Pragmaattinen Suomi ja traumatisoitunut Viro?

Sankarikansa Suomi, uhrikansa Viro. Näitä käsitteitä käytti Timo Vihavainen antaessaan satikutia Sofi Oksaselle taannoisen suomettumista, Suomea ja Viroa käsitelleestä puheesta. Suomen ja Viron suhde on aina ollut omalaatuinen, maailmansotien välisen ajan reunavaltiot kulkivat sisäpoliittisesti toiseen suuntaan ja erkaantuivat viimeistään neuvostomiehityksen jälkeen toisistaan. Kylmän sodan aikana Viro oli Suomelle pikkuveli, vähän reppana holhokki, joka sai väläyksen lännestä suomalaisten tv- ja radiokanavien kautta.

Neuvostoliiton romahdettua Viro oli taloudellisesti ja poliittisesti kaukana Suomesta. Vaikka poliittista kulttuuriamme leimasi eritoten 1970-luvulla mädänneisyys, joka huipentui Urho Kekkosen valintaan poikkeuslailla jatkokaudelle, oli parlamentarismi juurtunut Suomen poliittisen järjestelmän ytimeen. Neuvostokaupan romahduksesta huolimatta lamassa kärvistellyt hyvinvointi-Suomi oli valovuosia eteläistä naapuria edellä elintasossa ja talousjärjestelmässä. Nokia-ilmiö veti Suomen lamasta ja välimatka Viroon säilyi 2000-luvulle saakka. Pikkuveli oli pikkuveli.

Ukrainan kriisin myötä Suomen ja Viron vaikeat suhteet ovat nousseet jälleen keskusteluun. Kyse ei ole kuitenkaan uudesta ilmiöstä. Yksi hiertävimmistä kivistä on tietenkin Viron Nato-jäsenyys, joka tapahtui keväällä 2004. Koko Suomen kansallisen olemassaolon perusta järkkyi, kun Baltian maat – vastoin geopoliittista asemaansa (eli juuri siksi) liittyivät Naton jäseneksi. Samaan aikaan Suomessa Nato-keskustelu otti uusia kierroksia puolesta ja vastaan. Jonkinlaisena ajan konsensuksena voidaan nähdä ajatus, että Baltian maiden Nato-jäsenyys lisää turvallisuutta Pohjois-Euroopassa – Suomen jäsenyys heikentäisi sitä.

Kymmenessä vuodessa on tapahtunut paljon ja EU-Venäjä-suhteiden umpikuja on kärjistänyt vertailua erilaisten turvallisuusratkaisuiden välillä. Ja keskustelu on saanut outoja, psykohistoriallisia sävyjä. Vihavaisen esittämä näkemys uhri- ja sankarikansoista on perusteeton ja kumpuaa niin värittyneestä kansakunnan rakentamisen perinteestä, ettei sitä oikeastaan pitäisi nostaa missään esille.

Suomalainen sankarikansa-tarina, joka alkaa oikeastaan talvisodasta ja kulkee läpi puolueettomuuden nykypäivään on täysin fiktiivinen tarina. Kyse ei ole sankaruudesta tai oikeudentunnosta. Kyse on siitä, että Suomi onnistui kahteen otteeseen 1940-luvulla pysäyttämään puna-armeijan vyöryn. Ei yksin, ei sankarallisen kansallisen yhteenkuuluvuuden ansiosta tai jumalallisen ihmeen seuraksena. Sodat liittyivät isompaan kuvioon, jossa moni palanen johti lopputulemaan, jonka tiedämme.

Puolueettomuus-tarina ei ole sen kummemmin sankarikansan tarina. Suomi selvisi kylmästä sodasta kuivin jaloin, teki omanlaistaan politiikkaa suurvallan naapurissa. Välillä niiattiin ja kumarrettiin turhan syvään, mutta vuosikymmenistä selvittiin. Kyse ei ole kuitenkaan mistään erikoisesta sankaruudesta – sillä millaista sankaruutta on kumartaa ihmisoikeusrikoksia ja poliittista sortoa harjoittavaa suurvaltaa sateelliitteineen? Kyse oli politiikasta, eikä sitä pidä mystifioida jonkinlaiseksi ylimaalliseksi kansalliseksi superlatiiviksi.

Presidentti Tarja Halonen totesi viimeksi 25.5. Radio YLE1:n ykkösaamussa, että Virolla on oma posttraumaattinen Venäjä-suhteensa. Halonen vertasi sitä väkivaltaisesta parisuhteesta vapautumiseen, jossa uhri (Viro) pelkää väkivaltaisen ex-puolison (Venäjä) kostoa. Uhrikansa-astelema on tässäkin mukana. Alunperin Halonen käytti tätä vertausta vuonna 2008 aiheuttaen parranpärinää Viron suunnalla.

Halosen ajattelussa Viro on valinnut erilaisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen orientaation kuin Suomi, koska se kärsii neuvostomiehityksen traumasta. Näin voi hyvin olla, ja Viron historiaa katsoen Lennart Meren Helsingin Sanomille vuonna 2004 toteama virolaisen ajattelun kulmakivi ”Emme ole enää koskaan yksin” kuvastaa tätä historiallisen suhteen päälle tehtyä poliitista linjavalintaa.

Suomella ei pitäisi olla silti mitään oikeutta arvottaa Viron ratkaisua. Eikä Halonen sitä suoraan tehnytkään. Puhe traumasta kuitenkin tekee valinnasta arvolatauneen. Se sisältää ajatuksen kärsineestä ja traumatisoituneesta maasta, joka yrittää karistaa menneisyyden haamut kintereiltään päinvastaisella politiikalla. Pitää kuitenkin muistaa, että näitä haamuja on myös Suomessa. Me emme elä sen kummemmin vapaana kansallisesta historiankirjoituksestamme tai menneestä historiankulusta.

Suomen kylmän sodan jälkeiset poliittiset valinnat – liittoutumattomuuden, EU-jäsenyyden ja hitaan lähentymisen Natoon yhdistettynä pohjoismaiseen yhteistyöhön voi tulkita samanlaisen trauma-viitekehyksen kautta. Eikö liittoutumattomuuden näkeminen jonkinlaisena puolueettomuuden jatkumona ole post-Soviet-trauman käsittelyä? Eikö se ole juuri sitä kansallisen sankaritarinan jatkokertomusta, jossa Suomen olemassaolo perustuu hyviin Neuvosto/Venäjä-suhteisiin? Eikö Nato-keskustelun vaikeus ja siihen rakentunut monimutkainen identiteetti- ja historiapoliittinen kerrostuma ole osoitus traumoista? Eikö Carl Haglundin ja muiden pohjoismaisten puolustusministerien kirjeen väärästä suomennoksesta/tulkinnasta tehty myrsky vesilasissa osoita, että Venäjä+uhka samassa lauseessa on vaarallinen yhdistelmä juuri traumaattisen historiamme takia?

Suomalaisessa vallitsevassa tulkinnassa edellä mainittuihin kysymyksiin kuuluu vastata ”ei”. Suomihan on harjoittanut aina pragmaattista reaalipolitiikkaa. Historalla, kansallisella kertomuksella tai traumojen oikomisella ei ole sijaa sankarikansan tarinassa. Uhrikansalle kuuluu omanlaistensa, traumojen oikomiseen perustuvat ideologiset valinnat.

Mainokset

Re-blog: Joko osaamme keskustella Venäjästä?

Eduskuntavaalit tulivat ja menivät. Myös Venäjästä puhuttiin. Tai pikemminkin siitä, kuinka Venäjästä pitäisi tai saisi puhua. Tuorein kuohu monimutkaisessa ja aina niin vaikeassa Venäjä-historia-ulkopolitiikka-turvallisuuspolitiikka -yhteydessä liittyi suomettumiseen sekä Viron ja Suomen vaikeaan historialliseen suhteeseen. Blogikirjoitukseni, jonka julkaisin ensimmäisen kerran 22.10.2014, näyttää olevan edelleen ajankohtainen. Keskustelu Venäjästä on edelleen vaikeaa.

Työstäessäni esitelmää marraskuiseen rajaseminaariin Berliiniin olen lukenut lehtiaineistoa vuosilta 1990-1991 ja 2004-2005. Monta déja vù –hetkeä olen kokenut ja miettinyt, että olikos tämä nyt vuoden 2004 vai 2014 uutinen. Venäjä, rajat, turvallisuus ja Eurooppa puhuttivat Suomea yli 20 vuotta sitten, kymmenen vuotta sitten ja puhuttavat edelleen. Sillä erotuksella, että nyt meillä julistetaan kilvan kylmän sodan paluuta ja väännetään kättä siitä, kuka onkaan suomettunein.

Kymmenen vuotta sitten Vladimir Putin valittiin toistamiseen Venäjän presidentiksi, Euroopan Unioni ja NATO laajenivat Venäjän porteille – geopoliittinen kartta oli murroksessa. Suomessa NATO-keskustelu otti kierroksia. Väännettiin kättä siitä, onko Suomen sotilaspoliittinen toimintaympäristö muuttunut vai ei. Pääministeri Matti Vanhanen ja puolustusministeri Seppo Kääriäinen vakuuttelivat puolustusselonteon vahvistamina, kuinka vakaus lähialueillamme on lisääntynyt eikä näköpiirissä ole ulkoisia turvallisuusuhkia.

Tuore oppositiojohtaja Jyrki Katainen lanseerasi käsitteen ”aktiivinen NATO-optio”, Kääriäinen puhui aikaansa seuraavasta liittoutumattomuudesta ja Paavo Lipponen uskoi jäsenyyden olevan vain ajan kysymys. Max Jakobson julisti, että Suomen NATO-keskustelu on aina pohjimmiltaan keskustelua Venäjästä ja Olli Kivinen piti jäsenyyttä loogisena ja seuraavana askeleena Suomen lännettymisen tiellä. Kamppailua käytiin myös siitä, eurooppalaistuuko NATO ja miten EU:n oma turvallisuusydin kehittyy. Elettiin 9/11-jälkeisessä maailmassa, jossa terrorismi oli riipinyt ruusunpunaisimmat illuusiot globaalista yhteenkuuluvuuden ja riippuvuuksien maailmasta.

Kivinen ja Jakobson eivät enää tämän vuosikymmenen NATO-debattia ole todistamassa. Jakobson kuoli keväällä 2013 ja pitkään vaikuttanut intellektuelli keskustelija hiljeni. Helsingin Sanomien pitkäaikainen toimittaja ja kolumnisti Olli Kivinen kuoli yllättäen viime kesänä. Suomen EU- ja NATO-jäsenyyksien puolesta kirjoittanut, hyvin argumentoiva ja älykäs toimittaja ei enää kirjoita. Olisi mielenkiintoista nähdä, mitä Kivinen kirjoittaisi nyt kun Majdanin tapahtumat ovat vuoden takaisia asioita ja Venäjän Krimin-miehityksestäkin on kulunut useampi kuukausi.

Sanottavaa Kivisellä varmasti olisi. Kolumnissaan 15.4.2014 hän kirjoitti:

”Suo­men tur­val­li­suus­po­li­tiik­ka on rie­ka­lei­na. Naa­pu­ri­maam­me Ve­nä­jä ei ole­kaan kis­so­ja lah­joit­te­le­vien her­ro­jen hal­lit­se­ma, kan­san­val­taan ja oi­keus­val­tioon pyr­ki­vä val­ta­kun­ta. Siel­lä nyt vai­kut­ta­va aa­te on vuo­si­sa­tai­nen, ase­voi­min to­teu­tet­tu im­pe­ria­lis­mi. Se naut­tii Ve­nä­jäl­lä kan­san suur­ta kan­na­tus­ta.” 

Kivinen kritisoi absurdia käsitettä ”Nato-optio”, jota suomalaisessa politiikassa on toisteltu kymmenen vuotta. Hän teki sen älykkäästi, perustellen ja kyseenalaistaen. Eikä ollenkaan jälkiviisaasti, sillä siihen Kivinen ei sortunut. Presidentinvaalien alla 25.10.2004 hän arvosteli suomalaista turpo-keskustelua mössöksi, jossa ei oikeastaan keskustella mistään:

”Maantieteellisen aseman johdosta Venäjä on aina tärkeä. Valitettavasti siitä puhuminen ei suju vieläkään. Keskustelijat leimataan vanhaan tapaan; milloin ryssävihan apostoleiksi, milloin suomettuneiksi mielistelijöiksi – ja nyt tietenkin presidenttipelin harrastajiksi.”

Kuulostaa tutulta. Viimeksi tässä kuussa pääministeri Alexander Stubb syytti Rosatom-hankkeen vastustajia russofobian lietsomisesta. Kertoo mielestäni paljon suomalaisesta keskustelukulttuurista Venäjään liittyen, että NATO:n vankkumattomana kannattajana tunnettu pääministeri sortuu halpahintaiseen populismiin. Stubbin lausunto kuvaa osuvasti sitä ilmapiiriä jossa Venäjästä meillä keskustellaan. Saa vapaasti keskustella, mutta oikeastaan ei saa keskustella. Keskustelu on vaikeaa ja rationaalisen argumentoinnin sijaan tilaa saa populistinen fraasien heittely. Ei oikeastaan saisi sanoa, miksi Venäjän kehitys voi olla uhka Suomelle. Tai miksi Venäjän autoritaarisen valtiojohdon suojissa toimiva energiayhtiö tekisi energiapolitiikasta turvallisuuskysymyksen.

Sen sijaan saa heitellä populistisia heittoja venäläisten maakaupoista ja niiden strategisesta merkityksestä. Saa arvostella suomalaista Venäjä-tutkimusta tietotaidon puutteesta, kunlausunnot eivät miellytä. Mutta sitä ei oikein saa sanoa, että Suomen turvallisuusympäristö on muuttunut, koska Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, kaikenkarvaiset sotilasasiantuntijat lausuvat kylmän sodan hengessä Suomen Nato-jäsenyydestä ja Venäjän propagandakoneisto käy informaatiosotaa, jossa jokainen kivikäännetään. Toki keskustelu on vapautunut. Nyt meillä saa puhua Venäjästä Venäjänä, enää ei tarvitse keksiä eufemismeja ja liturgiaa. Mutta täysin terveeltä keskusteluilmapiiri ei tunnu, jos kriittiset huomautukset leimataan asiantuntemattomiksi tai russofobisiksi.

Ei sitä kyllä kaikkien mielestä saanut pitää esillä kymmenen vuotta sittenkään. NATO:n kannattajia syytettiin kylmän sodan haamujen ja ikiaikaisen Venäjä-pelon lietsomisesta. NATO-keskustelussa unohtui kuulemma realismi ja Venäjän halu kehittyä länsimaiseksi valtioksi. Ei ollut mitään syytä liittyä NATOon, koska mikään ei uhannut sen paremmin Suomea kuin lähialueita. Eipä niin. Venäjä ei operoinut Tsetseniassa, ei ärhennellyt Ukrainalle presidentinvaalien yhteydessä, ei kiristänyt sananvapauden rajoittavaa lainsäädäntöä tai kehittynyt muutenkaan epätoivottavaan suuntaan.

Kannattaa lukea, mitä Olli Kivinen kirjoitti lähes tasan kymmenen vuotta sitten, 25.10.2004:

”Suomella on lähes jokaista maailman maata suurempi syy toivoa, että kaikki sujuu hyvin suuressa itäisessä naapurissa. Toiveiden peruslähtökohta on se, että Vladimir Putinin johdolla rakennetaan kansanvaltaista oikeusvaltiota, joka hylkää kaikki aikaisemmat imperialistiset ajatuksensa ja keskittyy sovinnolliseen rakennustyöhön naapureiden ja koko maailman kanssa.

Valitettavasti merkit kertovat muusta. Valtaa keskitetään Kremliin, sanavapautta tukahdutetaan, korruptio jyllää, naapureille ärhennellään, erittäin raaka sota Tšetšeniassa jatkuu ja niin edelleen.

Optimisti tulkitsee kaikki nämä kansanvallan kasvukivuksi. Pessimistit muistuttavat, että lampaan ja leijonan rinnakkaiselo edellyttää historian kulun loppumista. Yksi esimerkki riittää. Venäjän, Ukrainan ja Valkovenäjän tulevaisuus ja kohtalonyhteys ovat niitä meitä lähellä olevia tulevaisuuden suuria tuntemattomia, joissa viimeistä sanaa ei sanota pitkään aikaan. Valitettavasti kenelläkään ei ole kristallipalloa, joka kertoisi, millainen on lähialueittemme tilanne vaikkapa vuosikymmenen kuluttua.”

Maailmanrauhaa toivovana naiivina sieluna olen pahoillani, että Kivinen oli kaukokatseinen ja viisas toimittaja. Pessimistinen näkemys Venäjän kehitykseen on osunut kovin lähelle totuutta. Naapurissamme asuu arvaamaton karhu, jonka kanssa valtiojohto on vuosikymmen toisensa jälkeen vakuuttanut meidän osaavan elää ja toimia. Mutta onko niin? Onko meillä asiantuntemusta siihen, jos meiltä puuttuu asiantuntemus keskustella?

Suomettuminen – kansallisen traumamme kipupiste?

Suomettuminen on lyhyt sana, mutta monimutkainen käsite. Siitä löytyy määrittelyjä varmasti yhtä paljon kuin on määrittelijöitä. Saksalaisesta kylmän sodan poliittisesta kielestä FinnlandisierungSuomen kaltaiseksi tuleminen, tulkittiin Suomessa haukkumasanaksi. Suomettuminen ei sopinut viralliseen kansalliseen kertomukseen, jossa suurvallan puolueettomana naapurina pysytteleminen tulkittiin sankaritarinana. Berliinin muurin murruttua ja Neuvostoliiton romahdettua suomettuminen painettiin historian unholaan.

Ukrainan kriisin myötä kylmän sodan poliittinen sanasto on kokenut voimakkaan renessanssin. Itä, länsi, etupiirit, geopolitiikka, puolueettomuus ja suomettuminen – termit, joiden piti postmodernissa Euroopassa pysyä historian pöytälaatikossa. Lehdistö, poliitikot ja me tutkijatkin käytämme turhan ongelmattomasti esimerkiksi lännen käsitettä puhuessamme Ukrainan kriisin vaikutuksista kansainvälisessä politiikassa.

Vaikeampaa on sen sijaan puhua suomettumisesta. Sen sai tuta syksyllä 2014 Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö, joka käytti sanaa arvostellessaan Rosatomin ja Fennovoiman yhteisen ydinvoimalahankkeen edistämistä. Arvosteluryöppy oli taattu. Åbo Akademin professori Kimmo Grönlund näki kohun taustalla poliitikkojen sukupolvieroja, muttei nähnyt ongelmallisena käsitteen käyttöä. Raimo Ilaskivi oli samoilla linjoilla, ja piti Niinistön tulkintaa koko käsitteestä virheellisenä.

Olen aiemmin kirjoittanut suomettumisesta ja Suomen mallista, jota Zbgniew Brzezinski ja Henry Kissinger ovat Ukrainalle tarjonneet. Ei ole syytä toistaa vanhaa, vaikka samoja latuja keskustelu on jälleen kulkenut. Tulpan avasi jälleen Sofi Oksanen, joka käsitteli mm. suomettumista puheessaan Riiassa järjestetyssä Writers and Power in Europe -seminaarissa 2.5.2015.

Kohuhan siitä taas syntyi. Timo Vihavainen ja Martti Turtola antoivat ”isän kädestä”. Varsinkin Vihavaisen argumentaation taso Ilta-Sanomille annetussa kommentissa aiheutti itsessäni inho- ja vastareaktioita. Sen sijaan, että olisi analyyttisesti pohtinut Oksasen puheen sisältöä, Suomen ja Viron kohtaloiden vertailua ja suomettumisen sateenvarjoa hän purskaisi ulos identiteettipoliittisen oksennuksen.

”Suomalaiset ovat sankarikansa, mutta virolaiset eivät. Sen sijaan virolaiset haluavat olla uhrikansa, mikä heille suotakoon. Suomalaisilla ei ole tähän aihetta eikä kutsumusta. Sellaisen roolin ottaminen olisi pelkästään naurettavaa. Virolaisille se kyllä sopii.” (Timo Vihavainen, IS 5.5.2015)

Kansallinen kertomus on keskeinen osa suomalaista identiteettiä ja itseymmärrystä. Kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa kansallinen kertomus on yhdistetty myös ontologisen turvallisuuden käsitteeseen. Kansakunnat tarvitsevat kertomuksia paitsi olemassaolonsa perustelemiseen, myös ontologisen turvallisuudentunteensa ylläpitämiseen. (Subotic 2015)

Vihavaisen kommentti soittelee näitä lehtiä. Hän tulkitsee Oksasen puheen kapeasta kansallisen kertomuksen näkökulmasta, jossa Suomi on ”sankarikansa”. Talvisodan yhdistävä kokemus, josta Oksanenkin puhui, nivoutuu yhteen kylmän sodan puolueettomuuden kanssa. Suomettumisen kritikointi tai tuominen nykypäivään uhkaa kansallista sankarikertomusta menestyjä-Suomesta. Voisi jopa sanoa, että se koira älähtää johon kalikka kalahtaa. Oksasen puheen viritteet tältä osin soittelivat selvästi oikeita kieliä.

Iltalehdessä UPI:n Mika Aaltola, jonka kielikuvaa Oksanen lainasi, puolusti kirjailijan puhetta ja tulkintoja. Aaltolan mukaan joissain piireissä esiintyy erikoista suomettumisen glorifiointia ja poliittisen kulttuurin rämettyneisyyden ihannointia. Suomettuminen on sisäänrakennettu suomalaiseen menestystarinaan pienestä kansakunnasta ison karhun naapurina. Suomettumisen nostaminen esiin kriittisesti, puhumattakaan sen käyttämisestä nykykontekstissa aiheuttaa siksi porinaa.

Käsitehistorioitsija Quentin Skinner on käyttänyt käsitettä innovating ideologists kuvaamaan sellaisia henkilöitä, jotka pyrkivät uudelleenmäärittämään käsitteitä ja niiden käyttöä poliittisessa kielessä. Tässä yhteydessä Skinner käyttää termiä redescription kuvaamaan toimintaa, jossa ilmiöita tai toimintaa kuvataan poikkeuksellisella käsitteellä. Skinnerin mukaan tästä voi johtua, että toiminta, joka ennen näyttäytyi suotavana voi muuttua tuomittavaksi ja toisin päin. (Skinner 2002)

Suomalaista keskustelukulttuuria ja suhdettamme lähihistoriaamme ravistellutta Oksasta voi pitää tällaisena innovatiivisena ideologina. Hän pyrkii aktiivisesti ravistelemaan vallitsevia käsitteitä, mikä tarkoittaa myös olemassaolevien käsitteiden ja käsitysten uudelleenarviointia. Oksanen on aiemminkin kuvannut suomettumisen käsitteellä kylmän sodan jälkeistä yhteiskunnallista tilaa ja Suomen Venäjä-suhdetta.

Onko suomettumisen käsitettä tarvetta sitten käyttää kuvamaan Suomen keskusteluilmapiiriä 2010-luvulla? Ehkä, ehkä ei. Lähtökohtaisesti pidän ongelmallisena sitä, että historiasta napataan käsitteitä ja käytetään niitä sellaisenaan kuvaamaan nykypäivän poliittisia ja yhteiskunnallisia ilmiöitä. Se johtaa helposti yksi yhteen -rinnastuksiin, kuten suomettumisen kohdalla on käynyt. Alkaa myrsky siitä, että ei kyllä olla yhtä rähmettyneitä kun oltiin 1970-luvulla, tai ei olla nyt eikä koskaan oltukaan rähmettyneitä. ”Jonnet eivät muista” -argumentista tulee tällöin validi tapa lopettaa keskustelu.

Ongelmaksi muodostuu, ettei päästä asian ytimeen. Ei päästä puhumaan kriittisesti Suomen Venäjä-politiikasta kylmän sodan jälkeen, eikä edes reflektoimaan historiaamme. Juututaan oravanpyörään, jossa paikoin ala-arvoisilla argumenteilla yritetään osoittaa toisen keskustelijan ymmärtämättömyys. Jonnet eivät muista, joten jonnet vaietkoon.

Anni Kangas esitti loistavassa artikkelissaan, että olisi aika keksiä uusia tarinoita ulkopoliittiseen keskusteluun. Olen samaa mieltä. Emme pääse kansallisessa kuplassamme eteenpäin, jos takerrumme väärällä tavalla menneeseen. Kylmä sota on historian vaihe, jonka voi määrittelyvaikeuksista huolimatta katsoa poliittisesti päättyneen.

Olen viimeisen vuoden ajan tutkinut rajan käsitettä poliittisessa kielessä kylmän sodan jälkeisessä Suomessa. Käsitehistoriallisesti voi sanoa, että kylmä sota ei päättynyt vuonna 1991. Se veti henkeä vuoden 1995 jälkeen, mutta teki asteittaisen paluun 2000-luvulla. EU:n ja Naton itälaajentuminen, Georgian sota ja viimeisenä Krimin miehitys, Itä-Ukrainan sota ja Euroopan turvajärjestelmän kriisi ovat huipentaneet kielellisen kylmän sodan paluun. Käsitteet eivät ole juuri muuttuneet, eikä sisältöäkään ole katsottu aina tarpeelliseksi uudelleenarvioida.

Suomettuminen on kiistatta kansallisen kipupiste. Kyse ei ole yksiselitteisestä poliittis-historiallisesta käsitteestä, vaan laajemman kansallisen identiteettipolitiikan osasesta. Suomettuminen edustaa monelle kokonaista aikakautta ja ajattelutapaa, ei vain poliittisia valintoja. Kommentoinnista tulee toisten yli huutamista, kun ei ole yhteistä ymmärrystä mistä on kyse.