoopuhe edustaa myös talouspoliittista realismia. Vaihtoehdottomuutta. Tehdään vapaaehtoisesti yhdessä, koska vaihtoehtoja ei ole.

Ehkä talkoopuhe uppoaa suomalaisiin tehokkaasti siksi, että reaalipolitiikka ja kansallisen konsensuksen henki on iskostettu meihin jo äidinmaidossa?

Suomalainen poliittinen keskustelu kaipaa erilaisia näkemyksiä. Yhtä totuutta ei ole. Keskustelua helpottaisi epäpolitisoivan politikoinnin lopettaminen. Politiikka ei ole talkoita, se on ideologioiden, mielipiteiden, käsitteiden ja vallankäytön kamppailua.

Kirjoittaja on historian tohtoriopiskelija ja projektitutkija Karjalan tutkimuslaitoksella Itä-Suomen yliopistossa.

Kolumni on julkaistu alunperin Karjalaisessa 16.10.2015.

Suomi tarvitsee uuden Forssan

”Sosialidemokratinen puolue Suomessa pyrkii samoin kuin sosialidemokrattiset puolueet muissakin maissa vapauttamaan koko kansaa taloudellisen riippuvaisuuden, valtiollisen alaikäisyyden ja henkisen holhuunalaisuuden kahleista.”

Näin julistettiin Forssan kokouksessa elokuussa 112 vuotta sitten. Suomalaisen työväenliikkeen historiassa käännettiin uusi lehti, kun Suomen Työväenpuolue vaihtoi nimensä Suomen Sosialidemokraattiseksi Puolueeksi.

Viimeisen sadan vuoden ajan työväenliike on ollut keskeinen tekijä suomalaisen yhteiskunnan rakentamisessa. Forssan ohjelmassa esiteltiin useita sellaisia tavoitteita, jotka sittemmin ovat tulleet osaksi hyvinvointiyhteiskuntamme rakenteita. Lapsityövoimakysymys, työajan lyhentäminen ja niin edelleen.
****

Vuoden 2015 aikana työväenliike ja elinkeinoelämä ovat yrittäneet sorvata yhteiskuntasopimusta. Useista yrityksistä ja hallituksen maalaamasta synkästä ”tilannekuvasta” huolimatta aina on päädytty umpikujaan. Viimeisin, ja kenties ratkaisevaan umpikujaan ajettiin eilen.

Neuvotteluosapuolet syyttelivät toinen toisiaan epäonnistumisesta. EK:n mukaan syy oli ammattiyhdistysliikkeessä, eritoten Auto- ja kuljetusalan liitossa AKT:ssa. SAK:n mukaan taas EK ilmoitti katkaisevansa neuvottelut. Puheenjohtaja Lauri Lyly oli kuitenkin sanoissaan maltillinen, ja silmin nähden pettynyt myös omien rivien hajoamiseen. AKT:n puheenjohtaja Marko Piirainen, joka on hyvää vauhtia antamassa kasvot ay-liikkeen sisäiselle hajoamiselle, taaseen vyörytti vastuun yksin EK:n harteille.

STTK:n ja Akavan puheenjohtajat olivat Lylyn tapaan pettyneitä tulokseen. Sekä Antti Palola että Sture Fjäder kantoivat huolta siitä, että neuvotteluiden kariutumisen maksajiksi joutuvat nyt julkisen alan koulutetut (naisvaltaiset) alat. Sairaanhoitajien suunnalta on kuulunut jo ansaittua huolta siitä, kuinka todennäköisesti tulevat ”pakkolait” iskevät alalle. Kyse ei ole vain lomien menetyksestä, vaan koko alipalkatun ja raskaan hoiva- ja hoitoalan vetovoimasta.

Koko yhteiskuntasopimus-saaga on ollut kiharainen, ja neuvottelujen julkikuvaa on leimannut luottamuksen puute. Pääministeri Juha Sipilä (kesk.) ei onnistunut luomaan luottamuksen ilmapiiriä, vaikka ennen vaaleja saarnasikin juuri luottamuksen tärkeydestä politiikassa.

****

Neuvotteluiden kariutuminen, mikäli enää ei yritetä ja onnistuta, voi olla käänteentekevä hetki suomalaisten työmarkkinoiden historiassa. Hallituksen valmistelemat ”pakkolait” eivät vain kajoa työntekijöiden lomiin ja lomarahoihin, vaan myös suomalaisen työmarkkinamekanismin ytimeen. Työehdoista on sovittu perinteisesti ay-likkeen ja työnantajien edustajien kesken. Kolmikantajärjestelmässä hallituksen rooli on ollut tukea työmarkkinaratkaisuita esimerkiksi verotuspäätöksillä.

Kolmikantajärjestelmää ei tarvita järjestelmän itsensä vuoksi. Historialliseen perinteeseen vetoaminen ei ole kovin hedelmällistä, mikäli järjestelmä ei toimi. Silloin pitää keksiä uusi tapa sopia asioista. Kolmikantaa ei myöskään pitäisi romuttaa ideologisista syistä, ei halusta päästä eroon ammattiyhdistysliikkeestä. Jokaisen osapuolen tulisi ajatella järjestelmän toimivuutta.

Entinen valtakunnansovittelija Juhani Salonius totesi taannoin YLE:n tv-uutisissa, että työrauhajärjestelmä ei toimi. On helppo yhtyä Saloniuksen sanoihin. Järjestelmä on rikki. Työmarkkinasuhteet ovat erittäin tulehtuneet ja juopia on syntynyt paitsi ay-puolen ja EK:n välille, myös ay-likkeen sisälle. Monen akavalaisen, STTK-laisen ja myös SAK-laisen on varmasti vaikea ymmärtää AKT:n järkähtämättömyyttä viime päivinä. Keskinäinen solidaarisuus on enemmän kuin koetuksella, kun yksi ammattiliitto katsoo asiakseen asettua muiden yläpuolelle ja sitä kautta ainakin antaakseen vähintään tekosyyn neuvotteluiden kuoppaamiselle.

Eritoten korpeaa, kun tiedetään AKT:n neuvotteluaseman valttikortit suhteessa julkisen alan liittoihin. AKT voi pysäyttää Suomen. Ja ei ole vaikea uskoa, etteikö AKT sitä myös syksyllä tee. Liittokierroksesta tulee kuuma ja postilakko tai syksyn yhden päivän ”yleislakko” ovat kevyttä kauraa siihen verrattuna, mitä pahimmillaan tulee. Negatiivinen ennuste työmarkkinasyksystä 2016 ilmentää sitä, kuinka työmarkkinatilanne on lukossa. Se todistaa Saloniuksen sanat oikeiksi.

Yhteiskuntasopimusneuvotteluissa puhtaita papereita ei voi jakaa kenellekään. EK:n aiempi ilmoitus lopettaa tupo-tyylisten ratkaisuiden tekeminen, AKT:n päätös jäädä neuvotteluiden ulkopuolelle, Sipilän hallituksen pakkolainsäädäntö ja heikko poliittinen johtajuus. Jokainen osapuoli joutuu katsomaan peiliin.

****

112 vuotta Forssasta. Hätänumerovuodet kuvastavat tilannetta hyvin. Työväenliike on vajunut alennustilaan, jossa siltä puuttuu visio tulevaisuuden työelämästä. EK saarnaa uusliberalismin opinkappaleita vimmalla, vaikka globaalin talouden syvät rakenteelliset ongelmat kertovat, että koko järjestelmä kaipaa remonttia. Ja hallitus.

Hallitukselta puuttuu tässäkin visio. Tulevaisuuden kuva. Näky siitä, millainen on 2020- tai 2030-luvun Suomi. Säästöjen, amputointien tekeminen niiden itsenstä vuoksi on näköalatonta politiikkaa. Tien päässä ei odota hillotolppa, vaan uudet leikkaukset.

Eikä oppositiokaan ole pekkaa parempi. Suomalainen vasemmisto katsoo peräpeiliin. Haikailee menneen perään, ei ole aidosti valmis uudistamaan suomalaisen yhteiskunnan rakenteita ja ymmärtämään työelämän muutoksia. Ituja on, mutta kokonaisvaltainen visio puuttuu.

Aikamme kaipaisi edistyspuoluetta. Tulevaisuuteen, sivistykseen ja humaanisuuteen pohjaavaa poliittista liikettä. Uutta Forssaa.

 

Sipilän puheesta

Pääministeri Juha Sipilä on nyt kohutun puheensa pitänyt. Päällimmäinen reaktio eilisiltana tiivistyi twiittiin. Odotetusti puhe vihastutti ja ihastutti. Omassa pienessä kuplassani eniten kehuja tuli niiltä, jotka luultavasti tai suoraan tukevat hallituksen säästöpäätöksiä, ja päinvastoin.

Mutta mitä Sipilä oikein puheessaan sanoi? Teemat olivat Suomen kansantalouden kokonaistilanne ja pakolaiset. Tässä ei ollyt mitään yllättävää, joskin kahden teeman yhdistäminen ei oikein onnistunut. Ajallisesti kansantalouden synkän kuvan maalailu ja hallituksen säästöpäätösten tekeminen veivät suuremman osan, joten pakolaiskysymyksen tarkastelu jäi hyvin kursooriselle tasolle.

Sipilä aloitti kokonaiskuvalla ja asetti Suomen Euroopan talouskääpiöksi. Kansantaloutemme tilanne on puheen mukaan lähestulkoon Euroopan surkein.  Okei. Tilanne on kyllä heikko, mutta poliittisessa puheessa käytetyt rinnastukset ovat aina valintoja. Esimerkiksi nuorisotyöttömyyttä mitatessa Suomi on vielä kaukana EU:n pohjatasosta, vaikka työttömyysaste onkin nousussa.

Pakolaistilanteen Sipilä käsitteli pintapuolisesti ja nopeasti toteamalla turvapaikanhakijoiden määrän kasvun. Hän peräänkuulutti myös inhimillisyyttä ja kansalaisten omaehtoista tukea esimerkiksi SPR:n kautta. On ehdottoman hyvä, että pääministeri tällaisen tilanteen keskellä vetoaa myös inhimillisyyteen. Pakolaisten auttamisessa kyse ei ole eurojen laskemisesta, vaan nimenomaan ihmisarvon kunnioittamisesta.

Silti jäi vähän sellainen valju maku tästä osiosta. Sipilä ei oikeastaan puuttunut kovasanaisesti kiristyneisiin asenteisiin, suoranaisten valheiden levittelyyn turvapaikanhakijoihin liittyen. Hän ei kommentoinut millään tavalla kriisin globaalia perspektiiviä, ei edes EU:n päätöksentekoa saati Unkarin ihmisoikeussopimuksia rikkovaa toimintaa rajoillaan. Tämä ei toki ole yllättävää, sillä pakolaiset eivät olleet puheen varsinainen sisältö.

Sen sijaan talous ja eritoten kansantaloutemme synkkä kuva olivat se pääsisältö. Sipilä toi esiin tutut fraasit siitä, kuinka kipeitä päätöksiä on pakko tehdä. Se on välttämätöntä, vaihtoehtoja ei ole ja vain kipeillä päätöksillä Suomi voidaan saada kasvu-uralle. Puheen olisi tältä osin voinut tiivistää kommenttiin TV-uutisten haastattelussa, ei siihen olisi tarvittu ison huomion saanutta puhetta.

Sipilä toi myös esiin tutun rinnastuksen Kreikkaan, mutta myös Irlantiin ja Portugaliin. Nämä olivat harkittuja rinnastuksia, sillä maiden matokuurien rinnalla Suomen muutaman prosentin leikkaukset tulotasoon ovat vielä pieniä. Hän olisi tosin voinut mainita myös sen, että kovista säästöistä huolimatta Portugalin nuorisotyöttömyys on laskenut 38 noin 33 prosenttiin eli on vielä kolminkertainen Suomeen verrattuna. Olemme tältä osin edelleen paremmassa hapessa kuin Portugali. Portugalin kokonaistyöttömyysaste oli korkeimmillaan vuonna 2012 (15,8%) ja on nyt laskenut 14,1 prosenttiin. Suomen suunta on toki valitettavasti laskeva, mutta 8,7% ei ole vielä hälyyttävä Euroopan mittapuulla eikä suurempi kuin vuonna 2003.

Tavoite ei tietenkään ole saavuttaa uusia pohjia, vaan toimia tilanteen parantamiseksi. Vertailujen tekemisessä kyse on kuitenkin poliittisista valinnoista. Mitä asioita halutaa nostaan vertailun ytimeen, miten saadaan oma poliittinen viesti näyttämään mahdollisimman uskottavalta. Koska siitä viime kädessä on kyse.

Sipilän puhe, kuten hänen retoriikkansa laajemmin, on hyvin epäpolitisoivaa. Hän pyrkii perustelemaan tehdyt päätökset välttämättömyyksinä tai rationaalisina ratkaisuina, joihin ei kytkeydy poliittista arvolatausta. Tämä vaihtoehdottomuuden diskurssi on vahvistunut eritoten talouspoliittisessa keskustelussa koko Euroopassa. Kreikalle annettuja ja lainoittajien taskuihin menneitä tukipaketteja on perusteltu jo vuosia pakkona. Ennen eduskuntavaaleja puolueet lähes kilpailivat kuka saa tehdä säästöistä suurinta reaalipolitiikka 2010-luvulla.

Tässä Sipilän puhe oli vahva. Se oli alusta loppuun välttämättömyysretoriikan riemuvoittoa. Vaikeista ajoista selvitään vain välttämättömillä leikkauksilla. Ainoa tie ylös kriisistä on työvoimakustannusten alentaminen ja julkisen sektorin leikkaukset. Muita vaihtoehtoja ei ole.

Retoriikka on tehokasta. Sillä on helppo perustella kaikenlaisia päätöksiä, koska pakko ja välttämättömyys uppoavat tehokkaasti ihmisiin. Sipilän puhetta voikin pitää yhtenä hallituksen yrityksenä ottaa poliittisen keskustelun kenttä haltuun. Kärkihankkeiden ja säästöjen esittely kolmen hengen tiedotustilaisuuksissa on osa tätä. Keskustelu pidetään temaattisesti rajattuna, argumentit perustuvat välttämättömyyden korostamiseen ja laajempaa poliittista keskustelua arvoista, valinnoista ja ideologiasta ei tarvitse käydä. Siinä mielessä Sipilän puhe oli linjakas ja tämä selvästi kansalaisille osoitettu osuus vahvasti läsnä.

On huomionarvoista, että Sipilä puhutteli ”hyvät kuuntelijat”, eikä ”hyvät kansalaiset”. Tämäkin on osa epäpolitisointia, onhan kansa-sana läpeensä politisoitu käsite ja sitä on käytetty oikeuttamaan milloin mitäkin poliittista liikehdintää. Kuuntelijat on huomattavasti neutraalimpi, jopa tuttavallisempi. Samalla se antoi ymmärtää, että puheella oli ”kansalaisten” lisäksi myös toinen kohdeyleisö eli ammattiyhdistysjohtajat.

Heille Sipilä esitti nyt melko suorat syytökset toteamalla, että hän yritti yhteiskuntasopimusneuvotteluissa kaikkensa, mutta ay-liike tyrmäsi uudistukset eli säästöesitykset. Hän heitti pallon SAK:lle, STTK:lle ja Akavalle, jotta nämä voisivat esimerkiksi lomarahoista tai palkanalennuksista löytää vielä vaihtoehdon hallituksen pakkolakipaketille. Hän ei kuitenkaan kutsunut järjestöjä uudelleen neuvottelupöytään, vaan esitti deadlinen, jonka aikana järjestöjen tulee omat ratkaisunsa tehdä. Peli on tältä osin selvä, mutten ole varma onko ratkaisu toimiva. Tilanne ennen kaikkea SAK:n ja STTK:n alaisissa liitoissa näyttää olevan hyvin herkkä, joten uhkavaatimuksen omainen esitys ei tässä välttämättä palvele tavoitteitaan parhaalla mahdollisella tavalla.

Sipilä lopetti puheensa vetoamalla suomalaisuuteen ja eräänlaiseen kansanluonteeseen, mikä oli kokonaisuuden kannalta hieman irrallinen. Se kuulosti jopa oudolta kaiken välttämättömyysretoriikan jälkeen. On vaikea muodostaa ajatuksia tästä lopusta, jossa Sipilä mainitsee muun muassa luontosuhteen ja suomalaisen kädenpuristuksen varmimpana sopimusmallina. Pidän ehkä näitä lauseita hieman pönäkän pateettisina, jopa kliseisinä viittauksina kansalliseen kertomukseemme sisukkaasta Suomen kansasta.

Yhteenvetona voi todeta, että Sipilän puhe toisti sen, mitä hallituksen piiristä on kesästä asti toitotettu. TV-puheelta olisi odottanut jotain uusia avauksia, vaikkakaan en tiedä mitä ne nyt sitten olisivat voineet olla. Ehkä joku viimeinen kädenojennus ja kutsu neuvottelupöytään työmarkkinajärjestöille? Tai kenties joku isompi visionäärisyys siitä, miten tätä suomalaista yhteiskuntaa osana EU:ta kehitetään? Tai ehkäpä puhe olisi kannattanut vain jättää pitämättä. Samat asiat olisi voinut todeta vaikka lyhyessä tiedotteessa tai tiedotustilaisuudessa. Paljon huomiota, vähän sanottavaa, kuten HS:n Piia Elonen kirjoittaa.

Ja lopuksi vielä ne pakolliset historialliset rinnastukset. Sipilän puhe ei vertaudu P.E. Svinhufvudin puheeseen Mäntsälän kapinallisille vuonna 1932. Tuolloin elettiin demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen kannalta veitsenterällä, uhkana oli aseellinen kapina ja jopa vallankumouksellinen liikehdintä. Svinhufvud vetosi kapinallisiin yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi. Suomen demokratia kesti. Esimerkiksi Virossa kävi toisin.

Vaikka kansantaloutemme velkautuu ja Eurooppaa koittelevat monenlaiset haasteet, ei huominen perjantain mielenosoitus, lakot tai näiden pakkolakien tuleva hyväksyminen rinnastu aseellisen kapinan uhkaan. Mielenosoitukset ja lakot kuuluvat demokratiaan, eivät ne uhkaa laillista järjestystä tai yhteiskuntarauhaa. Samoin hallituksella on täysi oikeus viedä läpi päätöksensä, mutta eivät ne ole sen pakollisempia päätöksiä kuin elvyttävä talouspolitiikka. Sipilän hallitus on tehnyt valintansa, ja se on jo parempi kuin päättämättömyyden tila, jossa Kataisen ja Stubbin hallitukset olivat.

Mutta olisi parempi sanoa, että me toimimme näin, koska uskomme näillä uudistuksilla Suomen talouden nousevan. Ei vedota myyttisiin pakkoihin ja realiteetteihin, joilla on perusteltu aina kaikenlaista neuvostorähmäilystä EU-jäsenyyteen.

Rampa EU-ankka taivaltaa kohti sumuista tulevaisuutta

Viikonloppu oli varsin kreikkainen. Brysselissä neuvoteltiin kuumeisesti Kreikan tulevaisuudesta eli mahdollisesta lisälainasta. Suomen kerrottiin ajaneen varsin tiukkaa linjaa, eli ei lisää rahaa Kreikkaan. Lopputulemana on jonkinlainen laiha sopu, jossa Kreikalle ollaan antamassa lisää lainaa vastineeksi julkisen sektorin menojen kaventamisesta ja käytännössä vaaditaan Kreikkaa pääomittamaan pankkeja myymällä valtion omaisuutta.

On vaikea uskoa tai edes toivoa, että nyt sovittu ja jäsenvaltioiden käsiteltäväksi menevä ohjelma ratkaisisi Kreikan ja euroalueen ongelmia. Tähän asti Kreikalle lainatut rahat ovat lähinnä menneet pankkien taseisiin ja kreikkalaisille on jäänyt käteen vain murskattu elintaso ja olemattomat kasvun mahdollisuudet.

Kysymysmerkkejä on kaiken kaikkiaan aivan liikaa. Eihän juuri nyt ole edes selvää hyväksyvätkö jäsenmaat johtajiensa neuvottelemaa sopimusta, saati hyväksyykö Alexis Tsiprasin hallitus pakettia. Tilanne vaikuttaa kaikin puolin samalta, jollainen se on ollut jo vuosien ajan: Kreikalle ollaan antamassa lisää lainaa lainojensa maksamiseen, ja muutaman kuukauden kuluttua ollaan jälleen samassa tilanteessa.

EU on nyt kovissa ristipaineissa. Kreikka nakertaa yhtenäisyyttä ja koko järjestelmän legitimiteettiä kaakossa, Venäjän toimet aiheuttavat epävakautta idässä, Iso-Britannia tykyttää hermosärkyä lännessä eikä pidä unohtaa Unkaria, joka rakentaa rajoilleen muureja pitääkseen ei-toivomansa ihmiset rajojensa ulkopuolella.

Tässä ei nyt puhuta vain Kreikasta ja maan tulevaisuudesta, vaan myös laajemmin EU:sta. Siksi tulokulmaa koko keskustelussa tulisi muuttaa. Sen sijaan, että puhuttaisiin lainaohjelmista ja lainan maksamisesta lainalla, pitäisi puhua demokratiasta ja kansanvallasta. Mikä on EU:n tulevaisuus? Miltä EU näyttää 2020-luvulla, ja miltä sen pitäisi näyttää? Mikä on demokratian, markkinoiden, EU:n ja pääoman välinen suhde?

Seitsemän vuotta kansainvälisen talouskriisin räjähtämisen jälkeen on selvää, etteivät tähänastiset toimet ole auttaneet Kreikkaa. Velkaosuus BKT:sta on kasvanut, (nuoriso)työttömyys on räjähtänyt käsiin ja elintaso on monella romahtanut. Enää pankkiautomaateista ei saa edes nostaa rahaa, vaikka sitä tilillä olisi.

Ongelma on, että Kreikalle lainatut rahat ovat kiertäneet takaisin lainoittajille. Rahoja ei ole käytetty mahdollistamaan kasvua, rakenneuudistuksia ja Kreikan talouden tervehdyttämistä.Tätä ongelman ydintä tuorein sopuesitys ei ratkaise. On jotensakin käsittämätöntä, kuinka EU ja IMF jatkavat epäonnistuneeksi todettua reseptiään. Vuosien austerity-politiikka ja lainarahan pumppaaminen lainanmaksuun ovat itse asiassa kurjistaneet Kreikan tilannetta.

Miksi EU ja IMF haluavat jatkaa epäonnistunutta politiikkaa? Syy on yksinkertaisesti se, että hintalappu euroalueen yhtenäisyydelle, vakaudelle ja uskottavuudelle ei ole tullut vielä vastaan. Mikäli Kreikan euroero, Grexit, olisi Saksan mielestä edullisempi ja parempi ratkaisu kuin lainarahan pumppaaminen Kreikkaan vastineeksi julkisen sektorin romuttamiselle, se olisi jo toteunut.

Julkisuuteen ei tihkunut viikonloppuna vaihtoehtoja. Vastakkain näyttivät olevan saman menon jatkaminen tai lainoituksen lopettaminen. On surullista, että innovatiivisuus on kadonnut. Rampa EU-ankka jatkaa toivotonta taivallustaan onnistumatta hoitamaan ainoatakaan kipupistettä.

Tulevaisuus näyttää utuisalta, koska kenelläkään ei tunnu olevan halua palata piirrustuspöydän ääreen miettimään miten tästä oikeasti mentäisiin eteenpäin tekemällä asioita eri tavoin kuin ennen.