Mitä kuuluu idänsuhteille?

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja Venäjän presidentti Vladimir Putin tapasivat toisensa Moskovassa tiistaina 22. maaliskuuta. Työvierailulla käsiteltiin Suomen ja Venäjän kahdenvälisten poliittisten kysymysten lisäksi myös kansainvälistä turvallisuutta ja taloutta. Mitä Niinistölle ja Suomelle jäi käteen Moskovan vierailusta? Mikä vierailun tarkoitus oli ja mitä sillä edistettiin?

 

EU, Venäjä ja Ukraina

Ukrainan umpisolmun uutta ”normaalitilaa” EU:n ja Venäjän suhteissa on eletty jo kaksi vuotta. Suhteet ovat jäiset, eikä Minskin prosessi ole edennyt siten, että Venäjälle asetetuista pakotteista olisi voitu luopua. Eurooppalaisten päättäjien huomio on keskittynyt pakolaiskriisin hoitamiseen, missä yhteydessä Venäjä on näyttäytynyt merkittävältä toimijalta lähinnä sen rajanaapureiden keskuudessa.

Lehdistötilaisuuden ja tiedotteiden perusteella Ukrainan kriisi ei ollut presidenttien asialistalla. Pakotteisiin kyllä viitattiin ja Putin käytti tilaisuuden hyödyksi osoittaakseen niiden taloudellisen haitallisuuden kahdenväliselle kaupalle. Krimistä ei ainakaan julkisesti puhuttu.

Se, mistä vaietaan on yhtä tärkeää kuin mistä on puhuttu. Krimistä ja Ukrainasta vaikeneminen on merkityksellistä. Niinistö on aiemmin yrittänyt profiloitua eräänlaisena sovittelijana ja välittäjänä korostaen poliittisen dialogin merkitystä kaikissa tilanteissa. Hänen pienoista kohuakin aiheuttanut vierailunsa Sotshiin vuonna 2014 esitettiin suomalaismediassa ennen kaikkea sillanrakennus-viitekehyksessä. Tuolloin Niinistö oli unionin yhteisellä asialla yrittäen taivutella Putinia sovun ja sopimisen tielle.

Maaliskuun 2016 työvierailu oli selkeästi kahdenvälinen. Julkisen agendan mukaan Krimin tilannetta ei käsitelty ja oikeastaan koko kuvio tiivistyi pakotteiden vaikutuksiin kahdenvälisiin taloussuhteisiin. Tässäkin yhteydessä Niinistö ja Putin korostivat, että taloussuhteiden kehittämistä on syytä jatkaa pakotteiden ulkopuolisissa asioissa.

Mitä tämä kertoo? Pakotteet esitetään eräänlaisena ”pakollisena pahana”, jonka EU ja Yhdysvallat ovat laatineet, mutta niiden ulkopuolella on täysin ”epäpoliittinen” tila, jossa kauppaa voidaan tehdä kuin Ukrainan kriisiä ei olisikaan. Niinistön toiveet Minskin sopimuksen toimeenpanemisesta olivat enemmän hyttysen ininää tuulessa, olennaisempaa Venäjälle ja sen viestinnälle EU:lle on, että Suomi on halukas rakentamaan taloussuhteita pakotteista huolimatta ja niiden sallimissa rajoissa. Kahdenvälisyys asettuu tässä logiikassa kansainvälisen tilanteen edelle.

Tosiasia on, ettei Niinistön Sotshin-vierailullakaan mitään suurempaa merkitystä kriisin ratkaisemiseen ollut. Ei Suomi ole julkisuudessa ja poliittisessa puheessa korostetusta sillanrakentamisesta huolimatta ollut mikään välittäjä. EU-jäsenyyden kautta Suomi on laajemman EU-Venäjä-konfliktin osapuoli, jolle rajanylittävä kaupankäynti on monia muita jäsenmaita tärkeämpää. Poliittisesti Suomella ei kuitenkaan ole kriisin aikana ollut mitään sellaista erityisasemaa, josta käsin sillanrakentamisesta puhuminen olisi ollut perusteltua.

Vaikenemista vaikeista kysymyksistä on silti vaikea puolustella. Krimin niemimaan kohtalo voi hyvinkin olla sinetöity, eikä näköpiirissä ole sellaista ratkaisua, jolla se voitaisiin palauttaa takaisin osaksi Ukrainan valtiota. Vaikeneminen on osa hyväksyntää ja välttelemällä, tai tietoisesti sivuuttamalla vaikeat kansainvälisen politiikan kysymykset tulee hyväksyneeksi uuden status quon.

Kahdenväliset suhteet

Suomen ja Venäjän suhteet eivät ole irti kansainvälisestä politiikasta, kuten eivät ole koskaan olleet. Niitä rasittaa laajempi välirikko, mutta myös Venäjän toiminnan arvaamattomuus. Alkuvuoden aikana Lapin rajoilla lisääntynyt turvapaikanhakijoiden liikenne oli tapaamisessa esillä. Putin vakuutti, että Venäjä kiristää valvontaansa länsirajallaan ja rajoittaa kolmansien maiden kansalaisten pääsyä Suomen rajalle.

Niinistö varmasti huokaisi helpotuksesta, onhan itärajan turvapaikanhakijatilannetta rummutettu poliittisessa johdossa jopa Suomen suurimpana turvallisuusuhkana. Sopimusta voi tässä mielessä pitää Niinistön Venäjä-politiikan voittona, mutta voitto se on myös Putinille. Kahdenvälisesti sovittu rajakysymys, ja vielä herkässä turvapaikanhakija-kysymyksessä on osoitus siitä, että Venäjällä on valta ja voima tehdä mitä se haluaa. Ilmoittamalla rajoituksista Venäjä osoittaa, että kahdenvälisesti sopimalla ja hyviä suhteita vaalimalla ongelmalliset asiat voidaan hoitaa sovussa. Samalla Venäjä antaa signaalin siitä, ettei EU:ta kannata sotkea mukaan näihin suhteisiin.

Onko se pidemmällä tähtäimellä Suomen etu? Suhde on lähtökohtaisesti epätasapainoinen, koska kyse on suurvallaksi pyrkivän ydinasevallan ja pienen sotilaallisesti liittoutumattoman maan kahdenvälisestä suhteesta. Venäjällä on (geo)poliittisessa työkalupakissaan laajempi arsenaali kuin Suomella. Kahdenvälisten neuvotteluiden voitonjuhlissa kannattaa pitää mielessään se, että isomman käyttäessä ”oikeuttaan” pienemmän ei aina ole hyvä olla yksin. Kannattaa miettiä millaisia haasteita suhteissa voi pahimmillaan tulla, jos jo muutama sata turvapaikanhakijaa saa Suomen poliittisen johdon hätääntymään.

Osoitus suhteiden epätasapainosta, ja Suomen poliittisen johdon naiiviudesta näkyi Putinin puheenvuorossa. Hän korosti energiayhteistyön merkitystä maiden välisissä suhteissa nostaen esille Fortumin ja Rosatomin. Ydinvoimalan rakentamisprojekti on Venäjän teollisuuden näyteikkuna ”läntisille” markkinoille. Mutkikas ja paljolti myös hämärä projektihan nuijittiin läpi eduskunnassa epäpoliittisena teollisuusinvestointina. Samaa logiikkaa on käyttänyt ex-pääministeri Esko Aho vakuutelleessaan, ettei hänelle esitettyyn rooliin Sberbankin johtokunnassa liity mitään poliittista.

Rosatom-kuviossa nousee hyvin esiin Suomen ja Venäjän kahdenvälisten suhteiden epätasapaino. Kun useat asiantuntijat ovat toistuvasti korostaneet, kuinka Venäjälle energiapolitiikka on sen ulkopolitiikan jatke ja osa geopoliittista työkalupakkia, Suomessa suljetaan silmät ja korvat. Mitä enemmän Rosatom-Fennvoima-diilistä kirjoitetaan ja mitä enemmän sitä perkoo, sen vahvemmin se alkaa näyttää vanhalta kunnon puliveivaukselta. Venäjälle se tarjoaa selvästi poliittisen resurssin, jolla Putinin hallinto voi aina tilaisuuden tullen osoittaa kuinka hyvät kahdenväliset suhteet edesauttavat myös taloudellisia hankkeita.

Mutta mitä Suomi saa? Pahimmillaan projekti vesittyy vielä moneen kertaan, eikä paljon luvattua edullista ja teollisuuden kannalta elintärkeää sähköä koskaan saada verkkoon. Taloudellinen pohja on Rosatomista huolimatta kovin epävakaa, eikä Venäjän talouskehitys nyt erityisen positiiviselta näytä. Rakennushankkeessa on luvassa monta monituista mutkaa, joissa Venäjä voi käyttää poliittista vipuvartta edistääkseen kahdenvälisten suhteiden kehittämistä ja vaikka myymällä rajavalvonnan tiukentamisen kaltaisia poliittisia palveluksia länsinaapurilleen. Ja kun hankkeeseen on Suomessa sidottu valtava määrä poliittista pääomaa, harvassa tulevat olemaan ne poliitikot, jotka hankkeen vielä pysäyttäisivät.

Uusi normaali?

Kaiken kaikkiaan vierailuun ei mitään suurempaa draamaa tai jännitystä sisältynyt. Brysselin karmeat terroriteot erottavat vierailun uutisarvoa, mutta silti kokonaisuutta kuvaa eräänlainen alistuneisuus ”uuteen normaaliin”. Vaikeat kysymykset eivät olleet esillä ja rajavalvonnan suhteenkin Putinin lupaus oikeastaan vahvisti jo muuttuneen tilanteen itärajalla.

Perinteisesti näitä vierailuita on tulkittu ja arvioitu idänsuhteiden ilmapuntarina. Kremlologiaa paremmin tuntevat voivat löytää tästäkin sellaisia nyansseja, joita suoraviivaisempi tarkkailija ei hahmota. Minusta vierailu osoittaa, että Suomea kiinnostaa yhä vähemmän yhteinen eurooppalainen Venäjä-politiikka. Kaikenlainen länsipöhöttynyt retoriikka ja eurooppalaisen yhtenäisyyden perään kuikuilu on vain retoriikkaa, jos tosiasiassa vierailumahdollisuudet käytetään lähinnä keskinäiseen kehuskeluun ja vain kahdenvälisten kysymysten pohdintaan.

Niinistön maaliskuun 2016 vierailun ilmapuntari osoittaa poliittista alistuneisuutta post-Krimin uuteen normaaliin, jossa Minskin sopimuksen toimeenpanoa toivotaan, muttei siihen oikeastaan uskota. Ja siksi katsotaan parhaaksi jatkaa ”business as usual”, eihän tässä geopoliittisessa asemassa muuta voi tehdä. Eihän.

Mainokset

Euroopan inhimillisyyskriisi

Pakolaisia käytetään aseena Eurooppaa vastaan

Pakolaisia käytetään aseena Eurooppaa vastaan

Pakolaisia voidaan käyttää hybridisodankäynnin aseina

Venäjä: Pakolaiset voivat olla hybridisodan ase

Kylmäveristä painostusta

Venäjä kiristää pakolaisilla – ja Suomi on alentunut narrin osaan

Otsikot parin viime kuukauden ajalta antavat varsin synkän kuvan Euroopan tilanteesta. Ulkoinen uhka on suuri. Venäjä on päättänyt järjestelmällisesti käyttää pakolaisia hybridisodankäyntinsä välineenä. Tavoitteena on nakertaa Euroopan unionin jo entuudestaan heikkoa yhtenäisyyttä.

Viime kesästä alkaen Euroopan tiedotusvälineissä on ollut oikeastaan yksi teema: pakolaiskriisi. Se on sulautunut yhteen Ukrainan sodan myötä alkaneeseen keskusteluun Venäjän länttä vastaan harjoittamasta hybridisodankäynnistä. Yhä useammissa uutisissa, otsikoissa ja ohjelmissa ”pakolaiskriisiä” käsitellään tästä tulokulmasta.

Toinen vallitseva käsittelykulma on turvapaikanhakijoiden muodostama uhka yhteiskunnalle. Yhtäältä uhkan muodostaa lisääntynyt maahanmuuttovastainen, jopa rasistinen kirjoittelu ja kärjistyvä yhteiskunnallinen ilmapiiri. Sana on tullut lihaksi polttopulloiskuissa vastaanottokeskuksiin.

Toisaalta turvapaikanhakijat on määritelty uhkaksi itsessään. He edustavat vierasta kulttuuria, ovat pääasiassa nuoria miehiä ja joukossa on varmasti myös islamisteja. Terrorismi hiipii Suomeen turvapaikanhakijoiden kautta.

Uhka-diskurssia ruokitaan päivittäisellä uutisoinnilla ja erilaisilla aiheeseen liittyvillä kirjoituksilla ja puheenvuoroilla. Päivittäisen mediaseurannan perusteella kuva turvapaikanhakijoista on erittäin negatiivinen. Uutiskynnys tuntuu ylittyvän helpommin, kun kyse on epäillyistä raiskauksista tai siitä, ettei suomalainen ruoka ole kelvannut irakilaisille.

Eurooppa ja sietokyvyn rajat

Avainsana keskustelussa on sietokyky. Suomessa se on joko jo tullut tai hyvin nopeasti tulossa vastaan. Vastinpariksi asetetaan humanitaarinen ulottuvuus. Yrjö Raution helmikuinen kolumni on tästä hyvä esimerkki:

”On humanitaarisesti erittäin arveluttavaa sulkea kokonaan ovet Venäjältä tänne pyrkiviltä. Voimavaramme eivät kuitenkaan riitä, jos turvapaikanhakijoiden tihkuminen itärajan läpi muuttuu tulvaksi.”

”Pakolaiskriisin” humanitaarinen ulottuvuus, siis näiden kotimaastaan toivottomuutta pakoon lähteneiden ihmisten hätä, ei ole kokonaan unohtunut. Turvapaikanhakijoilla on vielä ihmisyyttä, mutta miten paljon? Jos vastakohtana on annettuna esitetty kansallisen sietokyvyn rajan ylittyminen, unohtuuko ihmisyys?

Uutiset Venäjältä kertoivat hiljan, että turvallisuuspalvelu FSB oli pidättänyt Kantalahdessa afgaaneja, jotka olivat pyrkimässä Suomen rajalle hakeakseen turvapaikkaa. Muutama päivä myöhemmin Vladimir Putin ohjeisti FSB:tä kontrolloimaan tarkemmin maassa liikkuvien turvapaikanhakijoiden kulkua.

Suomessa oltiin kollektiivisesti helpottuneita, vaikka poliittiset kommentit olivat varovaisia. Alkuvuoden ajan toitotettu itärajan turvallisuusuhka poistuisi kätevästi, jos Venäjä pidättäisi ja alkaisi kovemmalla kädellä valvoa maan ulkorajoille suuntautuvaa liikennettä.

Mihin unohtui inhimillisyys? Entä jos pidätetyt afgaanit eivät olleetkaan rikollisia, vaan poliittista vainoa pakenevia ihmisiä, jotka eivät saaneet kansainvälisten sopimusten suomaa oikeutta turvapaikkahakemuksen käsittelyyn? Entä jos tiukentuva kontrolli johtaa yhä useamman ”katoamiseen” reitiltä? Entä jos yhä useampi joutuu turvautumaan entistä kalliimpiin ja entistä vaarallisimpiin reitteihin päästääkseen Eurooppaan?

Tämä kaikki tapahtuu, koska Suomen (poliittinen) sietokyky on saavutettu. Koska Euroopan (poliittinen) sietokyky on saavutettu. Koska Euroopan mailla ei kerta kaikkiaan ole enää varaa ottaa vastaan yhtään turvapaikanhakijaa.

Suomen itärajan osalta sietokyky näyttäisi siis olevan muutama sata ihmistä. Samaan aikaan Kreikkaan on tullut yksistään helmikuun lopussa (21.-28.2.) 18 772 ihmistä. Kreikan osalta voidaan puhua maan järjestelmän sietokyvystä. Tilanne on epätoivoinen sekä kreikkalaisten viranomaisten että maahan saapuvien ihmisten kannalta.

Kreikka on toki ollut nihkeä pyytämään EU:lta apua, mutta ei se ole yksin vastuussa tilanteesta. Balkanin maissa raja-aitojen pystyttäminen ja valvonnan kiristäminen ovat johtaneet pattitilanteeseen, jossa Kreikkaan tulevat ihmiset eivät pääse eteenpäin.

Samalla EU:n suunnitellut järjestelmät turvapaikanhakijoiden jaottelemisesta jäsenmaiden kesken tai muista yhteisvastuullisista toimista polkevat paikallaan. Paniikkinappulaa on painettu jokaisen jäsenmaan hallintorakennuksessa, mutta tahtoa tehdä jotain puuttuu.

Ja kärsijöinä ovat ihmiset, jotka ovat jo kärsineet. He, jotka pakenevat kuolemaa Syyriasta. He, joille Afganistan tai Irak ei ole ihmisarvoinen paikka elää. He, joille Eurooppa on kaikesta huolimatta edelleen paratiisi.

Inhimillisyyden, solidaarisuuden ja yhteisvastuun kriisi

Eurooppaa todella koettelee kriisi, mutta se ei johdu turvapaikanhakijoista. Se johtuu inhimillisyyden, solidaarisuuden ja yhteisvastuun puutteesta. Euroopasta on tullut kuluneen reilun puolen vuoden aikana entistä nuivempi, entistä sisäänpäin kääntyneempi ja entistä kylmempi.

Eurooppa, josta on kautta historian tultu ja menty ympäri maapalloa hyvin tai pahoin aikein, on kääntänyt selkänsä muulle maailmalle. Sen sijaan, että EU-maat yhdessä hakisivat kestäviä ratkaisuja tai ainakin jossain määrin auttavia toimintamalleja aikamme inhimillisen kärsimyksen rajaamiseksi, energiaa käytetään populistiseen maahanmuuttovastaisuuden lietsomiseen.

Pelko myy ja pelolla myydään. Pelko ruokkii epätoivoa. Epätoivo pelkoa. Tätä noidankehää ruokitaan päivittäisessä uutisvirrassa puheilla Eurooppaa uhkaavista kansainvaelluksista, ihmismassoista ja pakolaisvirroista. Ihmisistä on tullut kasvotonta massaa. Vain satunnainen globaalin epäoikeudenmukaisuuden uhri, kuollut pikkupoika rannalla, tekee reiän tähän kalvoon.

Euroopan ja länsimaiden tuhoutuminen ei ole teemana uusi. Eurooppalaisessa itseymmärryksessä Rooman imperiumin ”tuhoutuminen” on edelleen katastrofi, joka syöksi koko maanosan keskiajan pimeyteen. ”Kansainvaellukset” sivistyksen tuhoajana on voimakas historiasta pohjaava kielikuva.

Rooma ei tuhoutunut. Länsimainen sivistys ei rapistunut. Kulttuuri ei kadonnut keskiajan synkkyyteen. Yhteiskunta muuttui. Valta siirtyi ja muutti muotoaan. Näin on tapahtunut kautta ihmiskunnan historian, ja tulee tapahtumaan vastakin.

Valitut toimintatavat eivät ennusta kestävää tulevaisuutta. Aitojen ja muurien rakentaminen on ilmiönä vanha. Valtaa on suojeltu eri tavoin aina. Hadrianuksen valli ja Kiinan muuri ovat monelle tunnettuja turistinähtävyyksiä, mutta ne rakennettiin suojaamaan sivistystä ulkoiselta uhkalta, kuten Unkarin tai Makedonian raja-aidatkin.

Pakolaisuus voi hyvin olla yksi keskeinen tekijä, joka johtaa vallan ja politiikan muutoksiin meidän aikanamme. Tämä ei tarkoita, että turvapaikanhakijat sinänsä olisivat uhka ”eurooppalaiselle sivilisaatiolle”. Kyse on siitä, miten Eurooppa reagoi ja toimii tilanteeessa, jossa maanosan rajoista on tullut monelle portti paratiisiin.

 

 

Miksi rajat pitäisi sulkea?

Rajat kiinni! -kansanliikkeen edustajat Pekka Kemppainen ja Susanna Kaukiainen vierailivat YLE:n aamu tv:ssä (25.1.) Kyseinen kansanliike järjesti jälleen viikonloppuna mielenosoituksia, joissa vaadittiin rajojen sulkemista Eurooppaan tulevilta turvapaikanhakijoilta.

Katsoin lähetyksen ja yritin hahmottaa niitä argumentteja, joita Kemppainen ja Kaukiainen vaatimustensa tueksi esittivät. Kovin vaikeaa se oli, sillä valtaosa puheenvuoroista keskittyi lähinnä kritisoimaan maahanmuuttoa yleisellä tasolla, nostamaan itsensä kansan enemmistön ääneksi ja määrittämään turvapaikanhakijoiden tulijoiden joukon onnenonkijoiksi – haittamaahanmuutoksi.

Suomen rajat eivät ole koskaan olleet ”kiinni”

Kemppaisen ja Kaukiaisen esittämät argumentit perustuivat lähinnä ajatukselle, että Suomen kansallinen etu tarkoittaa rajojen sulkemista kaikenlaiselta muuttoliikkeeltä. Perustelu on historiallisesti kestämätön, sillä valtiollisen suvereniteetin aikakaudelta on mahdoton löytää aikaa ja paikkaa, jossa rajat olisi kyetty käytännössä kokonaan sulkemaan. Ruotsin valtakunnan Itämaana Suomi oli pitkälti rajaseutu, joka toimi toisaalta turvallisuuspoliittisen puskurina Venäjän suuntaan, mutta sai myös taloudellista hyötyä Pietarin kasvusta. Lisäksi paikallisesti rajaseudulla käytiin kauppaa yli valtakunnan rajan. Muuttoa tapahtui, sillä kruunun valvonta ei aina yltänyt perifeerisille alueille.

Venäjän valtakunnan osana autonominen Suomen hallinto- ja talousrakenteet kehittyivät. Raja itään oli auki, kauppaa käytiin ja kaikenlaista liikehdintää tapahtui suuntaan ja toiseen. Autonomian aikana Ruotsin vallan ajalta periytyneet hallintorakenteet vahvistuivat, kun Venäjän aina 1800-luvun loppupuolelle saakka antoi Suomelle suhteellisen paljon vapauksia kehittyä. Talouselämää rikastuttivat maahanmuuttajat. Saksalainen Georg Franz Heinrich Stockmann perusti kauppahuoneen Helsinkiin vuonna 1862. Venäläinen kauppamies Pjotr Sinebrychoff tuli hyödyntämään rajamaakunnan taloudellisia mahdollisuuksia Kymiin 1700-luvun lopulla. Hänen poikansa Nikolai hyödynsi rajoja siirtäneen Suomen sodan ja kauppahuoneen ympärille kehittyi mittava panimotoiminta.

Suomi itsenäistyi vuonna 1917. Maailmanpolitiikan sattumukset muodostivat suotuisat olosuhteet, joissa V.I. Lenin salli suomalaisten irtautua vallankumouksen keskellä painineesta Venäjästä. Valtakunnan rajoja oli nyt kaikkiin ilmansuuntiin. Suomi sai suvereenin kansallisvaltion aseman, instituutiot vahvistuivat vuosisadan alussa verisen sisällissodan jälkeen. Muttei rajoja laitettu kiinni. Ne eivät olleet muureja, joiden sisäpuolella yhtenäisen Suomen kansan elämä olisi soljunut eteenpäin ilman kontakteja ulkomaailmaan.

Suomesta on käyty kauppaa ja matkustettu eri puolille maailmaa. Suomeen on tultu opiskelemaan, kyläilemään, työskentelemään, rakentamaan uutta elämää. Vauraana teollisuusmaana Suomi on vastaanottanut myös pakolaisia, joiden on täytynyt jättää kotimaansa vainon ja sorron vuoksi. Samoin muita siirtolaisia, jotka ovat tulleet maahamme paremman elämän toivossa. Aivan samoin kun suomalaiset ovat lähteneet louhimaan malmia ja kaatamaan metsää Pohjois-Amerikkaan, kaivoksille ja lammastiloille Australiaan, autotehtaille Ruotsiin. Joukossa on ollut monenlaista kulkijaa, osa pakeni lain pitkää kouraa, toiset vain heikon elintason tuomaa näköalattomuutta.

Suomen rajat eivät siis sanan konkreettisessa merkityksessä ole olleet koskaan kiinni. Täydellinen eristäytyminen muuttoliikkeeltä tarkoittaisi myös rajojen sulkemista kaupankäynniltä. Taloutemme romahtaisi. Suomi näivettyisi. Tuskin edes innokkaimmat Rajat kiinni! -kansanliikkeen toimijat haluavat Suomesta mitään Euroopan Pohjois-Koreaa, jossa kanssakäyminen rajojen yli on minimaalista?

Rajat eivät ole ratkaisu

Ei tämä kansanliike vaatimuksineen yksin ole. Schengen-rajojen sulkeminen eri puolilla Eurooppaa näyttää nyt olevan kovin muodikasta. Harva EU:ssa oikeasti haluaa Schengen-järjestelmästä luopumista. Kustannuksia voi vain arvailla, mutta ne liikkuisivat varovaistenkin arvioiden mukaan noin 10 miljardissa eurossa vuositasolla. Rajatarkastusten palauttaminen ei koskisi vain satunnaisia ylittäjiä, vaan vaikuttaisi ihmisten ja tavaroiden jokapäiväiseen liikkumiseen Schengen-alueella.

Rajavalvonnan tiukentamisesta, tai ylipäänsä rajavalvonnan toimivuuden varmistamisesta on tullut EU:n keskeinen toimintastrategia, kun se pyrkii hillitsemään turvapaikanhakijoiden tuloa alueelleen. Keskeiset toimintamallit linkittyvät enemmän tai vähemmän ajatukseen, että kriisi ratkaistaan unionin ulkorajoilla.

Ongelma on, ettei edes unionin ulkorajojen aitaaminen ratkaise kriisiä. Se ei helpota pakolaistilannetta EU:n naapurustossa, eikä vähennä salakuljettajien apuun turvautuvien ihmisten määrää. Päinvastoin. Uusia reittejä etsitään sitä mukaa kuin vanhoja tukitaan, paine on yksinkertaisesti liian kova. Ratkaisunavaimet ovatkin rajojen ulkopuolella.

Toiseksi poliittiset ratkaisuesitykset perustuvat ajatukselle, että kyseessä on Euroopan kriisi. Siinä turvapaikanhakijat nähdään taloudellisena ja/tai sosiaalisena uhkana tai haasteena Euroopan maille. Puhutaan turvapaikanhakijoiden vyörystä, tulvasta ja luodaan kuvaa hallitsemattomista ihmismassoista virtaamassa kohti ulkorajoja.

Tällainen puhetapa tekee tapahtumista pakolaiskriisin. Kliinisen, poliittisen kriisin, jossa on paljon uhkaavaa. Puheet kansainvaelluksista vievät ajatuksen koulujen historiakirjoihin, joissa on opetettu miten (barbaarien) kansainvaellukset tuhosivat Rooman valtakunnan. Viesti on vahva ja sen sävy on negatiivinen: Eurooppa on koetuksella.

Sivuun jäävät turvapaikanhakijat itse. Ihmiset, yksilöt, naiset, miehet ja lapset, jotka ovat joutuneet jättämään kotimaansa, perheensä, sukunsa, elinpiirinsä. Heillä ei ehkä enää ole paikkaa, mihin palata. Tässä on kyse kriisistä. Humanitäärisestä kriisistä. Eurooppaa ei uhkaa kansainvaellus tai hallitsematon muuttoliike, vaan inhimillisyyden ja empatian kriisi. Eurooppa, maanosa, josta on historian saatossa lähdetty maailmalle alistamaan ja ansaitsemaan, on kääntänyt selkänsä ihmisten hädälle. Sen sijaan, että hallitusrakennusten käytävillä keskusteltaisiin pakolaiskriisin eli inhimillisen hädän ja kärsimyksen ratkaisemisesta, siellä puhutaan rajojen vahvistamisesta ja käännytyspäätösten nopeuttamisesta.

Tarvitaan kokonaisratkaisu

On toki ymmärrettävää, että poliitikot Euroopan eri puolilta haluavat ratkaisun akuuttiin tilanteeseen. Turvapaikanhakijoiden määrät ovat suuria, mikä on haastanut erilaiset toimintamallit. Kreikkaan on alkuvuoden aikana tullut yli 30 000 turvapaikanhakijaa, Suomen muutamat kymmenet tulijat Lapissa ovat rikka rokassa.

Kreikka on kykenemätön selviämään tilanteesta. Resurssit eivät riitä rajojen valvontaan, turvapaikanhakijoiden rekisteröintiin, inhimilliseen kohteluun tai kotiuttamiseen. Paine myös Italiassa on kova. Siksi tarvitaan yhteinen, EU-tason ratkaisu. Jäsenmaiden keskinäinen solidaarisuus on välttämätöntä. Kreikkaan tarvitaan lisäresursseja, jotta turvapaikkahakemukset saadaan käsiteltyä. Tarvitaan yhteinen järjestelmä siitä, miten turvapaikanhakijoita sijoitetaan odottamaan hakemusten käsittelyä. Tarvitaan yhteiset ja toimivat kriteerit palautuksille sekä niiden toimeenpanoille. Turvapaikan saavien osalle tarvitaan toimivia malleja integroitumisen edistämiseksi.

EU on jäsenvaltioiden summa, joten ratkaisu on kansallisissa käsissä. Nyt jäsenmaat keskittyvät kilpailemaan keskenään siitä, kenen maahanmuuttopolitiikka on nuivinta. Kuka saa suljettua rajansa tiiveimmin? Missä on korkein piikkilanka-aita?

Ulkorajavalvonta on aina ollut osa Schengen-järjestelmää. Siinä ei ole mitään uutta. Ulkorajavalvonnan on toimittava, mikäli halutaan tietää, keitä vapaan liikkuvuuden alueella liikkuu. Tämä koskee kaikkia ulkopuolelta matkustavia. Nyt ongelmia on eritoten Kreikassa, jossa valvonta ei toimi. Maassa tarvittaisiin apuvoimia tilanteen hallitsemiseksi. Yksin Kreikka ei selviä.

Ulkorajavalvonta ei tarkoita rajojen totaalista sulkemista. Kyse ei ole Rajat kiinni! -porukan vaatimasta kansalliseen käpertyvästä rajojen sulkemisesta. Kyse on siitä, miten olemassa olevat rajavalvonnan mekanismit toimivat.

Valvonta on osa kokonaisratkaisua, jossa turvapaikanhakijoiden ei tarvitsisi hakeutua pimeisiin kyyteihin Välimeren yli. Siksi valvontaa tarvitaan myös naapurimaissa. Venäjän ja Turkin rooli on keskeinen, sillä ne ovat läpikulkumaita. Haaste on, että kummankin maan hallitukset eivät juuri halua yhteistyötä EU:n kanssa. Niiden tavoitteet ovat pahasti ristiriidassa niiden EU:n historiallisten tavoitteiden ja arvojen kanssa, joista unionin jäsenmaat itsekin ovat ajautumassa entistä kauemmas.

Jäljelle jää vielä ydin. Oireiden hoitamisen jälkeen pitäisi puuttua sairauteen. Kuinka maailman pakolaistilannetta saadaan helpotettua? Miten yrittää ratkaista yksi aikamme suurimmista inhimillisistä kriiseistä? Vain lähtömaiden vakauttaminen tuo pitkän aikavälin kestävän ratkaisun pakolaistilanteeseen.

Jos kaikki rajojen sulkemiseen, monokulttuuriseen höpinään ja rasistiseen möyhöttämiseen käytetty energia olisi valjastettu maailman ongelmien ratkaisuun, eläisimme jo paratiisissa. Tämän Euroopassa vahvistuvan rasistisen tien päässä paratiisi ei ainakaan odota.

Rajojen sulkeminen ei ole kenenkään etujen mukaista

Sisäministeri Petteri Orpo kertoi Helsingin Sanomille (29.9.), että Suomi harkitsee Schengen-rajatarkastusten käyttöönottoa, mikäli ”hallitsematonta maahanmuuttoa” ei saada kuriin. Orpon mukaan Saksa on täynnä ja raja häämöttää jo Suomessa.

Schengen-rajatarkastukset eivät ratkaise kriisiä

Schengen-tarkastusten palauttaminen on järeä toimenpide, eikä sellaisiin pidä mennä kevyin perustein. Orpon mielestä rajatarkastuksilla voitaisiin paremmin erottaa ”hädänalaiset ihmiset” niistä, joille turvapaikkaa ei ole perustetta antaa.

Nopea vilkaisu Maahanmuuttoviraston sivuille, kertoo sen, minkä varmasti sisäministerikin tietää. Turvapaikkahakemus on jätettävä henkilökohtaisesti poliisille tai rajatarkastusviranomaiselle. Schengen-tarkastuksilla ei siis voida kiertää kansainvälisiä sopimuksia. Turvapaikkahakemus tulee käsitellä, olipa sitä haettu rajalla tai jo maahan saavuttua poliisilaitoksella. Orpon peräänkuuluttama ”erottelu” ei siis tapahtuisi rajalla, vaan päätöksen turvapaikasta tekee Maahanmuuttovirasto.

Schengen-tarkastusten palauttaminen tarkoittaisi, että kaikilta Ruotsin, Norjan tai Viron rajan yli Suomeen tulevilta tarkistettaisiin matkustusasiakirjat. Se olisi ainakin väliaikainen päätös vapaalle liikkuvuudelle, jonka Suomi ratifioi vuonna 2001. Onko tosiaan niin, että Suomen hallitus arvioi turvapaikanhakijatilanteen olevan niin katastrofaalinen, että toimenpide on tarpeellinen?

Euroopan unionin yhtenäisyys lepää tällä hetkellä ohuiden paperijalkojen varassa. Taloudellinen kriisi on jo vuosia nakertanut jalkoja yhteiseltä eurooppalaiselta politiikalta. Pakolaiskriisi uhkaa leikata jalat kokonaan poikki. Unkarin nationalistinen ja xenofobinen politiikka näkyy konkreettisena raja-aitojen pystyttämisenä, Suomessakin lisääntyneet vaatimukset rajatarkastuksista ovat osa samaa ilmiötä. Globaalit, monimutkaiset ongelmat pyritään nyt ratkaisemaan rakentamalla muureja.

Sulkeutuminen omien, kansallisvaltion rajojen sisäpuolelle on tuulahdus menneisyydestä, ainakin EU-Euroopan näkövinkkelistä. Vapaa liikkuvuus on ollut pitkään meille EU-kansalaisille arkipäivää. Schengenin ulkopuolelle matkustettaessa passin näyttäminen tuntuu vanhanaikaiselta, jopa vaivalloiselta.

Turvapaikanhakijoiden määrän jyrkkä lisääntyminen on toki tilanne, jossa on perusteltua keskustella erilaisista vaihtoehdoista hallita tilannetta. Schengen-rajojen sulkemista parempi ratkaisu olisi luoda yhteinen EU-järjestelmä, jossa turvapaikanhakijat jakaantuisivat tasaisemmin jäsenmaiden kesken.

Suomi ei ole ollut halukas tukemaan yhteistä politiikkaa. Omituinen äänestyskäyttäytyminen taannoisessa sisäministerien kokouksessa kertoo siitä, kuinka hallitus on menettämässä otteensa pakolaiskriisin hoitamisessa. Hallitus kyllä hyväksyi vapaaehtoiset kiintiöt, muttei kannattanut pakkojärjestelmää. Ongelma EU-tasolla on, että vapaaehtoisuuteen perustuva järjestelmä ei akuutin kriisin aikana toimi. On selvää, etteivät vastaan äänestäneet maat tule suostumaan vapaaehtoiseen pakkoon.

Kysymys irakilaisista turvapaikanhakijoista

Toinen Orpon haastattelussa esiin noussut kysymys koskee Irakin ja Somalian turvallisuustilanteen uudelleenarviointia. Maahanmuuttovirasto on toistaiseksi jäädyttänyt irakilaisten ja somalialaisten turvapaikanhakijoiden hakemusten käsittelyn.

Mitä Maahanmuuttovirasto tavoittelee uudelleenarvioinnilla? Orpon mukaan kyse ei ole siitä, että irakilaiset saataisiin näin kätevästi palautettua takaisin, vaan ”jotta nähdään, ketkä ovat todellisen suojelun tarpeessa”.

Jukka Huusko oli HS:n kommentissaan eri linjoilla. Hänen mukaansa hallitus pyrkii nyt hallitsemaan kasvaneita turvapaikanhakijamääriä luokittelemalla Irakin turvalliseksi, jotta mahdollisimman moni voidaan palauttaa takaisin.

Konfliktinratkaisujärjestö CMI:n Irak-asiantuntija Hussein al-Taeen mukaan Maahanmuuttoviraston on järkevää päivittää turvallisuusarvionsa lähemmäs EU:n yhteistä linjaa. On selvä, että linjaukset eivät ole kiveen hakattuja ja niitä tulee päivittää. Niiden tulee kuitenkin perustua turvallisuustilanteeseen kohdemaassa, ei haluun saada nopeita ratkaisuja kansallisella tasolla.

Tätä korostaa myös al-Taee, jonka mukaan Irakin turvallisuustilanne ei ole olennaisesti muuttunut. Lisäksi yksilölliset tilanteet vaihtelevat laajasti, riippuen esimerkiksi uskonnollisesta tai poliittisesta taustasta. Näin Irakin julistaminen turvalliseksi maaksi ei ole automaattiratkaisu, jolla jokainen irakilainen palautettaisiin takaisin kotimaahansa. Se helpottaisi tilannetta siltä osin, ettei turvapaikkaa voisi hakea vain maan yleisen turvallisuustilanteen perusteella.

Samaan aikaan Suomi on sorvaamassa ulkoministeri Timo Soinin johdolla kahdenvälistä luovutussopimusta Irakin kanssa. Tätäkin voidaan pitää järkevänä, jotta ne henkilöt, joiden kohdalla turvapaikkaedellytykset eivät täyty, voidaan helpommin palauttaa takaisin.

Nopeaa helpotusta ei ole luvassa

Kansainvälinen politiikka on nyt liikkeessä. Ukrainan kriisi ja Venäjän tuorein päätös aloittaa ilmaiskut Syyriassa mutkistaa kokonaisuutta. Näköpiirissä ei ole nopeaa helpotusta pakolaistilanteeseen, vaan se valitettavasti pahentunee lähitulevaisuudessa.

Suomen hallitus on budjettipäätöksissään sortunut ikävään lyhytnäköisyyteen. Leikkaaminen kehitysyhteistyövaroista vie mahdollisuuksia tehdä ruohonjuuritason työtä ”lähtömaissa”. Leikkauksilla vaikeutetaan politiikkaa, jota myös maahanmuuttokriittiset perussuomalaiset ovat vaatineet. Teot ja sanat ovat pahasti ristiriidassa.

Eivätkä globaalit haasteet, valitettavasti, rajoitu vain Syyriaan. Ilmastonmuutos aiheuttaa hitaasti, mutta varmasti kuivuutta, luonnonkatastrofeja ja niiden seurauksena yhä uudet alueet muuttuvat elinkelvottomiksi. Suomen hallituksessa ei juuri huolta huomisesta kanneta, sen verran reteästi perussuomalaiset ovat vaatineet ympäristöverojen ja -rajoitusten minimointia. Myös raideliikenteen rajut leikkaukset näyttäytyvät myös anti-ekotekona, kun liikennettä siirretään kiskoilta pyörille. Eikä hallituksen energiapolitiikkakaan juuri tue uusiutuviin energiamuotoihin siirtymistä.

Kasvavaan kulutukseen perustuva elämäntapa tulee jossain vaiheessa tiensä päähän. Hälytyskellojen pitäisi soida, kun vuosi toisensa jälkeen maapallon kantokyky ylitetään yhä aikaisemmin ja aikaisemmin. Vaikka mitään nopeaa apokalyptistä tuhoa ei ole näköpiirissä, hidas ja hiivuttava prosessi on jo menossa.

Verkostojen ja riippuvuussuhteiden maapallolla kaikki liittyy kaikkeen. Siksi pakolaisuus liittyy turvallisuuspolitiikkaan, mutta myös energia- tai ympäristökysymyksiin. Vastuullisilta päättäjiltä kaikkialla maailmassa vaaditaan siksi vähemmän itsekästä, kansallista ajattelua ja lyhyen tähtäimen tilkkutäkkipolitiikkaa; ja paljon enemmän globaalia, yhteisen maapallon edun ajattelemista.

Onko EU veitsenterällä?

Eurooppaan tulevien pakolaisten määrä on nyt ylittänyt sietokynnyksen myös Saksassa. Sisäministeri Thomas de Mazière ilmoitti viikonloppuna, että maa aikoo palauttaa rajatarkastukset Itävallan vastaisella rajallaan.

Schengen-sopimus mahdollistaa rajatarkastusten käyttämisen sisärajoilla perustellusti ja rajatusti. Saksan päätöksen taustalla on Schengenin ulkorajavalvonnan ja kontrollin pettäminen, mikä on saanut aikaan kaaottisen tilanteen esimerkiksi Münchenissä.

Saksan päätös tulee hankalaan aikaan. Tähän saakka pakolaiskriisissä johtajuutta pitänyt Saksa ilmoitti päätöksestä juuri EU:n sisäministerien kokouksen alla. Tänään sisäministerit kokoontuvat Brysselissä keskustelemaan akuutin pakolaistilanteen hoidosta sekä turvapaikanhakijoiden jakamisesta tasaisemmin EU-maiden kesken. Epäonnistumisen riski on suuri, eikä Saksan päätös sitä helpota.

Vastustus EU:n pakottavia turvapaikkakiintiöitä kohtaan on laajaa. Suomen hallitus on tässä asiassa asettunut sikäli samaan linjaan eurokriittisten Keski-Euroopan maiden kuten Tshekin, Slovakian ja Unkarin kanssa. Vaikka Suomi on ilmoittanut kantavansa oman vastuunsa kiintiöistä, se vastustaa sitovia EU:n määrittämiä kiintiöitä. Tilanne ei ratkea vain vapaaehtoisuuden pohjalta, sillä kollektiivisuuden puute on yksi syy EU:n ongelmien taustalla. Jo pitkään Välimeren maat ja eritoten Italia ovat joutuneet vastaamaan kasvaviin pakolaismääriin yksin. Muut jäsenmaat ovat katsoneet tilannetta sivusta, kunnes tämän vuoden aikana pakolaisten suuri määrä on alkanut näkyä myös muualla Euroopassa. Mikäli EU-maat eivät nyt pääse yhteiseen, sitovaan ratkaisuun akuutin tilanteen hoitamisesta, perustukset ovat todella vaarassa.

Toiseksi sisärajatarkastusten käyttöönotto miellyttää Unkarin kaltaista oikeistolaista ja kansallismielistä hallintoa. Viktor Orban on jo ehättänyt kehumaan Saksan päätöstä, joka auttaa ”puolustamaan eurooppalaisia arvoja”. Vaikka Unkaria voi myös pitää EU:n kollektiivisen politiikan uhrina, on se myös vahvasti itse vastuussa ongelmistaan. Orbanin johdolla Unkari on säännönmukaisesti pyrkinyt hajottamaan yhteistä unionia ja rakentanut omaa kansallismielistä toimintamalliaan. Unkarin hallinnolle sopii, että EU näyttää heikolta ja joutuu turvautumaan rajatarkastusten käyttöönottoon myös sisärajoilla. Se antaa Orbanille lisää legitimiteettiä rakentaa raja-aitoja.

Kolmanneksi EU:n kykenemättömyys saada aikaan yhteisiä päätöksiä pakolaispolitiikassa sopii jäsenmaiden euroskeptikoiden lisäksi myös Venäjälle. Ukrainan kriisin myötä otsikoihin on noussut Venäjän hallinnon ”hajota ja hallitse”-politiikka, joka näkyy muun muassa eurooppalaisten populististen, eurokriittisten poliittisten toimijoiden rahoittamisena ja tukemisena. Heikko EU, ja eritoten kollektiivisen päätöksenteon heikkouksien korostaminen sopivat Venäjälle, joka saa näin oman vahvaan johtajuuteen perustuvan regiimin näyttämään vahvemmalta.

Schengen-tarkastuksilla ei ratkaista kriisiä. On toki selvää, että akuutin tilanteen hallitseminen voi vaatia myös tiukkaan rajattuja, harkittuja ja mietittyjä rajatarkastuksia. Mutta sitä enemmän nyt vaaditaan yhteistä tahtoa, sanoisinko yhteistä eurooppalaista tahtoa. Muuten EU on vaarassa hajota. Unionissa oleminen ei voi olla vain rusinoiden poimista pullasta.

Keski-Euroopan jäsenmaat liittyivät 2000-luvun alussa kilvan EU:hun hakemaan suojaa geopoliittiselle asemalleen, kuuluakseen ”länteen”, saadakseen investointeja – syitä riitti. Näin teki myös Suomi 1990-luvun alussa. Länteen mentiin, ytimiin, päättämään, suojautumaan.

Nyt vaaditaan sitä ytimissä olemista, päättämistä, vastuunkantoa. Missä joukoissa Suomi seisoo?

Schengen, rajavalvonta ja pakolaiskriisi

Kirjoitin The Ulkopolitistiin (9.9.) Schengenin roolista pakolaiskriisissä. En aio tässä referoida kirjoitusta, mutta pääpointtina oli, ettei Schengen-järjestelmän romutus ja rajatarkastusten tiukentaminen EU-rajoilla ole ratkaisu pakolaiskriisiin. Ja vielä vähemmän se auttaa pakolaisia ja pakolaisuuden syiden ratkaisemista.

Vasarahammer-blogissa kommentoitiin kovin kriittiseen, osin jopa ala-arvoisella poliittisen leimakirveen heiluttelulla kirjoitustani. En yleensä jaksa käydä pitkällisiä keskusteluja internetissä sellaisten henkilöiden kanssa, jotka roiskivat ala-arvoisesti nimimerkkien suojista. Olisi toivottavaa, että pokka riittäisi palautteen antoon myös omalla nimellä.

Ajattelin kuitenkin kommentoida muutamia Vasarahammerin esiinnostamia pointteja, koska ne ovat mielenkiintoisia täkyjä. Lisäksi, mielelläni humanistiksi haukuttuna, haluan puolustaa vapaan liikkuvuuden periaatetta ja toisaalta osoittaa niitä ongelmakohtia, joita ”rajat kiinni” -ajatteluun liittyy.

Vasarahammerin kirjoituksessa esitetään, että Schengen-järjestelmän tarkoitus ei ole auttaa pakolaisia, vaan ”turvapaikkakaaoksen” leviämisen estäminen. Okei, näin varmasti on. Ne poliittiset ryhmät, etunenässä Unkarin, Tshekin ja Slovakian valtapuolueet, jotka kovimpaan ääneen vaativat rajatarkastuksia, tuskin haluavatkaan auttaa pakolaisia. On kuitenkin vaarallista itsepetosta ajatella, että palauttamalla rajatarkastukset Schengen-alueelle, voisimme edes kyetä hillitsemään ”turvapaikkakaaosta”. Rajojen sulkeminen täysin aukottomasti ei ole onnistunut edes niissä maissa, joissa rajoille on tehty muureja ja aitoja. USA:n ja Meksikon raja on tästä pituutensa puolesta hyvä esimerkki, eivätkä suljetut rajat toimi edes pienemmässä mittakaavassa (vrt. Israel-Palestiina, Berliinin muuri)

Tiukalla rajavalvonnalla turvapaikanhakijat eristettäisiin EU-linnakkeen ulkopuolelle. Se ei kuitenkaan auttaisi ratkaisemaan pakolaiskriisin taustasyitä, eli syviä poliittisia ongelmia Euroopan lähialueilla. Pahimmillaan ihmisten ”patoaminen” EU:n ulkorajoille lisäisi epävarmuutta ja voisi johtaa kaaokseen, kun epätoivo kasvaisi liian suureksi. Tiukka rajavalvonta voisi aiheuttaa todellisen ”turvapaikkakaaoksen” EU:n rajoilla, ja sitä tuskin kukaan voi haluta.

Kirjoituksessa väitetään myös, että suurin osa Eurooppaan pyrkivistä olisi näitä ”turvapaikkashoppareita” tai ”elintasosurffareita”. Väite on kliseinen, ja se on kumottu monella foorumilla. Esimerkiksi The Economistin esittämien laskelmien mukaan lähtö- ja tulomaakohtaisesti kuitenkin yli puolet saavat pakolaisstatuksen. Mukana on siis heitä, jotka käännytetään. Heillä on kuitenkin myös oikeus turvapaikanhakemiseen. Yhtenäisen ja tasapuolisen EU-tason järjestelmän avulla on tärkeää taata kaikille turvapaikanhakijoille oikeudenmukainen käsittely.

Kirjoituksessa esitetään, sinänsä aivan perustellusti, että EU on ideologinen projekti. Kirjoittajan mielestä valtiot pystyisivät paremmin kontrolloimaan rajojaan ilman Schengeniä, ja ilmeisesti ilman EU:ta kansallisia etuja voitaisiin valvoa paremmin. Olen idealisti ja toivon, että yhtenäinen Eurooppa olisi tulevaisuutta. En tarkoita, että EU olisi ongelmaton orgaani, päinvastoin. EU:ssa on paljon kehitettävää eritoten demokratian ja osallistamisen tasoilla. Mutta kansallisvaltiot eivät ole onneloita, eivät autuuden tyyssijoja. Nuiva, sisäänpäin kääntyvä nationalismi uhkaa ajaa Euroopan jälleen tilanteeseen, jossa valtiot ovat kiinni toistensa kurkussa ja kapeasta aukosta tarkastelevat muun maailman ilmiöitä. On vaikea nähdä, kuinka tällainen kehityskulku olisi tulevaisuuttamme ajatellen toivottava, kun maailmasta on tullut näin voimakkaasti keskinäisriippuvainen.

Lopussa kirjoittajan omat poliittiset katsantokannat tulevat hyvin selväksi. Tulen mielelläni haukutuksi humanistiksi, joka puolustaa ihmisoikeuksia. Olen kirjoittajan kanssa tyystin eri mieltä siitä, että puolustamalla näitä arvoja tuhoamme Euroopan. Minusta ”Euroopan” tuhoavat nuivat nationalistit, kansallisten kuviteltujen menestystarinoiden perässä marhaavat intoilijat, joista ennen oli kunnollista. Rajatkin olivat kiinni, ei ollut erilaisia ihmisiä.

Kaiken viimeksi kirjoittaja esittää, kuinka ihmisten hukkuminen Välimereen estettäisiin parhaiten tiukalla rajavalvonnalla, ”kannustimet” poistamalla ja palauttamalla laittomat maahanpyrkijät lähtömaihin. No näinhän se ei mene.

Tehokkaampi ja aktiivisempi ENP, EU:n rooli kriisinhallinnassa ja yhteistoiminta ovat välttämättömiä, jotta naapuruston epävakautta voidaan pitkällä tähtäimellä hoitaa. Työntävien tekijöiden huomiottajättäminen pakolaiskeskustelussa on mielestäni älyllistä epärehellisyyttä.

Laiton maahantulo jatkuu niin pitkään, kun edellytyksiä lailliselle maahantulolle ei ole. Kyse on sopimuksista ja hallinnasta. Rajojen sulkeminen ei poista Välimeren salakuljetusbisnestä. Se vain lisää riskejä ja tekee matkasta entistä vaarallisemman. Kehnoinkin sosiaaliturva, jopa sosiaaliturvattomuus on jo vetävä tekijä, kun Euroopassa poliittiset olot ovat vakaammat. Sodan keskeltä tulevalle Eurooppa, kaikista talousmurheistaan huolimatta, on turvasatama. Enkä minä ainakaan halua, että Eurooppa pitää ajaa poliittiseen sekasortoon, jotta nämä ”houkuttimet” poistettaisiin.

Välimerestä on tullut kuoleman meri

Surulliset uutiset Välimereltä kertovat, että ”rajattomalla” Euroopalla on ongelma. Satojen huterilla aluksilla Eurooppaan pyrkivien ruumiit ovat liian arkipäiväinen näky Italian edustalla. Ongelma ei ole uusi, mutta se on jälleen tänä keväänä ylittänyt uutiskynnyksen myös Suomessa.

EU on pyrkinyt tekemään aktiivista rajapolitiikkaa eri ilmansuunnissa, mutta juuri nyt tulokset näyttävät laihoilta. Itäinen kumppanuus näyttää pysähtyneen Ukrainaan, josta on tullut eräänlaisen etupiirikamppailun taistelutanner. Välimerellä Afrikasta, Lähi-idästä ja Aasiasta pyrkivien siirtolaisten määrä ei näytä vähenevän.

Suomen ja Venäjän rajasta pelättiin korkean elintasokuilun vuoksi muodostuvan siirtolaistulvan raja vielä 1990-luvun alussa. Toisin on käynyt. Suomi ei silti voi olla sivustakatsojana yhteisessä humanitaarisessa katastrofissa, jossa tarvitaan kaikkien jäsenmaiden aktiivisia toimia. Etelän ulkorajavaltioita ei voi velvoittaa hoitamaan asiaa yksin. Vastuu on yhteinen.

Mitä EU voi tehdä? Ratkaisuehdotuksia on monenlaisia. Hiljattain Unkarin ja Serbian rajalla paikallispoliitikko ehdotti muurin rakentamista. Mallia hän ottaisi USA:n ja Meksikon rajalta. EU on väläytellyt sotilasoperaatiota, jossa laittomia siirtolaisia matkaan varustavien ja houkuttelevien toimijoiden alukset tuhottaisiin jo kohdemaissa.

Rajavalvonnan tehostaminen on vanha keino, jonka piti jäädä historiaan globaalilla 2000-luvulla. Laajasti on nähty, että rajat ovat edelleen keskeinen osa paitsi (kansallis)valtioiden identiteetin rakentamista myös olennainen osa sisä- ja ulkopolitiikkaa. Rajojen avulla kontrolloidaan liikettä ja pyritään estämään ei-toivottujen saapuminen maahan. EU:n kontekstissa tämä korostuu ulkorajavaltioissa Schengen-järjestelmän poistettua rajatarkastukset sisärajoilta.

Välimerellä ja itäisten jäsenmaiden rajoilla nähtävä siirtolaistulva on humanitäärinen katastrofi. Se on vain jäävuoren huippu laajemmasta sosiaalisesta kaaoksesta Euroopan lähialueilla. Ongelman ratkaisu ei piile rajavalvonnan tiukentamisesta, maahanmuuton laillisten rajoitteiden kiristämisessä tai sotilasoperaatiossa.

Ratkaisuun tarvitaan globaalia hallintaa; politiikkaa, jota Suomessakin vielä 10 vuotta sitten korostettiin. EU:n roolia globaalina toimijana alleviivattiin. Suomen piti olla aktiivinen toimija rauhanvälityksen ja kriisinhallinnan osaajana. Nyt vaalipuheissa ei kuultu juuri sanaakaan globaalista hallinnasta. Vaaliohjelmissa harvat maininnat olivat kursorisia ja hukkuivat talouskysymysten alle.

Ukrainan kriisi on kaventanut eurooppalaista turvallisuuspolitiikan keskustelua. Kapea, puolustus- ja sotilaspolitiikkaan rajoittuva näkökulma on korostunut. Sitäkin keskustelua tarvitaan, mutta Välimeren ongelmien ratkaisemiseksi EU tarvitsee laajemman perspektiivin.

Ongelmia täytyy pyrkiä hoitamaan niiden alkulähteillä. Rajojen sulkeminen on kuin laittaisi silmät kiinni ja toivoisi ei-toivotun asian katoavan. Ongelma voidaan sulkea mielestä, mutta se ei niin ratkea. Sosiaaliset, taloudelliset ja poliittiset ongelmat lähialueilla ovat valtavia. Arabiakevät ei tuonut demokratiaa ja vaurautta Pohjois-Afrikkaan. Irakin sota tai Afganistanin operaatio eivät ole ratkaisseet maiden vaikeita ongelmia. Työntäviä tekijöitä on niin paljon, etteivät Euroopan vaikeat talousongelmat tai lisääntyvä ksenofobia saa tulijoita empimään.

Yritys ylittää Välimeri täyteen pakatulla veneellä on erittäin vaarallinen. Siihen lähteminen kertoo epätoivosta; lähtömaan olosuhteiden täytyy olla katastrofaaliset, jos hengenvaarallinen venematka on houkuttelevampi kuin jääminen kotimaahan.

EU:n, eli kaikkien jäsenmaiden yhdessä, tulee vahvistaa roolinsa globaalina toimijana. Rauhanprojekti ei saa typistyä uusliberalistiseksi talousprojektiksi, jossa leikataan kaikki julkiset menot minimiin. Nyt tarvitaan aktiivista kriisinhallintaa, sosiaalipolitiikkaa ja globaalien ongelmien ratkaisukykyä. Muutoin Välimeri on jatkossakin tuhansien ihmisten ennenaikainen hauta.

Kirjoittaja on historian tohtorikoulutettava ja projektitutkija Karjalan tutkimuslaitoksella Itä-Suomen yliopistossa.

miika.raudaskoski@uef.fi

Kolumni on julkaistu Karjalaisessa 6.5.2015.