Olemmeko unohtaneet mitä hätä, ihmisarvo ja humaanisuus oikein tarkoittaa?

Ei tässä näin pitänyt käydä.

Koko 1990-luku meille opetettiin, että kansallisvaltiot poistuvat, maailmasta tulee verkostojen tilkkutäkki ja ihmisten välinen kanssakäyminen yli hämärtyvien valtiollisten rajojen lisääntyy. Kansainväliset instituutiot vahvistuvat, maailmanpolitiikasta tulee moninapaista.

Olen syntynyt vain muutama päivä Berliinin muurin murtumisen jälkeen. Kylmän sodan konkreettisin ja symbolisin rajamuuri on minulle historiaa. Vuosi sitten marraskuussa sain tilaisuuden olla Berliinissä juhlimassa Mauerfallin 25-vuotisjuhlallisuuksia. Tunnelmat olivat ristiriitaisia, ja ovat edelleen.

Rajamuurit eivät ole vähentyneet, vaan päinvastoin. Erilaisten aitojen ja muurien rakentaminen valtioiden rajoille tai sisälle on kasvanut räjähdysmäisesti 2000-luvulla. Kansallisvaltioiden kuolinkouristelu on jatkunut pidempään kuin kiivaimmat jälkikansalliset teoreetikot 1990-luvulla ennustivat. Eikä koko kansallisvaltiollinen olemassaolo ole vielä alkanut kaikkialla, vaan siitä taistellaan ja kamppaillaan edelleen.

EU:n uuden naapuruuspolitiikan, ENP:n, piti tuoda varautta ja poliittista vakautta lähialueille. Vaan kuinka on käynyt. Naapurivaltiot ovat kaaoksessa idässä, kaakossa ja etelässä. Poliittiset järjestelmät eivät toimi, hallinto on heikkoa tai olematonta, demokratia on vain sana sanakirjassa ja humanitaarinen kärsimys arkipäiväistä.

Maailmaa koettelee ennennäkemättömän laaja pakolaisten liikehdintä. Epävakaus, epätoivo ja kaaos ajavat ihmisiä liikkeelle. Moni pyrkii epätoivoissaan Euroopan unionin jäsenmaihin, mutta paine kehittyvissä maissa on vielä suurempi.

Samaan aikaan meillä vauraassa ja hyvinvoivassa Suomessa käydään sellaista maahanmuuttajia, pakolaisia ja siirtolaisia koskevaa keskustelua, joka saa lähinnä voimaan pahoin. Kuten Pekka Mykkänen Helsingin Sanomissa kirjoitti, tuntuu kuin suomalaiset olisivat sairastuneet ihmisarvon kieltämiseen.

Erilaisilla foorumeilla levitetään suorastaan valheellista tietoa pakolaisten kalliista iPhoneista tai suomalaisen tukijärjestelmän rahoilla maksetuista uusista tietokoneista. Vallalla on kummallinen kateus pakolaisia kohtaan.

Tilanne on vastenmielinen ja järkyttävä. Kuinka kukaan suojatussa suomalaisessa yhteiskunnassa elävä ihminen voi olla kateellinen pakolaiselle, joka on joutunut jättämään kotimaansa? Pakenemaan sotaa, sortoa ja toivottomuutta.

Ei ole helppoa asettua pakolaisen asemaan, en siihen pysty itsekään. Silti halveksin suuresti sellaisia ihmisiä, jotka käyttävät omaa aikaansa ja sananvapauden suomia mahdollisuuksia perättömien huhujen levittämiseen ja sairaalloisen kateuden levittämiseen.

Suomessa on helppo unohtaa, mitä hätä tarkoittaa. Keskuslämmitetyssä asunnossa lämmintä ruokaa syödessä on helppo ummistaa silmänsä pakomatkan vaaroilta. On vaikea edes yrittää ymmärtää millaista elämä pakolaisena on.

Sen sijaan on helppo sanoa, että meillä ei ole varaa. On helppo sanoa, että ei pakolaisten vastaanottaminen mitään auta. On helppo keuhkota, että me emme tarvitse pakolaisia kun ongelmia on omasta takaa.

Totta. Emme tarvitse pakolaisia. Kaikista ihanteellisin tilanne olisi, että meille ei tulisi yhtään pakolaista. Silloin ei olisi epävakaita valtioita, humanitaarista hätää ja inhimillistä kärsimystä Lähi-idässä tai Afrikassa. Silloin ihmisillä olisi mahdollisuus rakentaa turvallista ja ihmisarvoista arkeaan omissa kotimaissaan. Heidän ei tarvitsisi lähteä pakolaisiksi, he voisivat halutessaan lähteä siirtolaisiksi. Aivan kuten me suomalaiset lähtiessämme opiskelemaan tai työskentelemään ulkomaille.

Pakolaiskriisi ei ratkea sillä, että EU jakaa pakolaisia tasaisesti jäsenmaihin. Kyse on oireen hoidosta. Inhimilliseltä kannalta vaihtoehdot ovat vähissä. Itse ongelman ytimeen tarkoittaa globaalia politiikkaa, jolla pyritään tukemaan kriisivaltioiden sisäistä kehitystä.

Suomi on pieni maa, mutta ollut ylpeä roolistaan kriisinvälittäjänä. Nykyinen ulkopolitiikka ajaa meitä kuitenkin nuivien eurooppalaisten valtioiden ryhmään. Kehitysavusta leikataan, kaikenlaista yhteisvastuullisuutta Euroopan tasolla kritisoidaan ja kansallismielinen populismi rehottaa.

Seuraavan kerran kun olet kirjoittamassa pakolaisia halveksivaa viestiä, yritä edes asettua heidän asemaansa. Mieti, jos eläisimme sodan ja kurjuuden keskellä. Mieti, jos sinun vaihtoehtosi olisi hidas näivettyminen hengiltä tai salakuljettajan laivaan hyppääminen. Mieti, jos eurooppalainen rikas valtio sanoisi sinulle, ettet ole tervetullut. Olet taakka. Ja sinulla on kaikenlisäksi iPhone.

Mainokset

Välimerestä on tullut kuoleman meri

Surulliset uutiset Välimereltä kertovat, että ”rajattomalla” Euroopalla on ongelma. Satojen huterilla aluksilla Eurooppaan pyrkivien ruumiit ovat liian arkipäiväinen näky Italian edustalla. Ongelma ei ole uusi, mutta se on jälleen tänä keväänä ylittänyt uutiskynnyksen myös Suomessa.

EU on pyrkinyt tekemään aktiivista rajapolitiikkaa eri ilmansuunnissa, mutta juuri nyt tulokset näyttävät laihoilta. Itäinen kumppanuus näyttää pysähtyneen Ukrainaan, josta on tullut eräänlaisen etupiirikamppailun taistelutanner. Välimerellä Afrikasta, Lähi-idästä ja Aasiasta pyrkivien siirtolaisten määrä ei näytä vähenevän.

Suomen ja Venäjän rajasta pelättiin korkean elintasokuilun vuoksi muodostuvan siirtolaistulvan raja vielä 1990-luvun alussa. Toisin on käynyt. Suomi ei silti voi olla sivustakatsojana yhteisessä humanitaarisessa katastrofissa, jossa tarvitaan kaikkien jäsenmaiden aktiivisia toimia. Etelän ulkorajavaltioita ei voi velvoittaa hoitamaan asiaa yksin. Vastuu on yhteinen.

Mitä EU voi tehdä? Ratkaisuehdotuksia on monenlaisia. Hiljattain Unkarin ja Serbian rajalla paikallispoliitikko ehdotti muurin rakentamista. Mallia hän ottaisi USA:n ja Meksikon rajalta. EU on väläytellyt sotilasoperaatiota, jossa laittomia siirtolaisia matkaan varustavien ja houkuttelevien toimijoiden alukset tuhottaisiin jo kohdemaissa.

Rajavalvonnan tehostaminen on vanha keino, jonka piti jäädä historiaan globaalilla 2000-luvulla. Laajasti on nähty, että rajat ovat edelleen keskeinen osa paitsi (kansallis)valtioiden identiteetin rakentamista myös olennainen osa sisä- ja ulkopolitiikkaa. Rajojen avulla kontrolloidaan liikettä ja pyritään estämään ei-toivottujen saapuminen maahan. EU:n kontekstissa tämä korostuu ulkorajavaltioissa Schengen-järjestelmän poistettua rajatarkastukset sisärajoilta.

Välimerellä ja itäisten jäsenmaiden rajoilla nähtävä siirtolaistulva on humanitäärinen katastrofi. Se on vain jäävuoren huippu laajemmasta sosiaalisesta kaaoksesta Euroopan lähialueilla. Ongelman ratkaisu ei piile rajavalvonnan tiukentamisesta, maahanmuuton laillisten rajoitteiden kiristämisessä tai sotilasoperaatiossa.

Ratkaisuun tarvitaan globaalia hallintaa; politiikkaa, jota Suomessakin vielä 10 vuotta sitten korostettiin. EU:n roolia globaalina toimijana alleviivattiin. Suomen piti olla aktiivinen toimija rauhanvälityksen ja kriisinhallinnan osaajana. Nyt vaalipuheissa ei kuultu juuri sanaakaan globaalista hallinnasta. Vaaliohjelmissa harvat maininnat olivat kursorisia ja hukkuivat talouskysymysten alle.

Ukrainan kriisi on kaventanut eurooppalaista turvallisuuspolitiikan keskustelua. Kapea, puolustus- ja sotilaspolitiikkaan rajoittuva näkökulma on korostunut. Sitäkin keskustelua tarvitaan, mutta Välimeren ongelmien ratkaisemiseksi EU tarvitsee laajemman perspektiivin.

Ongelmia täytyy pyrkiä hoitamaan niiden alkulähteillä. Rajojen sulkeminen on kuin laittaisi silmät kiinni ja toivoisi ei-toivotun asian katoavan. Ongelma voidaan sulkea mielestä, mutta se ei niin ratkea. Sosiaaliset, taloudelliset ja poliittiset ongelmat lähialueilla ovat valtavia. Arabiakevät ei tuonut demokratiaa ja vaurautta Pohjois-Afrikkaan. Irakin sota tai Afganistanin operaatio eivät ole ratkaisseet maiden vaikeita ongelmia. Työntäviä tekijöitä on niin paljon, etteivät Euroopan vaikeat talousongelmat tai lisääntyvä ksenofobia saa tulijoita empimään.

Yritys ylittää Välimeri täyteen pakatulla veneellä on erittäin vaarallinen. Siihen lähteminen kertoo epätoivosta; lähtömaan olosuhteiden täytyy olla katastrofaaliset, jos hengenvaarallinen venematka on houkuttelevampi kuin jääminen kotimaahan.

EU:n, eli kaikkien jäsenmaiden yhdessä, tulee vahvistaa roolinsa globaalina toimijana. Rauhanprojekti ei saa typistyä uusliberalistiseksi talousprojektiksi, jossa leikataan kaikki julkiset menot minimiin. Nyt tarvitaan aktiivista kriisinhallintaa, sosiaalipolitiikkaa ja globaalien ongelmien ratkaisukykyä. Muutoin Välimeri on jatkossakin tuhansien ihmisten ennenaikainen hauta.

Kirjoittaja on historian tohtorikoulutettava ja projektitutkija Karjalan tutkimuslaitoksella Itä-Suomen yliopistossa.

miika.raudaskoski@uef.fi

Kolumni on julkaistu Karjalaisessa 6.5.2015.