Ahvenanmaa ja perussuomalaiset – mahdoton yhtälö?

Perussuomalaiset ovat olleet otsikoissa ahkeraan. Puoluekokouksessa puolustusministeri Jussi Niinistö päästi suustaan sammakon, tai huonosti harkitun mielipiteen, toteamalla kysyjälle, ettei Ahvenanmaata puolusteta sen asukkaiden vaan strategisen merkityksen vuoksi.

Puolustusministeri selitteli lausuntoaan pian huonosti muotoilluksi lausunnoksi. Hän paikkaili syyttämällä kysyjää arvoväritteisestä kysymyksestä ja vakuutteli maanpuolustuksen koskevan kaikkia kansalaisia – myös ahvenanmaalaisia. Ulkoministeri ja puheenjohtaja Timo Soini selitteli myös toteamalla, että Niinistö varmaan tarkoitti, että kaikkia suomalaisia puolustetaan – ei erikseen ahvenanmaalaisia, savolaisia tai karjalaisia.

Selityksiä perussuomalaisilla on riitänyt. Tämäkin lausunto saatiin kerrotuksi parhain päin vetoamalla huonoon muotoiluun, aiemmin on puhuttu aina yksityisajattelusta. Oppositiosta hallitusvastuuseen nousseen puolueen kohdalla yksityisajattelun rajoja koetellaan. Populistit ovat tottuneet laukomaan julkisuuteen mitä sylki suuhun tuo.

Enää ei näin ole. Toiseksi suurin hallituspuolue miehittää ja naisittaa keskeisiä ulko- ja turvallisuuspolitiikan salkkuja. Siksi puolustusministeri ei voi edes puoluekokouksessa sanoa mitä yksityisesti ajattelee, eikä vedota kysyjän arvoväritteisyyteen.

Niinistö on muiden perussuomalaisten ministerien tavoin vannonut virkavalan, jossa hän on luvannut toimia ”oikeudenmukaisesti ja puolueettomasti kansalaisten ja yhteiskunnan parhaaksi”. Lupaus koskee myös ahvenanmaalaisia, vaikka heidän kotiseutunsa onkin demilitarisoitu.

Huhtikuussa 1990 silloisen SMP:n kansanedustaja Marita Jurva esitti, että Ahvenanmaan voisi vaihtaa Karjalaan. Jurvan mukaan ”valtiomme rahoja tuhlataan Ahvenanmaalle yhä enemmän ja enemmän samalla, kun heikäläiset saavat nauttia emämaan eduista ja turvallisuudesta, pitää itse laivayhtiöittensä tuotot jne

Kyse oli etuoikeuksista, jotka hiersivät Jurvaa ja taitavat hiertää Niinistöä, samoin montaa muuta perussuomalaista. Toinen kivi kengässä liittynee ruotsin kieleen. Puolue on kielipoliittisessa ohjelmassaan linjannut: ”Suomenkielinen suomalainen voi olla identiteetiltään osa yhteiskuntaa ja sen rakentajana ilman, että siihen kuuluu ruotsin kieli tai ruotsinkielinen kulttuuri.. Suurin osa suomalaisista kokee identiteetikseen olla suomenkielinen, eurooppalainen kansalainen.”

Kyse ei näyttäisi olevan vain yksityisajattelusta tai huonosti muotoillusta lausunnosta. Perussuomalaisilla on tavoitteita ruotsin kielen suhteen, eivät ne ole mikään valtakunnan salaisuus.

Kyse on myös siitä, mitä ministeri voi sanoa. Hallitustyö on vielä perussuomalaisilta opettelua, mutta oppiakseen täytyy myös saada opetusta. Pääministeri Juha Sipilä (kesk.) on ollut kovin hiljaa.

Aikanaan Harri Holkeri (kok.) ripitti Jurvaa tämän lausunnoista ja vaatii eduskuntaryhmältä selväsanaista irtautumista kannanotosta. Pelissä oli SMP:n hallituspaikka. Holkeri varjeli ulkopoliittisen linjan yhtenäisyyttä, johon kuului kaikenlainen vaikeneminen Karjala-kysymyksestä.

Elämme toisenlaisia aikoja, mutta ministerin vala ja asema velvoittaa. Perussuomalaisten tulee oppia käyttäytymään aseman vaatimalla tavalla. Ja tarvittaessa pääministerin tulee ojentaa. Myös yksityisajattelijoita, ja eritoten huonosti muotoiltuja lausuntoja.

Mainokset

Huomioita monikulttuurisuudesta ja sen liepeiltä

Olli Immosen sodanjulistus-päivitys Facebookissa on saanut aikaan lumipalloefektin. Monikulttuurisuudesta ja rasismista on keskusteltu viimeisen viikon aikana paljon. Valitettavasti keskustelu on paikoin mennyt metsään kehnon argumentaation ja täydellisten väärinymmärtämisten takia.

Viikonloppuna rasismi purkautui myös väkivallantekoina, kun Jyväskylässä marssineet Suomen Vastarintaliikkeen uusnatsit pahoinpitelivät sivullisia. Tapahtuma on herättänyt sekä huolta ja pelkoa että erikoista vähättelyä. Sen sijaan, että uusnatsien väkivaltaiseksi äitynyt mielenilmaus olisi laajasti tuomittu, on mediassa julkaistu kirjoituksia, joissa on oltu huolissaan ’Meillä on unelma’ -mielenilmauksesta.

Rasismin salonkikelpoistamista

Immonen ja muut ’monikulttuurikriitikot’ ovat osin saavuttaneet tavoitteensa. Rasismista on tullut salonkikelpoista, kun sen vastainen mielenilmaus saa osakseen enemmän paheksuntaa.

Yksi hutilaukauksista tuli Jyrki Lehtolalta Ilta-Sanomissa lauantaina 1.8. Lehtola käsitteli kolumnissaan Meillä on unelma -mielenilmausta varsin setämäiseen tyyliin ja sai sen näyttämään vain hyvältä syyltä bilettämiseen. On varsin vastenmielistä, että yksi maan suurilevikkisimmistä julkaisuista – olkoonkin keltaista lehdistöä – julkaisee tällaisia kirjoituksia.

Lehtola ilmeisesti yritti kritisoida rasismia vastustavia henkilöitä tekojen puutteesta, mutta viesti meni kyllä pöpelikköön. Lehtola vahvisti sitä kupla-ajattelua, joka eduskuntavaalien jälkeen on ollut pinnalla. Hän sai mielenilmauksen näyttämään helsinkiläisten punavihervassarihipstereiden kokoontumisajoilta ja oman egon nostatustapahtumalta. Iljettävää, kuinka rasismin vastustaminen voidaan tulkita näin. Ehkäpä Lehtolalalla itsellään on asian suhteen kolkuttava omatunto, joka purkautui näin?

Helsingin Sanomien kolumnissaan toimittaja Kristiina Markkanen yritti niin ikään lauantaina 1.8. tarkastella monikulttuurisuus-debattia tutkimuksen vinkkelistä käsin. Valitettavasti lopputulos jäi heikoksi ja sisälsi kovin paljon argumenttivirheitä. Markkanen antoi ymmärtää, että monikulttuurisuuspolitiikka ja sen epäonnistuminen olivat syitä Charlie Hebdon toimitukseen kohdistuneeseen terroritekoon tai Kanadan ja Ranskan lähiömellakoihin. Varmasti poliititset virheet näissä maissa ovat osaltaan vaikeuttaneet maahanmuuttajien integroitumista, mutta yksi yhteen syy-seuraus-suhteen rakentaminen vaatii jo melkoista rohkeutta.

Heikki Kerkkänen kirjoitti Markkaselle avoimen kirjeen blogissaan ja tuo siinä oikeastaan esille ihan riittävästi dataa purkamaan Markkasen ylemmyydentuntoisen kolumnin argumentaatiovirheitä ja yksipuolista tutkimuksen ylimalkaista tulkintaa. Markkanen kirjoitti Hesarissa näkyvällä paikalla ja teki kirjoituksellaan ”nuivien” harjoittamasta maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskritiikistä jälleen hitusen salonkikelpoisempaa.

Demokraattisessa yhteiskunnassa kaikkea politiikkaa tulee ja pitääkin arvostella. Maahanmuuttopolitiikka tai multikulttuurinen politiikka eivät tee poikkeusta. Arvostelun, varsinkin jos se tulee poliittisilta päättäjiltä tai näkyvillä paikoilla julkaisevilta toimittajilta, tulisi perustua edes suurimmassa määrin saatavilla oleviin faktoihin ja dataan ylimalkaisten yleistysten sijaan.

Perussuomalaisia on Immos-kohussa kohdeltu kyllä silkkihansikkain. He ovat päässeet mediassa uhrin asemaan, selittämään, etteivät he oikeasti ole rasisteja vaan maahanmuuttokriittisiä. Ehkä heidän selittäessään yhteyksiä Immosen mielipiteiden ja puolueohjelman välillä olisi ollut hyvä keskustella enemmän siitä, että ohjelma on ainakin muukalaisvastainen ja ristiriidassa perustuslain kanssa.

Poliittisen korrektiuden liikakäyttöä

Poliittiseen korrektiuteen on paikkansa ja aikansa, mutta liiallisella käytöllä on ei-toivottuja vaikutuksia. Petri E. Korhonen avasi tätä problematiikkaa HS Illan kolumnissaan 3.8. hyvin. Käsitteet eivät ole merkityksettömiä, vaan sillä on väliä millä käsitteellä ilmiöistä puhutaan. Vai kuka voi väittää, ettei ”kansallismielinen” olisi salonkikelpoisemman kuuloinen termi kuin ”uusnatsi”?

Jyväskylässä mellakoineet SVL:n henkilöt ovat kyllä ihan rehellisiä uusnatseja. Kuvankaappaus heidän sivustoltaan kertoo, että heidän tavoitteenaan on SVL:n muodostama kansallinen hallitus. Ideologiset juuret ovat kansallissosialismissa.

svl

Juuri siksi heitä saa kutsua uusnatseiksi. Kansallismielisiksi, tai edes äärikansallismielisiksi en heitä kutsuisi. Kyse on kuitenkin myös koko Pohjolaa koskevan kansallissosialistisen valtakunnan tavoittelemisesta. Ei median tule olla niin poliittisesti korrekti, ettei se voisi käyttää käsitteitä, jotka asiayhteyteen sopivat.

Vaan on osin silkkihansikkaita käyttänyt mediamme saanut puolustajansakin. Timo Vihavaisen mielestä Immos-kohussa mentiin äärestä laitaan, eli media lietsoi kohun asiasta, joka ei ole kohu. Hänen mukaansa lehdistö ei edes pyri totuuden välittämiseen, vaan ainoastaan poliittiseen taisteluun.

Hän on myös esittänyt, että Immonen on joutunut eräänlaisen median ajojahdin uhriksi. On vaikea nähdä missä kohdin Immosesta tuli uhri. Hän julkaisi Facebookissa kirjoituksen, joka oli selväsanainen taistelukutsu monikulttuurisuutta vastaan. Hän ei määrittänyt sitä monikulttuurisuuspolitiikaksi, vaan käytti nimenomaan monitulkintaisempaa ja yleisemmän tason multiculturalism-käsitettä. Päivitystä seuranneessa keskustelussa hän lietsoi taisteluhenkeä kanssakeskustelijoissa. Kyse ei siis millään muotoa ollut vain yöllä tehdystä päivityksestä, vaan selvästi tietoisesta toiminnasta.

Vihavainen on tehnyt tästä demokratia-kysymyksen. Sitä se ei ole. Vain harvat, ja tuskin kukaan poliitikoista tai asiantuntijoista on vaatinut Immosen erottamista kansanedustajan toimesta. Iltapäivälehtien gallupit eivät tässä suhteessa ole legitiimejä demokratian mittareita.

Sen sijaan on keskusteltu siitä, pitäisikö Immonen erottaa eduskuntaryhmästä. Tässä on kyse eri asiasta, eikä se toteutuessaan osoittaisi demokratian heikentymistä Suomessa. Eduskuntaryhmästä erottamisia on nähty ennenkin, edellisellä vaalikaudella sekä perussuomalaisissa että vasemmistoliitossa. James Hirvisaari sai potkut koko puolueesta kuvattuaan Seppo Lehdon natsitervehdyksen eduskunnassa. Puolue määritti rajat käytökselle, jota se kansanedustajiltaan – ja myös jäseniltään – edellyttää.

Vasemmistoliitto puolestaan erotti JyrkiYrttiahon ja Markus Mustajärven eduskuntaryhmästään, koska he äänestivät pääministerivalintaa ja hallitusohjelmaa vastaan. Rike oli paljon pienempi, kuin Immosen taistelujulistus tai hänen toimintansa Suomen Sisun ja SVL:n piirissä. Olisin demokratian ja poliittisen ilmaisun- ja mielipiteenvapauden puolustajana huomattavasti enemmän huolissani tiukan ryhmäkurin vaikutuksesta poliittiseen päätöksentekoon.

Immosen asia tulee perussuomalaisten eduskuntaryhmän käsittelyyn. Vaihtoehtoja ei juurikaan ole. Mikäli Immonen saa jatkaa ryhmän jäsenenä, on se selvä tuen osoitus hänen poliittiselle agendalleen. Se kertoo, että hallituspuolueessa on tilaa kansanedustajille, jotka kuuluvat uusnatsistisiin ja äärioikeistolaisiin ryhmiin. Se kertoo, että hallituspuolue hyväksyy monikulttuurisuudenvastaisen taistelun lietsomisen.

Tässä on vielä välissä myös perussuomalaisten puoluekokous. Mielenkiinto on varmasti tapissaan. Ei Immosen kirjoituksen ajoitus sattumaa ollut. Viikonloppuna nähdään, kuka harjaa ja ketä.

Pahoinvointi-Suomi

Yhteiskuntamme voi pahoin.

Mietin pitkään, jaksanko tai kannattaako edes kirjoittaa kohusta ja keskustelusta, mikä on seurannut Olli Immosen (ps.) Facebook-päivityksestä (25.7.). Käytyäni asiasta täysin hedelmätöntä keskustelua Facebookissa ja tunnettuani syvää vastenmielisyyttä A-studion (27.7.) keskustelusta ajattelin, että olkoot. Miksi hakata päätä seinään, kun maailmankuvien välinen kuilu on näin syvä.

Sitten katsoin Abdirahim Husseinin ja Koko Hubaran haastattelun YLE:n Aamu-tv:ssä (28.7.). Kokemukset arkipäivän rasismista pysäyttävät joka kerta. Valkoihoisena suomalaisena ei pysty koskaan ymmärtämään millaista arkipäivän rasismia Suomessa koetaan. Jokaikinen päivä.

Se kertoo kuinka pahoin yhteiskuntamme voi. Niin sanotut maahanmuuttokriitikot ovat tehneet rasismista salonkikelpoista. Olli Immonen kuuluu siihen poliitikkojen joukkoon, jotka pyrkivät esittämään rasistisia näkemyksiä yhteiskunnasta ja ihmisistä verhoamalla ne ”maahanmuuttokritiikin” kaapuun.

Kun he puhuvat esimerkiksi siitä, että Suomen ei tulisi ottaa maahanmuuttajia, ei ainakaan Irakin tai Somalian kaltaisista maista, kyse ei ole ”asiallisesta maahanmuuttokritiikistä”, vaan ihmisten jakamisesta eriarvoisiin koreihin kansallisuuden tai etnisen taustan perusteella.

Kyse ei ole sananvapaudesta

Immosen päivityksen aiheuttamassa kohussa ei ole kyse sananvapaudesta. Kuten politiikan tutkija Erkka Railo kommentoi, kyse on hänen tekstinsä retoriikasta ja kontekstista. Immonen, joka hiljattain poseerasi Suomen Vastarintaliikkeen tapahtumassa Eugen Schaumanin haudalla ja on Suomen Sisun jäsen, julkaisi sodanjulistuksensa vain pari päivää Utøyan terroriteon vuosipäivän jälkeen.

Kyse ei ole siis mistään yksittäisestä, lyyrisestä tekstistä – kuten perussuomalaisten nuorten puheenjohtaja Sebastian Tynkkynen yritti A-studiossa selittää. Kyse ei ole väärinymmärryksestä tai tulkintavirheestä. Kyse on Immosen ajatusmaailmaa kuvaavasta tekstistä, jonka hän päätti julkaista. Vaikka mies itse on pysytellyt poissa tiedotusvälineiden edestä, hänen reaktionsa Facebook-tilinsä kautta kertovat, että ei kyse ole mistään keskiyön ”känniviestistä”.

Immosella on vapaassa demokraattisessa yhteiskunnassa oikeus mielipiteeseensä. Demokratian hinta on, että myös demokratiaa vastustavat mielipiteet ovat sallittuja ja niitä saa – lain sallimissa rajoissa – esittää. Tässä mielessä Charlie Hebdon toimitukseen tehtyjen iskujen jälkeistä keskustelua sananvapauden rajoista ei ole tässä yhteydessä käydä.

Kyse on xenofobian lisääntymisestä yhteiskuntamme eri kerroksissa. Immonen ei edusta vain itse itseään, vaan kansanedustajana hän on myös puolueensa jäsen – eikä voi siinä roolissa vain piiloutua yksityisajattelun taakse. Perussuomalaiset on nyt hallituspuolue, joka kantaa keskeisiä turvallisuuteen ja yhteiskunnan eheyteen liittyviä salkkuja.

Tämän vuoksi Immosen lausunto tulkitaan myös tässä viitekehyksessä ja asia koskee myös puoluetta. Perussuomalaiset joutuvat eduskuntaryhmässään ratkaisemaan sen rajan, millaisia tekstejä ja ajatuksia heidän kansanedustajansa saavat ja voivat julkaista.

Kysymys on tältä osin hyvin yksiselitteinen. Sanktioimalla Immosta esimerkiksi eduskuntaryhmästä erottamisella, puolue osoittaisi, ettei sen eduskuntaryhmä tue kyseistä sodanjulistusta monikulttuurisuutta vastaan. Mikäli Immosen lausunnot kuitataan lyhyillä nuhteilla tai vaietaan, puolueen eduskuntaryhmä hiljaa hyväksyy hänen tekstinsä kuvastaman aatemaailman.

Politiikkaan kuuluu moniäänisyys ja kritiikki

Maahanmuuttopolitiikasta pitää demokraattisessa valtiossa keskustella. Osana tätä on myös sallittua, ja paikallaan käydä kriittistäkin keskustelua siitä, onko monikulturistinen maahanmuuttopolitiikka onnistunutta vai ei.

Sen sijaan demokraattisessakaan valtiossa ei tarvitse hyväksyä äärimmäisyyksien politiikkaa, saati tehdä siitä salonkikelpoista. On täysin eri asia keskustella maahanmuutosta, kuin julistaa sotaa ja taistelua monikulttuurisuutta vastaan. Politiikan teon tavoitteena ei tulisi olla nujertaminen ja totaalinen voitto, vaan yhteiskunnan muuttaminen demokratian rakenteita kunnioittaen. Tätä demokratian henkeä Immosen kirjoitus ei missään määrin edusta.

Perussuomalaisten A-studiossa harjoittama uhriutuminen oli tämän vuoksi vastenmielistä. Toki siellä olivat ihan väärät kaverit kommentoimassa, koska kyse oli Olli Immosen eikä heidän kirjoittamastaan tekstistä. Varsinkin Sebastian Tynkkynen kritisoi, ettei Suomessa saa edes keskustella monikulttuurisuudesta kriittisesti, vaikka hän sitä itse noin vartin studioajalla pääsi tekemään.

Homma ei toimi niin, että jos käyttäytyy ja toimii ronskisti ja räiskii ympäriinsä, voisi odottaa saavansa kohtelua silkkihansikkailla. Perussuomalaisten piirissä käytetään värikästä ja paikoin suoranaisen rasistista kielenkäyttöä. Siihen ei tule vastasta samalla mitalla, vaan asiapohjaisella ja tiukalla kritiikillä. Tästä ei ole syytä pahoittaa mieltään, kuten perussuomalaiset studiossa puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalon johdolla tekivät.

Mikäli perussuomalaiset olisivat puolue, jonka piirissä – eduskuntaryhmää myöten – ei kannateta rasismia tai ajeta ”taistelua” monikulttuurisuutta vastaan, puolue ei selittelisi vaan katkaisisi siteensä Immoseen ja muihin hänen hengenheimolaisiinsa Suomen Sisussa ja sen liepeillä.

Nyt puolue ei ole sitä tehnyt, vaan se jatkaa avointa flirttailua rasismin ja muukalaisvihamielisyyden kanssa. Silloin ei kannata ihmetellä, että päivystävät dosentit, kanssakansalaiset, poliitikot ja muut tulkitsevat puolueen edustavan ainakin jossain määrin rasismia ja muukalaisvastaisuutta.

Vaan surullisinta tässä kaikessa on, että yhteiskuntamme voi todella pahoin. Immonen ei ole ajatuksineen yksin.