Kuka ymmärtäisi tutkijaa, ellei edes toinen tutkija?

Akateemisissa artikkeleissa tavataan aina kiittää kommentaattoreita. Väitöksen jälkeen karonkassa innoittajia, inspiroijia, ohjaajia, vastaväittäjiä ja niin edelleen.

Aloitan tämän kirjoituksen akateemisessa hengessä kiitoksilla. Ensimmäiset kiitokset menevät Itä-Suomen yliopistolle, joka viime viikon signaaleista huolimatta iski tiistaiaamuna markkinatalouden realiteetit tutkijoiden, opettajien ja hallintohenkilökunnan naamalle. Sähköpostiin kilahti viesti yt-neuvotteluista, joiden kohteena on valitettavasti muun muassa koko oman yksikköni henkilökunta.

Tietoa on nyt sulateltu lisäinformaatiota odotellessa pari päivää. Kuka on selvinnyt mustalla huumorilla, kuka valamalla uskoa tulevaan. Me määräaikaiset olemme jo sumuiseen tulevaan tottuneet, joten eipähän tässä ihmeempiä.

Toiseksi kiitän Hiski Haukkalaa, jonka osuva kolumni (Suomen Kuvalehti 49/2014) Meiltä on viety aika pisti tuossa kalakeittoa syödessä miettimään. Hiski kirjoittaa osuvasti kuinka ajasta, joka on erittäin rajallista, on tullut meidän isäntä. Aika on rahaa ei ole vain Roope Ankan huoneentaulu, vaan osa arkeamme. Ajan rajallisuus ja rahallisuus määrittävät toimintamme reunaehdot. Aika on kallista, ja työhön käyttämme aika se vasta arvokasta onkin – ainakin työnantajalle.

Yliopistomaailmaan on kuin varkain hiipinyt peikko, joka syö aikaa. Uusi yliopistolaki, lisääntynyt paine hankkia rahoitusta budjetin ulkopuolelta, kiristynyt kilpailu niukkenevista resursseista, irtisanomiset, julkaisukilpailu – kaikki nämä vievät tutkijoiden ja opettajien ajasta yhä suuremman loven. Siinä sivussa pitäisi vielä opettaa ja olla yhteiskunnallisesti vaikuttava. Viimeksi mainittu ei toki hallituksen mielestä ole toivottavaa, vaikka se yliopistolaissa onkin kirjattuna.

Eikä pidä unohtaa akateemisten julkaisuiden toimitusvastuita, referee-lausuntojen kirjoittamista, seminaarimatkoja, verkostoitumista, tuoreimman tutkimuksen seuraamista, opinnäytteiden ja väitösten tarkastamista, dosentuurilausuntoja ja niin edelleen. Mitä pidemmälle akateemisella uralla on ehtinyt, sen enemmän silppua kalenteriin mahtuu. Ei todellakaan käy kateeksi, kun katsoo kumman tahansa ohjaajani aikatauluja.

Ja tässä välissä pitäisi vielä miettiä, pohtia, ajatella, luoda uutta ja innovoida. Sitähän hallitus meiltä  yliopistolaisilta vaatii. Vaikka toisesta ovesta lapioidaan lunta tupaan houruilemalla ”kaiken maailman dosenteista”, asetetaan yliopistolaisille yhä kovempia vaatimuksia tuottaa (taloutta hyödyttäviä) innovaatioita. Olemme Suomessa hyvää vauhtia Japanin tiellä. Kurjistamisen maksimoiminen on johtamassa määrällisillä indikaattoreilla vaikeasti mitattavien yhteiskunnallisten ja humanististen tieteiden rappioon.

On jokseenkin surullista, muttei niin yllättävää, ettei hallitus ymmärrä luovuuden reunaehtoja. Aikaa. Insinöörimäisessä prosessikaaviossa asiat etenevät kellokoneiston tarkkuudella. Niinhän tehtaiden pitää toimia. Minimoida inhimilliset virheet. Tuottaa mahdollisimman paljon mahdollisimman vähillä resursseilla.

Hankalampi on ymmärtää, etteivät edes yhteiskuntatietellisen korkea-asteen sivistyksen hankkineet ministerimme korvaansa lotkauta yliopistolaisten huolelle. Resurssien eli rahan eli tekevien aivojen karsiminen tekee pohtimisen, ajattelemisen ja uuden luomisen mahdottomaksi. Tuloksena on kansainvälisten julkaisuiden puolivillaisia tuotoksia, jotka – anteeksi nyt vain – eivät usein ole kovin laadukkaita, innovatiivisia tai edes oivaltavia. Poikkeuksiakin on.

Mahdotonta sen sijaan on ymmärtää, kuinka edes yliopistolaitoksen hierarkiassa johtaviin asemiin edenneet eivät tunnu ymmärtävän. Toki he ovat osin puun ja kuoren välissä, mutta laajamittaista rehtorien vastarintaa hallituksen politiikalle ei ole näkynyt. Vähemmällä voi tehdä enemmän -liturgian ylipappeja, voisi jopa kyynisesti todeta.

Mihin ajan katoaminen ja sen silppuaminen johtaa? Luovuuden tuhoon. Ajattelun rappioon. Se johtaa heikkoihin analyyseihin, huonoihin innovaatioihin ja kokonaiskuvan kapeuteen. Historioitsijat eivät kerkeä ymmärtää mennyttä, politiikkatieteilijät eivät nykyistä ja tulevaa. Synteesiin ei ole aikaa kenelläkään.

Vaan ehkä se onkin hallituksemme koulutuspoliittinen missio, joka on vain jäänyt huomaamatta. ”Kaikenmaailman dosentit” ja laiskottelevat professorit. Viedään heiltä kallisarvoisin resurssi, joka heillä on – aika ajatteluun. Eivätpähän tule sitten arvostelemaan tekemiämme päätöksiä. Mokomatkin ruikuttajat.

Missä on Suomen ulkopolitiikan linja?

Suomi edistää keskinäisriippuvuuksien maailmassa kansainvälistä vakautta, rauhaa, demokratiaa, ihmisoikeuksia, oikeusvaltioperiaatetta ja tasa-arvoa.

Näin juhlavasti julistaa Juha Sipilän hallituksen ohjelma sivulla 34 Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan perusteista. Istuttuaan toimessaan kuherruskuukautensa, reilut 100 päivää, hallitus ei ole juurikaan toiminut edistääkseen juhlavia tavoitteitaan.

Hallitusohjelmaa kirjoitettaessa polttavin kysymys oli EU:n ja Venäjän suhteiden syväjäätyminen Ukrainan kriisin seurauksena. Sisäpolitiikassa puhutti taloustilanne, EU-politiikassa Kreikan kohtalo. Kesän aikana kärjistynyt pakolaistilanne on muuttanut asetelmia, ja EU- ja ulkopolitiikassa prioriteetit ovat muuttuneet.

Viimeiset viikot osoittavat, että Suomen hallitukselta on pallo pahasti hukassa. Kolmen erilaisin ulkopoliittisin painotuksin varustautuneen puolueen kirjoittama yhteinen hallitusohjelma on osoittautumassa sanahelinäksi, eikä sen taakse kätkeydy selvästi pohdittua, punnittua ja yhdessä sovittua ulkopoliittista toimintalinjaa.

Tällä hetkellä nimittäin sisäpoliittiset, ja oikeastaan puoluepoliittiset syyt vievät Suomen ulkopolitiikkaa kuin litran mittaa. Perussuomalaiset ovat joutuneet myymään sen kuuluisan perseensä jo moneen kertaan, vaikka hallitustaival on vasta alussa. Timo Soini on joutunut selittelemään manööverejään Kreikan tukipaketteja ja hallituksen työelämän säästöpäätöksiä koskien.

Nyt Soini yrittää pitää kynsin hampain kiinni puolueensa ”kruununjalokivestä”, tiukasta maahanmuuttopolitiikasta. Pakolaiskriisi koettelee sekä puoluetta että hallitusta. EU-myönteisenä tunnettu kokoomus on joutunut pahaan välikäteen, kun EU-skeptisemmät keskusta ja perussuomalaiset ovat vaatineet vähemmän unionia ja enemmän kansallista.

Surkuhupaisa sisäpoliittinen vääntö ”huipentui” Brysselissä, kun sisäministerien kokouksessa Suomi äänesti lopulta tyhjää päätettäessä EU:n yhteisistä turvapaikanhakijakiintiöistä. Suomelle kelpasi ensin pöydällä ollut esitys konsensuspäätöksestä turvapaikanhakijoiden jakamisen suhteen, mutta Tshekin, Slovakian, Romanian ja Unkarin kaadettua sen Suomi päätyi äänestämään tyhjää sitovasta päätöksestä.

Sisäministeri Petteri Orpo (kok.) joutui vaikeaan paikkaan, koska hallituksen kesken oli sovittu vapaaehtoisuudesta. Se oli arvatenkin perussuomalaisten kynnyskysymys, koska sitä takinkääntöä Soinin olisi ollut jo hankala kannattajille ja puolueen jäsenille selittää.

Orpon mukaan Suomi oli kyllä ”hyvässä leirissä” päätöksellään, mikä ei pidä paikkaansa. Jos siis hyvällä leirillä ei tarkoiteta yksin olemista. Suomi oli nimittäin ainoa EU-maa, joka ei ottanut kantaa määräenemmistöpäätöksenteon yhteydessä. Suomi ei siis ollut missään leirissä, vaan omassa nurkassaan mököttämässä.

Ulkopolitiikkaa sisäpolitiikan ehdoilla

Vapaaehtoisuuden vaatiminen on kuitenkin vain silmänlumetta. Perussuomalaiset eivät onnistuneet käännyttämään Suomea xenofobisten Keski-Euroopan maiden leiriin, joten heidän osaltaan takki kääntyi tässäkin. EU:n kannalta se on hyvä asia, sillä ilman yhteistä pakolaispolitiikkaa nyt käsillä olevasta tilanteesta on äärimmäisen vaikea selvitä ja alkaa kehittää pidemmän tähtäimen politiikkaa.

Luxemburgin ulkoministeri Jean Asselborn ehätti jo kokouksen jälleen toteamaan, että vapaaehtoisuudesta huolimatta päätökset tullaan saattamaan voimaan koko EU:n alueella. Komission varapuheenjohtaja Frans Timmermans korosti hänkin, että kiintiöistä lipeäminen aiheuttaa seuraamuksia. Vapaaehtoisuus on siis näennäistä sisäpolitiikkaa, jota käydään valitettavasti ulkopoliittisen linjan kustannuksella.

Samaan aikaan Soini on onnistunut aiheuttamaan sanasodan Ruotsin kanssa arvosteltuaan maan pakolaispolitiikkaa. Soinin mukaan Ruotsi on sälyttänyt vastuunsa Suomelle, ja maan poliittinen toimimattomuus mahdollistaa ihmissalakuljettajien ja terroristien toiminnan.

Ulkoministeri ajaa siis selvästi kriittistä agendaan(sa) sekä pakolais- että yleisessä maahanmuuttopolitiikassa. Dublinin sopimuksesta on tullut Soinille sopiva lyömäase, jolla voi perustella rajavalvonnan tehostamista Ruotsin-rajalla tai vaatimuksia Suomen politiikan kiristyksestä. Huomaamatta jää, että Dublinin sopimus ei toimi tilanteessa, jossa turvapaikanhakijoiden määrä on kasvanut kriittiseksi EU:n eteläisissä ja kaakkoisissa ulkorajavaltioissa.

Syyttelyn sijaan Suomen hallituksen pitäisi etsiä ratkaisuja. Pääministeri Sipilä julisti Paasikivi-seuran UKK-juhlaluennossa, että Suomen keskeinen osaamisalue maailman megatrendien keskellä on visaisten ongelmien ratkaiseminen. Puheet ovat puheita, mutta Suomen ulkopoliittinen linja ja toimintatavat toista.

Tällä hetkellä Suomi ei ole visaisten ongelmien ratkaisija, vaan sen ulkopoliittinen toimintakyky on alistettu sisä- ja puoluepolitiikalle. On käynyt vähän toisin päin kuin pahimpina suomettumisen vuosina. Nyt rämettyä uhkaa Suomen ulkopoliittinen toimintakyky, ja kun siihen yhdistetään vielä turvallisuuspoliittisen linjan horjuminen, on vaikea hahmottaa mihin suuntaan Suomea ollaan viemässä.

Sanat vailla tekoja ovat tyhjiä sanoja

Perussuomalaiset ovat kunnostautuneet myös vaatimalla pakolaisten auttamista lähtömaissa turvapaikanhakijoiden vastaanottamisen sijaan, ja määrän vähentämiseksi. Tavoite on oikeansuuntainen, sillä kokonaisuuden kannalta ensiarvoisen tärkeää olisi saada poliittinen tilanne vakautetuksi kriisimaissa. Mutta mitä puolue on hallituksessa sen eteen tehnyt? Ollut leikkaamassa kehitysyhteistyömäärärahoja, eli vienyt pohjaa paitsi Suomen pitkän aikavälin tavoitteilta lisätä osuutta BKT:sta (myös PS allekirjoittanut), mutta myös akuutilta työltä ja sen tarpeelta kriisimaissa.

Vaikka Pekka Haaviston nimeäminen erityisedustajaksi oli kädenojennus konfliktinratkaisutyölle, ei se poista sitä tosiasiaa, että perussuomalaisten saarnaaminen pohjautuu tyhjille päätöksille. Puolueen ulkopoliittinen linja on impivaaralainen, joka kumpuaa kansallisvaltioajattelusta ja uskomuksesta, että yksin on parempi. Se näkyy myös hallitusohjelmassa, ja nyt myös ulkopoliittisessa toiminnassa.

Valitettavasti megatrendien ja keskinäisriippuvuuksien maailmassa yksin voi tulla kylmä. Eikä yksin oltu edes Paasikiven-Kekkosen linjalla. Silloinkin riiputtiin tilanteen mukaan itään tai länteen. Nyt maailma on monimutkaisempi. Ajatus yksipuolisesta solidaarisuudesta on kuolleena syntynyt. Suomen etujen mukaista olisi tukea EU:n yhtenäisyyttä ja laajapohjaisia poliittisia ratkaisuita. Muutoin voi Pohjolan pakkasessa tulla kylmä.

Hallituksen ensimmäinen päätös: murskataan luottamus

”Suomi tarvitsee nyt luottamusta” on ollut pääministeri Juha Sipilän tunnuslause jo ennen vaaleja, mutta myös hallitusneuvottelujen jälkeen. Luottamus on mainittu Ratkaisujen Suomi –hallitusohjelmassa yhdeksän kertaa. Se on yksi kärkitermeistä, kun hallitus visio Suomea vuonna 2025.

Ratkaisujen Suomen mukaan Yhteiskunnassamme vallitsee luottamus vuonna 2025. Sipilän hallitus on uudistuksiin kykenevä ratkaisujen hallitus, joka vahvistaa luottamusta. (s.6) Yhteiskuntasopimus lisäisi luottamusta (s. 8), luontopolitiikkaa tehdään luottamuksella (s. 23), Suomen ketterää uudistumista tuetaan luottamukseen perustuvalla johtamiskulttuurilla (s. 24) ja kansalaisten luottamusta vaaditaan myös EU:lta. (s.30)

Mitä luottamus sitten on? Kielitoimiston sanakirjan mukaan luottamus on luottamista, tunne tai varmuus siitä, että johonkuhun tai johonkin voi luottaa, tai että joku ei petä toiveita tai aiheuta pettymystä.

Miten paljon Sipilän hallituksella muutaman olemassaolonsa päivän aikana on kertynyt tätä luottamusta? Kovin vähän. Eduskunnan ensimmäistä keskustelua hallitusohjelmasta leimasi syvä vastakkainasettelu ja opposition kovasanainen ryöpytys petetyistä vaalilupauksista. Kärki laajassa kritiikissä on kohdistunut koulutusleikkauksiin.

Koulutusleikkaukset symboloivat sitä luottamuspulaa, jonka Sipilän hallitus on koulutukseen kohdistuvilla säästöillä aiheuttanut. Ennen vaaleja koko trio Sipilä, Soini, Stubb lupasi, ettei koulutuksesta leikata. He antoivat koulutuslupauksen.

Vaalikeskustelujen ja –ohjelmien perusteella äänestäjä tiesi mitä sai, kun antoi valtakirjansa oikeistokolmikolle. Koulutussäästöjen osalta kyse on kuitenkin selvästi vaalilupausten ja –linjausten vastaisesta toiminnasta. Kuten Paavo Arhinmäki osuvasti kysyi, kenen kanssa hallitus teki kompromissin, kun ennen vaaleja kukaan ei halunnut tehdä lisäsäästöjä koulutukseen?

Lupaus tarkoittaa sanakirjan mukaan sitoumusta tai vakuutusta, jolla joku lupaa (tehdä) jotakin tai lupautuu johonkin. Hallituspuolueiden puheenjohtajat siis antoivat vakuutuksen ennen vaaleja, etteivät leikkaa koulutuksesta. Hallitusohjelmassa puheet eivät muuttuneet teoiksi, vaan he pettivät lupauksensa. Kyse on, Paavo Arhinmäkeä lainatakseni, petoksesta eli pettämisestä, petollisesta teosta, petkutuksesta tai hujiauksesta. Näin sen sanakirja määrittelee.

Hallitus siis vaatii kovaan ääneen luottamuksen rakentamista ja rakentumista. Lienee syytä tässä kertoa Sipilälle ja kumppaneille, että luottamus ei synny yksipuolisella sanelemisella tai kiristämällä. Luottamus on tunne tai varmuus siitä, että johonkin voi luottaa. Petetyt koulutuslupaukset osoittavat monelle äänestäjälle, ettei hallitukseen voi luottaa. Tunne ja varmuus ovat romuttuneet.

Hallitusohjelmassa on vielä yksi merkittävä kirjaus luottamuksesta. Se on sivulla 7 nelikenttäisessä Suomen SWOT-analyysissa. Suomen heikkoudeksi hallitus määrittää Muutosvastarinta, vastakkainasettelu, vastuun ulkoistaminen, apatia, uudistumiskyvyttömyys, johtajuuden puute sekä luottamuksen horjuminen poliittiseen päätöksentekoon vaikuttavat kielteisesti Suomen kokonaistilanteeseen.

Hallitus on muutaman toimintapäivänsä jälkeen omilla toimillaan osoittanut, että näin todella on. Luottamuksen horjuminen päätöksentekoon

Koti, uskonto, isänmaa – Sipilä I:n ulko- ja turvallisuuspolitiikka

Suomi on siirtynyt Sipilän valtakaudelle, kun keskustaoikeistolainen konservatiivihallitus vannoi viime viikolla virkavalansa. Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa valtikka on uudessa hallituksessa perussuomalaisilla, jotka miehittivät sekä ulkoasian- että puolustusministeriön. Timo Soini ja Jussi Niinistö ovat sektoreillaan jo ansioituneita poliitikkoja, joten sisältöpuolen omaksuminen ei ole kummallekaan haaste.

Haastavat ovat sen sijaan ajat Euroopassa. Ukrainan kriisissä eletään jonkinlaista kyttäysvaihetta, eikä toiveita Minskin sopimuksen toteutumisesta ole juurikaan olemassa. Ulko- ja turvallisuuspoliittinen toimintaympäristö on siis olennaisesti muuttunut siitä, kun Jyrki Kataisen hallitus neljä vuotta sitten aloitti työnsä.

Uusi hallitus tunnistaa muuttuneen tilanteen ja hallitusohjelmassa todetaan Ukrainan kriisin sekä EU-Venäjä-suhteiden heikentymisen laaja-alaiset vaikutukset. Tilanne on kriisiytyneempi kuin koskaan kylmän sodan jälkeisellä kaudella, mutta silti hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen linja on hyvin perinteinen.

Perinteinen linja on vaalituloksen mukainen, joskin on vaikea sanoa, millä vaalituloksella suuntaan olisi suuria reivauksia edes tehty. Jo puolueiden hallitustunnustelijalle esittämien vastausten pohjalta oli nähtävissä, että mikään tuskin muuttuu. Ja hallitusneuvottelujen jälkeen on ollut helppo tulla samaan johtopäätökseen.

EU-ytimistä rationaalisen viileäksi arvostelijaksi?

Uutta hallitusohjelmaa voi tarkastella monesta näkökulmasta. Yksi vaihtoehto on laittaa se kylmän sodan jälkeiseen jatkumoon ja verrata keskeisiä ulko- ja turvallisuuspolitiikan kirjauksia edeltäviin ohjelmiin. Tällöin päällimmäinen huomio on kansallisten etujen ja intressien korostuminen sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa että hallituksen uusissa EU-linjauksissa.

Sipilän hallitus palaa kansallista etua korostavan EU-politiikan linjauksissa 1990-luvun puoliväliin, jolloin Suomi otti ensiaskeliaan unionin jäsenmaana. Paavo Lipposen I sateenkaarihallitus linjasi EU-jäsenyyden avaavan Suomelle uusia mahdollisuuksia edistää kaikille kansoille avointa yhteistyötä. Lähtökohtana oli kehittää EU:ta itsenäisten valtioiden yhteenliittymänä¸ eikä ylikansallisena toimijana.

Myöhemmät hallitukset eivät ole nähneet syytä korostaa EU:n roolia valtioliittona. Lipposen II hallitus pyrki jo ”ytimiin”, eli Suomen tuli olla mukana kehittämässä EU:n rakenteita ja vahvistamassa osaltaan EU:n kansainvälistä toimijuutta. Samalla linjalla jatkoivat Anneli Jäätteenmäen ja Matti Vanhasen punamultahallitukset. Suomi matkasi 1990-2000-lukujen taitteessa Euroopan ”laidalta” ytimeen.

Hallitusohjelma-kirjausten tasolla Suomen EU-politiikka saavutti ”eurooppalaistuneen” huipentumansa Vanhasen ja Mari Kiviniemen porvarihallitusten kirjauksessa, jonka mukaan ”Euroopan unioni on Suomen tärkein ulkosuhteiden viitekehys ja vaikutuskanava”. Suomi oli osa EU:ta, ja politiikan lähtökohtana oli yhteisten hartioiden vahvistaminen myös ulko- ja turvallisuuspolitiikan saralla.

Jyrki Kataisen ”sixpackin” hallitusohjelma on yhtä monisanainen ja lavea kuin oli hallituksen ideologinen pohjakin. EU:n suhteen keskeinen ajatus oli, että EU on Suomelle luonteva polittinen yhteisö, jonka kehittäminen vahvistaa Suomen vakautta, vaurautta ja turvallisuutta. Hallituksen tehtävänä oli johtaa Suomea aktiivisena ja aloitteellisena EU:n jäsenenä.

Karkeasti Lipposen II hallituksen ohjelmasta lähtien EU:n rooli Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on kasvanut. Vahva EU näyttäytyi Suomen kansallisten etujen kannalta hyödyllisenä toimijana ja hallitusohjelmissa pyrittiin linjaamaan Suomen aktiivista osallistumista EU:n toimijuuden vahvistamiseksi. Hallitusohjelmakirjausten tasolla Suomi ”eurooppalaistui”, tuli osaksi unionia ja myös näki itsensä osana EU:ta. Näin unionista tuli välinearvon sijaan laajempi kollektiivinen toimintaympäristö, jossa toimiminen oli Suomen etujen mukaista.

Sipilän konservatiivihallituksen Suomi on EU:ssa aktiivinen, käytännönläheinen ja ratkaisuhakuinen jäsenvaltio. Näennäisesti kirjaus on pitkän linjan mukainen, mutta hallitusohjelma alistaa EU-politiikan kansallisille eduille voimakkaammin kuin edeltävät ohjelmat. EU:n tulee keskittyä ohjelman mukaan olennaisiin, eikä integraation syventäminen ole tarpeen kaikilla osa-aluille. Hallitusohjelmaan on myös kirjattu varaus esimerkiksi nettomaksuosuuden kohtuullisena pitämisestä. Tällaisia rajoitteita ei ole aiemmin kirjattu.

Hallitusohjelma heijastelee kasvanutta EU-kriittisyyttä jäsenmaissa. Suomi ei ole enää se aktiivinen jäsenmaa, joka pyrkii ytimiin vahvistamaan EU:n toimijuutta. Nyt Suomi on rationaalinen, omia intressejä ensisijaisesti ajava jäsenmaa, joka toimii EU:n kehittämisessä näistä lähtökohdista käsin.

Lisäksi hallitusohjelmassa on kokoomukselle tärkeä kirjaus EU:sta läntisenä arvoyhteisönä, samoin turvallisuusyhteisöä korostava keskustalaisia miellyttävä kirjaus. Nämä linjaukset ovat toteamuksia, ja varsinkin jälkimmäisellä on kovin vähän todellista painoarvoa. Solidaarisuuslauseke näyttää heikolta turvatakuulta yhdellekään jäsenmaalle. Ne heijastelevat Ukrainan kriisin myötä kiihtynyttä keskustelua, jossa identiteettipolitiikka ja Suomen määrittäminen osaksi ”länttä” on noussut uudelleen keskiöön.

EU-politiikan osalta Sipilän hallitus kyllä näkee unionilla paljon tehtävää esimerkiksi demokratian, kansainvälisen oikeuden ja ihmisoikeuksien vahvistajana, sekä globaalin vastuun kantajana. Hallitusohjelma kuitenkin ulkoistaa nämä velvoitteet EU:lle. Kun Kataisen hallitusohjelmassa oli vielä sivun verran tekstiä pelkästään globaalista vastuusta, Sipilän hallitus katsoo nämä asiat kuuluvan ensisijaisesti EU:lle. Suomen ollessa EU:n jäsenmaa, olisi vähintään kohtuullista uhrata pari riviä sille, miten Suomi toimii EU:n toimijuuden vahvistamiseksi näillä sektoreilla.

Suomen EU-politiikan perusteet on kirjattu uudelleen, joten odotettavissa on kriittisemmän EU-politiikan ajanjakso. Tämä trendi on Euroopassa vankistunut ja Kreikan talousongelmat ovat piirtäneet syvän juovan unionin sisäiseen yhtenäisyyteen.

Jos Suomi aiemmin löysi hengenheimolaisia Saksan ja Alankomaiden kaltaisista jäsenmaista, tulevalla hallituskaudella Suomi lienee enemmän siinä korissa, joka vaatii kansallisia poikkeuksia ja vähäisempää säätelyä. Mieleen tulee Iso-Britannia, jonka erivapauksia ulkoministeri Soini on aiemmin kovaan ääneen arvostellut.

Kansallisista eduista kansallisiin etuihin – ulkopolitiikan ympyrä sulkeutuu

Harto Hakovirta on luonnehtinut ulkopolitiikan yleisen määritelmän politiikaksi, jota valtiovalta harjoittaa pyrkiessään suhteuttamaan valtioyhteisöä kansainväliseen ympäristöön. (Hakovirta 2012, 87) Kyse on ulkosuhteista, niiden järjestämisestä toisiin valtioihin ja kansainvälisiin, sekä alueellisiin yli- tai monikansallisiin toimijoihin.

Ulkopolitiikka osana laajempaa ulko- ja turvallisuuspolitiikan kokonaisuutta näyttäytyy tulkinnasta riippuen erisuuruisessa roolissa. Perinteisessä turvallisuuspoliittisessa ajattelussa ulkopolitiikka toimii eräänlaisena suojakuorena muille politiikan lohkoille, sillä huono ulkopolitiikka vaarantaa tuloksellisen sisäpolitiikan. (Limnéll 2009, 51-52)

Kylmän sodan lopulla, 1980-1990-lukujen taitteessa Suomen ulkopolitiikan peruskivet olivat muuttumattomia. Harri Holkerin sinipunahallitus sai kunnian olla viimeinen, jonka ohjelmassa mainittiin J.K. Paasikivi ja Urho Kekkonen Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan määrittäjinä.

Ulko- ja turvallisuuspoliittiset tavoitteet olivat hyvien ja luottamouksellisten naapuruussuhteiden ylläpitäminen, YYA-sopimuksen puitteissa toimiminen sekä rauhanomainen yhteistyö kaikkien kanssa. Esko Ahon porvarihallitus astui tehtäväänsä myllerryksen vuonna 1991, siivosi Kekkosen ja Paasikiven pois ohjelmastaan, mutta oli muuten varsin maltillinen. YYA-sopimus mainittiin, samoin kuin luottamukselliset suhteet – viimeistä kertaa.

Esko Ahon hallitus lähti kansallisten etujen turvaamisesta ja kansainvälisen aseman vahvistamisesta. Samalle perustella rakentui Holkerin hallituksen ohjelma, mutta vuoden 1991 ohjelma syntyi erilaisessa tilanteessa. Poliittinen ympäristö oli muutoksessa, joten Ahon hallituksen täytyi kirjata reaktiivisemmin: seurataan kehitystä ja toimitaan sen mukaisesti.

Sipilän hallitusohjelma näyttäytyy tässä valossa kovin staattiselta. Poliittinen ympäristö on muutoksessa, mutta reaktioksi siihen riittää pitkän linjan ylläpitäminen. Esimerkiksi Nato-jäsenyyden, jota voi joltain osin verrata EY-kysymykseen Ahon hallituksen aikana, osalta kirjaus on ympäripyöreä. Se ei sulje mitään pois, muttei toisaalta ole reaktiivinen, kuten Ahon EY-kirjaus. Tuolloin hallitus katsoi, että sen on tehtävä johtopäätöksiä, mikäli EY:n tilanne muuttuu ja Suomen kansalliset edut vaativat poliittista suunnanmuutosta.

Paavo Lipposen hallitukset kirjasivat vielä ulko- ja turvallisuuspolitiikan tavoitteet Suomen turvallisuuden ja kansainvälisen vaikutusvallan vahvistamisesta käsin. Kansallisten intressien turvaaminen muuttuvassa, globalisoituvassa ympäristössä tapahtui EU:n ja muiden tärkeiden toimijoiden kuten YK:n ja ETYJ:n kautta.

Suuri muutos on luettavissa 2000-luvun alussa. Jäättenmäen ja Vanhasen hallitusohjelmien ulkopolitiikan kulmakivenä olikin globaalin hallinnan edistäminen. Hallitusohjelmissa kirjattiin, että hallituksen tavoitteena on edistää kestävää kehitystä, vakautta ja turvallisuutta kansainvälisessä yhteisössä (Jäätteenmäki 2004, Vanhanen I 2004) sekä Suomi toimii aktiiviesti osana kansainvälistä yhteisöä kantaen osansa maailmanlaajuisesta yhteisvastuusta ja huolehtien omista vaikutusmahdollisuuksista. (Vanhanen II 2007)

Lähtökohta oli ensisijaisesti globaali, kansalliset edut olivat riippuvaisia globaalin politiikan onnistumisesta. Vielä Lipposen hallituksissa ajateltiin kansallisten etujen vahvistamisen olevan ensisijaista siten, että toimitaan aktiivisesti kansainvälisessä yhteistyössä.

Jyrki Kataisen hallitus jatkoi vielä samalla pohjalla, vaikka EU:n ja Venäjän heikentyneet välit sekä EU:n sisäinen poliittinen kriisi jo olivatkin päällä. Sixpackin lähtökohta oli edelleen kansainvälisen vakauden vahvistaminen. Ulkokehä ulkopolitiikalle oli kansainvälisen politiikan onnistuminen.

Sipilän hallitus palaa tässä suhteessa 1990-luvun alun linjoille. Ulkopolitiikan ensisijaisena tavoitteena on vahvistaa Suomen kansainvälistä asemaa, turvata maamme itsenäisyys ja alueellinen koskemattomuus sekä parantaa suomalaisten turvallisuutta ja hyvinvointia. (Sipilä 2015) Toki Suomi edelleen korostaa monenkeskisen kansainvälisen järjestelmän tukemista, mutta tulokulma ulkopolitiikkaan on jälleen kansallisvaltiokeskeinen.

Muuttunut turvallisuuspoliittinen tilanne on saanut näiltä osin palaamaan perinteisiin. Kansallisvaltio on ytimenä ja lähtökohtana, kansainvälinen toiminta on toissijaista ja sen tulee palvella kansallisvaltion etujen ajamista. Globaali vastuu nähdään tärkeänä, muttei elintärkeänä. Se on ulkoistettu toiminnallisesti EU:lle, ja käytännön tasolla toimintaedellytykset heikkenevät kehitysyhteistyövarojen leikkaamisena.

Alueellinen koskemattomuus on mainittu hallitusohjelmassa ensimmäistä kertaa tarkastelujaksollani 1987-2015. Käsite on keskeinen Westfalenin rauhan jälkeisessä valtiomuodostuksessa ja toisen maailmansodan jälkeen vahvistetuissa ETYJ:n periaatteissa. Se myös korostaa itsenäisten valtioiden suvereniteettia suhteessa toisiinsa. Krimin miehitys loukkasi alueellista koskemattomuutta räikeästi, mikä on nostanut jälleen käsitteen kansainvälisen politiikan keskiöön.

Kansallinen katse ja sen sietämätön kapeus?

Vaalien jälkeen on meuhkattu kuplista ja sanansäilä on viuhunut sekä kuvitteellisista kuplista ulos, että sisään. Hallitusta ei saisi kaikkien mielestä sanoa konservatiiviseksi tai oikeistolaiseksi. Vanhoista ajatusmalleista pitäisi kuulemma päästä eroon.

Hallitusohjelmaa lukiessa tulee paradoksaalinen olo. Tekstissä on pyritty selvästi kohti strategiadokumenttia, mikä ei ole kovin onnistunut lopputulos. Nimittäin hallitusohjelma on valitettavan tyypillinen strategiapaperi, jossa luvataan kymmenen kaunista tavoitetta ilman konkreettisia toimeenpanoa edistäviä kirjauksia.

Lisäksi hallitusohjelma on sisällöltään sekä konservatiivinen että oikeistolainen. Pohjoismainen hyvinvointivaltio ei ole enää keskiössä, vaan siitä puhutaan kiertoilmaisuilla kuten toisista välittämisellä ja luottamuksella. Moni talouspäätös tulee romuttamaan hyvinvointivaltion rakenteita. Jo hallitusneuvottelun alkajaisiksi hyvinvointivaltio julistettiin kahleeksi – ja niitä kahleita Sipilän hallitus nyt alkaa purkaa. Diskursiivinen muutos on valtava, ja se uhkaa hallituksen toimien myötä muuttua myös todelliseksi muutokseksi. Hallitusohjelma on oikeistolainen.

Lisäksi hallitusohjelma on konservatiivinen. Heikki Paloheimo ja Matti Wiberg (1996, 108-109) kirjoittavat, että 1800-1900-lukujen taitteen eurooppalaisessa konservatismissa korostui erilaisten normiyhteisöjen (koti, uskonto, isänmaa) eettinen merkitys ja niiden omaksuminen. Lisäksi valtion keskisenä roolina oli kurin ja järjestyksen ylläpitäminen. Hallituksen linjauksissa lisärahat menevät puolustus- ja sisäministeriöille. Vaalikonevastauksien perusteella koti, uskonto ja isänmaa ovat tarpeellisia arvoja 2010-luvulla.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikaltaan hallitusohjelma on konservatiivinen ja oikeistolainen. Se on myös EU-kriittinen. Kansallisen edun korostaminen, kansallisvaltion roolin vahvistaminen ja kansainvälisen yhteistyön toissijaistaminen rikkovat kehityskulun, joka on jatkunut 2000-luvun alusta alkaen hallitusohjelmien kirjauksissa.

Suomi ei enää ensisijaisesti ole globaali toimija, joka tavoittelee tasa-arvoisempaa maailmaa. Suomi näyttäytyy entistä voimakkaammin oman edun tavoittelijana, joka kyllä pitää globaalia vastuunkantoa tärkeänä, muttei kovin mielellään tekisi asialle mitään. Peseekö Sipilän hallitus globaalista vastuunkannosta kätensä kuten Pontius Pilatus aikanaan?

Kirjallisuus

Hakovirta, Harto (2012). Maailmanpolitiikkaa. Teoria ja todellisuus. (2. uudistettu painos). Kustannus 54, Jyväskylä.

Limnéll, Jarmo (2009). Suomen uhkakuvapolitiikka 2000-luvun alussa. Maanpuolustuskorkeakoulun julkaisuja.

Paloheimo, Heikki & Wiberg, Matti (1996). Politiikan perusteet. WSOY, Porvoo.

Koulutusleikkaus on kuin ryöstäisi säästöpossun

Juha Sipilän hallitukselta ei voinut oikeastaan kukaan odottaa muuta kuin ikäviä päätöksiä. Siksi kaltaiseni kyynisyyteen (kutsun sitä realismiksi) taipuvainen politiikan seuraaja ja tutkija ei odottanut paljonkaan hyviä uutisia. Silti hallituksen koulutuspoliittiset linjaukset olivat märkä rätti vastoin kasvoja.

Olen toki erittäin subjektiivinen kommentoimaan koulutuspolitiikkaa, enkä edes yritä pysyä tässä rationaalisena tutkijana, saati sitten Ranken oppien mukaisesti ”sammuttamaan itsenäni” arvioidessani konservatiivihallituksen linjauksia.

Työskentelen yliopistossa, elän akateemisen prekarisaation ja jatkuvan rahoituksen hakemisen täyttämässä ympäristössä. Samaan aikaan meillä Joensuussa, kuten muissakin Suomen yliopistoissa, tehdään tutkimusta suurella intensiteetillä ja antaumuksella. Jokainen yrittää keskittyä tutkijan työn olennaisimpaan osaan: tutkimuksen tekemiseen, opetustehtävissä olevat tutkimukseen perustuvan opetuksen antamiseen.

Olen myös opiskellut opettajaksi ja opinto-ohjaajaksi, moni opiskelijatoveri on lähtenyt opetusalalle ja viimeistelee parhaillaan lukuvuottaan eri kouluasteella. Ja valtaosa tästäkin porukasta joutuu kesäksi palkattomalle lomalle vain palatakseen samaan sijaisuuteen taas elokuussa.

Koulutukseen tehtävät leikkaukset tuntuvat armottomilta subjektiivisuuden vuoksi, mutta myös niiden laaja-alaisten vaikutusten takia. Koulutusta, ja eritoten sen tasa-arvoa on pidetty pohjoismaisen hyvinvointivaltion peruspilarina. Nyt oikeistokonservatiivinen hallitus iskee isolla kädellä tähän tukipilariin ”tasapainottaessaan” julkista taloutta. Opetusministeri Sanni Grahn-Laasosella (kok.) on lähes epäinhimillinen tehtävä, kun hän yrittää selittää seuraavien vuosien aikana kipeät päätökset parhain päin.

Mikä sitten mättää?

Aloitan korkeakouluista. Menoleikkurissa 30 miljoonaa euroa lähtee yliopistojen rahoituksesta, käytännössä Aalto-yliopiston erillisrahoituksesta. Järjestely onkin jo syytä purkaa, sillä Suomen yliopistokentässä valtiovallan rahoituksellisin ja muiden käytettävissä olevien instrumenttien turvin ei tule tukea vain yhtä yliopistoa.

Tämä on vielä pientä. Kaikkinensa hallitusohjelman ”Ratkaisujen Suomi” liitteistä selviää, että opetuksesta ja kulttuurista vähennetään pitkän aikavälin vaikutuksella lähes 700 miljoonaa euroa. Kyse on paitsi hurjasta säästösummasta, myös käsittämättömästä suhteesta muihin leikkauskohteisiin. Vain indeksit (-1,1mrd) ja sosiaalietuudet (-920milj) ovat suurempien säästöjen kourissa.

Koulutuksessa ei näytä olevan Sipilän hallituksen mielestä (Suomen) tulevaisuus. Vaikka hallitus yrittää vääntelehtiä ja kääntelehtiä selitellen säästöjä parhain päin uudistuksiksi, asian laita ei ole näin. Leikkaukset ovat leikkauksia, vaikka niistä rakennettaisiin politiikan liturgiassa rakenneuudistuksia ja vielä insinöörikielellä rationalisoitaisiin kaupan päälle.

Valtion on käytännössä vaikea puuttua autonomisten yliopistojen sisäisiin asioihin, mutta rahoitus on kätevä väline tässä työssä. Hallitusohjelman mukaan erilaisilla säästö- ja ”rationalisointi” toimenpiteillä korkeakoulujen sisällä ja korkeakouluverkon tasolla tulevat säästöt huomioidaan vähentyvässä valtion rahoituksessa.

Hallituksen mukaan säästöjä ei tule kohdistaa kuitenkaan siten, että opetus- ja tutkimustoiminta kärsisivät. Eli, kuten hallitusohjelma toteaa, säästöt pitää saada hallinto- ja tukitoimista. Käytännössä tässä on syvä ristiriita, sillä tehokas hallinto- ja tukitoiminta on välttämätöntä laadukkaan opetuksen ja tutkimuksen pyörimiseksi. Jos jo nyt tarpeellinen, mutta äärimmäisen niukasti resursoitu tukipalvelutoiminta joutuu säästöleikkuriin, kasautuu opetus- ja tutkimushenkilökunnalle entistä isompi vastuu byrokratiasta. Ja se vie aikaa ja resursseja perustehtävistä, sekä jatkuvasta rahoituksen hakemisesta, jota poliitikot näyttävät pitävän laadun Midaksen kosketuksena. Ja tätä kilpailtua rahoitustakin valtio vähentää Suomen Akatemian kautta 10 miljoonalla eurolla kompensoimalla sitä perusrahoitukseen.

Samaan aikaan esitetään yliopistoille vaatimuksia entistä nopeammasta maisterituotannosta ja kolmannen lukukauden käyttöönotosta. Alexander Stubbin mauton heitto professorin työn parhaista puolista osoittaa, että tilannekuva on pahasti hukassa. Opetustehtävissä olevat yliopistolaiset professoreista alkaen eivät lomaile silloin, kun opiskelijat eivät istu luennoilla.

Kesällä tehdään tutkimusta ja kansainvälistytään, verkostoidutaan ja kehitytään esimerkiksi konferensseissa. Talven opetuksen, johtamisen, byrokratian ja rahoituksen haun paineissa tekemättä jääneet – yleensä tutkimukselliset – tehtävät jäävät kesään. Ja lomaakin pitäisi keretä pitää, sillä ihmisiä korkeakouluissakin on töissä.

Tarjolla on siis keppiä, muttei lainkaan porkkanaa. Hallitusohjelma tulee lisäämään yliopistojen rahoitusongelmia, kiristämään kilpailua ulkopuolisesta rahoituksesta ja vähentämään laadukasta tutkimusta ja opetusta. Innovaatiot, sen paremmin teknologiset, yhteiskuntatieteelliset kuin humanistisetkaan, eivät synny ilman kunnollisia olosuhteita.

Mitä olisi pitänyt tehdä?

Hallituksen olisi pitänyt turvata perusrahoitus yliopistoille ja taata työrauha tehdä kipeitä, edessä olevia päätöksiä ”rationalisoinnista”. On selvää, että ikäluokkien pienentyessä kaikkialla ei kannata enää tehdä kaikkea. Tämä työ koulutusalojen päällekkäisyyksien purkamisessa ja synergian lisäämisessä on vasta alussa.

Siksi on käsittämätöntä, että hallitus vain jatkaa korkeakoulutuksen kurjistamista. Kun kunnilta pyritään karsimaan velvoitteita, yliopistoilla suunta käy toiseen suuntaan. Korkeimman sivistyksen sijaan jatkossa tulee toimia entistä enemmän tehtaan lailla: opiskelijat sisään, opiskelijat ulos ja kokoonpanolinjalla vähän ammatillisia valmiuksia päähän. Siinä se on.

Koulutusta pitää uudistaa ja muuttaa ympäröivän maailman muuttuessa. Korkeakouluissa varsinkin on vielä paljon työtä pedagogiikan, sisältöjen ja rakenteiden tasolla. Tätä kehitystyötä ei kuitenkaan tehdä kirjoittamalla hallitusohjelmaan, että pedagogiikka on uusittava. Työhön tarvitaan tekijät ja resussit. Kuinka yliopistonlehtori tai professori ennättää olla pedagogisesti luova, kun kurssin sisällöllisen korkeatasoisen suunnittelun lisäksi pitää tutkia, hakea rahoitusta, istua kokouksissa, kansainvälistyä, julkaista ja mitä vielä?

Koulutukseen satsaaminen olisi ollut hallitukselta satsaus tulevaan. Nyt koko sektori varhaiskasvatuksesta alkaen joutuu kovalle kuurille. Erityisen ankeat ajat koskevat toisen asteen koulutusta. Suunta on täysin väärä, eikä se korjaudu vain yhdellä lisätunnilla liikuntaa. Suomi ei pienenä kansakunta menesty heikolla koulutustasolla.

Hyödykkeiden bulkkituotannossa emme kykene kilpailemaan Aasian halpojen kustannusten ja olemattomien työtehtojen kanssa. Kilpailuetumme on (ollut) korkea osaaminen. Nokiakaan ei olisi syntynyt vetämään meitä edellisestä lamasta ilman koulutusta.

On valitettavaa, että uusi konservatiivihallitus haluaa ajaa koulutusta laajalla kädellä alas. Hienot tavoitteet eivät toteudu edes prosessikaaviossa ilman panostuksia.

Kolme Ässää, mutta kuka sai Musta Pekan?

Hallitustunnustelija Juha Sipilä (kesk.) on pohjansa valinnut. Neuvotteluja aletaan käydä keskustan, perussuomalaisten ja kokoomuksen kesken. Kolme suurta muodostaa sinänsä luontevan lähtökohdan hallitukselle vaalituloksessa, joka osoitti jälleen suomalaisen poliittisen kentän muuttuneen.

Miksi Sipilä valitsi kolme suurta? Kommenttien perusteella neljän suuren laajapohjainen konsensushallitus olisi ollut Sipilän suosikki. SDP:n ja kokoomuksen tulehtuneet välit ajoivat hankkeen kiville. Joskin myös yhteiskuntasopimuksen kaatumista on esitetty syyksi. Perus-punamultaa on pidetty keskustan kenttäväen suosikkina, joten päätyminen oikeisto-konservatiivisiin kumppaneihin on siinä suhteessa Sipilän riskinotto.

Vaalitulos ei antanut Sipilälle helppoja vaihtoehtoja, joskin tilanne ei ollut aivan yhtä lohduton kuin Jyrki Kataisella neljä vuotta sitten. Neljän suuren pohja oli alusta alkaen epätodennäköinen. Pienemmistä puolueista voittajiin laskettavat Vihreät ja RKP olisivat tulleet kysymykseen vain hallituksessa, jossa perussuomalaiset eivät olisi mukana. Sellainen järjestely olisi edellyttänyt SDP:n ja kokoomuksen yhteensovittamista, tai vastaavasti tilkkutäkkihallituksen kasaamista.

Ei siis ole lopulta yllätys, että Sipilä päätyi perus-porvariin, tai kolmen Ässän hallitus-pohjaan. SDP:n sisäiset riidat purskahtivat esiin heti vaalien jälkeen ja perus-punamullassa Sipilällä olisi ollut riskinä sisäisesti hajanainen ja ideologisesti itseään etsivä SDP sekä hallitusvastuuta vasta opetteleva perussuomalaiset.

Suomen taloustilanne ei ole helppo, joten toivoa sopii, että hallitus pystyy tekemään Sipilänkin markkinoimia uudistuksia. Kunta- ja sote-uudistus ovat julkisen talouden ja palveluiden kannalta ehdottoman tärkeät. Näistä kuntarakenneuudistus voi muodostua hankalaksi, sillä kuntakentän mullistaminen ei varsinaisesti ole keskustan ja perussuomalaisten kannatuksen kannalta eduksi. Eikä politiikka muutu vain mystisen ”isänmaan edun” tavoitteluksi, vaikka Alexander Stubb sitä mielellään toisteleekin.

Silti ei voi olla miettimättä, missä vaiheessa Sipilä alkaa miettiä valintaansa. Kannattiko panostaa Soinin ja perussuomalaisten kulmien hiomiseen enemmän kuin SDP:n ja kokoomuksen välien sovitteluun? Perussuomalaiset opettelevat hallitustyötä, eikä Soinin ja muutaman ministerin ”käännyttäminen” välttämättä riitä. Pinnan alla kytee ja maahanmuutto ei ole mitätön teema, kun Suomea ”laitetaan kuntoon”. Soinin kommentit tiedotustilaisuudessa antoivat lisäksi ymmärtää, että hänelle hallituksen yhteinen kanta edustaa ”kaikille jotain”-logiikkaa. Voi olla, että Stubb ja Sipilä näkevät tämän esimerkiksi maahanmuuttopolitiikassa eri tavalla.

EU-politiikka voikin lopulta olla hallitukselle helpompi nakki. Ukrainan kriisistä huolimatta ylikansallisuuden korostaminen on vähentynyt, Stubbkin linjasi tiedotustilaisuudessa EU-politiikan painopistettä isänmaan edun suuntaan. Kansallisia intressejä palvelemaan varmasti perussuomalaisetkin EU:n hyväksyvät.

On mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan Sipilän laiva suuntaa. Hallitusneuvotteluissa riittää vielä pureskelemista, vaikka tuloksena olisi vain strateginen ja tiivis hallitusohjelma.