Liittoutumaton, liittoutumaton, liittoutumaton

Toisto on yksi perinteisistä retoriikan tehokeinoista. Toistamisen keskeinen vaikutus on, että tietyn seikan toistaminen useasti ja monelta eri taholta tekee sanomasta vakuuttavan. Tällöin omia (ennakko)käsityksiä asiasta ei ole syytä vaihtaa, onhan se moneen kertaan ja usealla eri taholla todeksi toistettu.

Suomalaisessa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa toistaminen näyttää olevan vuodesta toiseen keskustelun kantava retorinen tehokeino. Suomen ja Ruotsin pääministerit jatkoivat näitä toistamisen perinteitä vuoden 2016 alkajaisiksi, kun heidän yhteiskirjoituksensa Vår alliansfrihet bidrar till stabilitet i norra Europe julkaistiin Dagens Nyheterissä ja Lännen Median julkaisuissa. Suomessa uutisoinnin kärkeen nostettiin tosin pakolaiskriisi ja terrorismi aikamme keskeisinä turvallisuushaasteina.

Kirjoitus oli jopa liturgianomainen vakuuttelunosoitus siitä, että maailman muuttuessa ympärillä Suomen ja Ruotsin liittoutumattomuus on ja pysyy. ”Nopeat käänteet sopivat huonosti maidemme turvallisuutta koskeviin asioihin” pääministerit toistivat. Varsin tyypillistä suomalaiselle keskustelulle. Ukrainan kriisin on kyllä moneen kertaan toistettu muuttaneen toimintaympäristöämme ja Venäjän voimapolitiikan uhkaavan koko maanosan turvallisuutta, mutta Suomen uhkakuvat ja asema eivät näissä analyyseissa muutu.

Keskustan pää-äänenkannattaja Suomenmaa tulkitsi kirjoitusta pääkirjoituksessaan (12.1.), jonka keskeinen viesti oli, että pääministerit ulostulollaan tarkoituksenmukaisesti hillitsivät turhaa Nato-hysteriaa Suomessa. Lehden mukaan kirjoitus rauhoittelee niitä kansalaisia, jotka pelkäävät Ruotsin liittyvän Natoon salaa Suomelta tai toisaalta heitä, jotka ”spekuloivat ja pelottelevat” tällä vaihtoehdolla.

Pääkirjoitus pääsi myös toiston äärelle, jopa raamatullisiin mittasuhteisiin. Suomen ja Ruotsin liittoutumattomuuden uskottavuus ja sen Pohjois-Eurooppaa vakauttavan merkitys ovat lehden mukaan tosiasioita. ”Tämä on totta ja hyvä toistaa usein.” Päähallituspuolueen äänenkannattaja linjasi näin voimakkaasti Suomen liittoutumattomuuden puolesta tulevan selonteon ja ”Nato-selvityksen” alla. Siitä voi päätellä yhtä ja toista hallituksen linjasta myös hallitusohjelman ulkopuolelta.

Lehti otti myös varsin selväsanaisesti kantaa Itämeren turvallisuusympäristön muutokseen. Venäjän toimien rinnalle nousi ”Naton jalansijan laajentuminen”, jonka lehti näkee epävakauttavana tekijänä. Kyseinen laajentuminen tapahtui keväällä 2004, kun Viro, Latvia ja Liettua liittyivät sotilasliiton jäseniksi. Puola oli jo liittynyt aiemmin vuonna 1999.

Kuitenkin Itämeren alueen tasapaino on selvemmin järkkynyt vasta Venäjän aloitettua sotatoimet Ukrainassa ja miehitettyä Krimin niemimaan. Vaikka Venäjän omassa totuudessa Naton laajentuminen on yksi keskeisistä perusteluista maan muuttuneelle ulko- ja turvallisuuspolitiikalle, ei tällaista toistelua Suomen päähallituspuolueen lehden tarvitsisi harjoittaa. Epävakauden lisääntyminen kumpuaa Venäjän poliittisesta muutoksesta ja haluttomuudesta osallistua keskinäisriippuvaisen maailman toimintaan ilman, että se saa sanella ehdot. Nato-jäsenyys oli eittämättä Baltian maille ja Puolalle selvä päätös irrottautua Moskovan vaikutuspiiristä. Historian kokemukset ovat maat saaneet näkemään pahimman skenaarion, jonka Ukraina on valitettavasti saanut konkreettisesta todeta toteutuneen. Silti Nato ei ole Itämeren epävakauden tuoja, vaan Venäjän voimapolitiikka.

Muutos on selvä, eikä Suomessa voida luottaa vain toistamisen tuomaan turvallisuudentunteeseen. Sotilaallisen liittoutumattomuuden perusteet tulisi selonteon yhteydessä perata yhtä huolellisesti kuin Nato-jäsenyyden tai tiivistyvään Ruotsi-yhteistyöhön pohjautuvan mallin. Mitkä ovat liittoutumattomuuden/Naton/Ruotsi-yhteistyön edut, haitat, riskit ja uhkat?

Pelkällä perinneliturgisella hyminällä kuorrutettu liittoutumattomuus kun uhkaa jäädä varsin tyhjäksi malliksi, jonka uskottavuus paranee korkeintaan suomalaisten keskuudessa toistamalla sitä riittävän usein.

Mainokset

Rapauttaako presidentti EU:n turpo-elementin pohjaa?

Suomi on sotilasliittoon kuulumaton maa, joka toteuttaa käytännönläheistä kumppanuutta Naton kanssa ja ylläpitää mahdollisuutta hakea Nato-jäsenyyttä.

Näin meidän turvallisuuspoliittinen statuksemme määritellään Sipilän hallituksen ohjelmassa. Nato-kumppanuuden lisäksi turvallisuuspoliittista statustamme määritetään pohjoismaisen yhteistyön ja Lissabonin sopimuksen ”solidaarisuuslausekkeen” kautta.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö otti suurlähettiläspäivien puheessaan kantaa Ukrainan kriisin myötä lisääntyneisiin puheisiin Suomen roolista Baltian puolustuksessa. Niinistön mukaan Suomi ei ole siinä asemassa, jossa se voisi antaa Baltian maille turvatakuita, joita sillä itsellään ei ole.

Puolustusministeri Jussi Niinistö (ps.) on todennut jo aiemmin selväsanaisesti, ettei Suomella ole mitään velvoitteita Baltian puolustuksen suhteen. Puolustusministeri korosti, että Nato-jäsenyytensä myötä Viro, Latvia ja Liettua saavat turvan mahdollisessa kriisissä Natolta, eivät Suomelta.

Kyse on sinänsä selvästä asiasta. Nato-kumppanuus ei velvoita Suomea puolustamaan Baltiaa, ja kääntäen maat ovat liittyneet Natoon juuri saadakseen itselleen laajemmat puolustukselliset hartiat.

Monimutkaiseksi kuvion tekee kuitenkin EU:n rooli. Presidentti Niinistö on korostanut Ukrainan kriisin aikana EU-jäsenyyden tuomaa turvallisuuspoliittista suojaa Suomelle. Uudenvuodenpuheessaan Niinistö korosti, että unioni on myös turvallisuusratkaisu ja vetosi yhteiseen solidaarisuuteen jäsenmaiden kesken. Mitä unionista jäisi, jos jäsenmaat eivät hädän hetkellä auttaisi toisiaan, presidentti pohti.

EU ei ole turvallisuuspoliittinen unioni. Kuten jo tammikuussa kirjoitin, Niinistön vetoaminen eurooppalaisen keskinäissolidaarisuuteen on enemmän toiveajattelua ja identiteettipuhetta, kuin turvallisuuspoliittista realismia. Se ei tarkoita, etteikö eurooppalaista solidaarisuutta tarvittaisi – tai etteikö sitä voisi mahdollisen kriisin hetkellä löytyä. Nyt vallitsevassa tilanteessa EU ei sisäisen hajanaisuutensa ja YUTP:n kehittymättömyyden vuoksi kuitenkaan tarjoa kenellekään turvatakuita.

Presidentti Niinistön tuorein kannanotto kirvoitti jo reaktioita Suomenlahden eteläpuolella. Liettuan puolustusministeri Juozas Olekas kommentoi, ettei maan velvoitteisiin kuulu Suomen auttaminen, vaikka maa todennäköisesti pyrkisikin niin tekemään, mikäli tilanne vaatisi.

Niinistön puheessaan korostama näkökulma Suomen suhteesta Baltian puolustukseen rapauttaa EU:n keskinäistä solidaarisuutta. Se rapauttaa turvallisuuspoliittista pilaria, jota presidentti itse on aiemmin korostanut. Siksi on kummeksuttavaa, että presidentti päätti merkittävässä puheessan alleviivata sitä, ettei Suomella ole turvatakuita, eikä se voi sellaisia muille antaa.

EU:n solidaarisuus perustuu ennen kaikkea poliittiseen tahtoon. Keskinäisiä suhteita valtioiden välillä hiertävät monet seikat, kuten talouskriisi, Kreikka ja pakolaisten lisääntyvä määrä Euroopassa. Perinteinen turvallisuuspolitiikka on painunut kesän aikana agendalla alaspäin Ukrainan tilanteen jähmettymisen ja pakolaistilanteen vuoksi.

Niinistön ulostulo rapauttaa solidaarisuutta ja keskinäistä poliittista tahtoa. Ei Suomessa voida olettaa, että solidaarisuus on yksisuuntaista. Jos Suomesta annetaan signaaleja, että emme muuten hädän hetkellä auta, niin ei täällä voida olettaa samanaikaisesti saatavan apua muualta. Solidaarisuuteen tarvitaan aina kaksi.

Ahvenanmaa ja perussuomalaiset – mahdoton yhtälö?

Perussuomalaiset ovat olleet otsikoissa ahkeraan. Puoluekokouksessa puolustusministeri Jussi Niinistö päästi suustaan sammakon, tai huonosti harkitun mielipiteen, toteamalla kysyjälle, ettei Ahvenanmaata puolusteta sen asukkaiden vaan strategisen merkityksen vuoksi.

Puolustusministeri selitteli lausuntoaan pian huonosti muotoilluksi lausunnoksi. Hän paikkaili syyttämällä kysyjää arvoväritteisestä kysymyksestä ja vakuutteli maanpuolustuksen koskevan kaikkia kansalaisia – myös ahvenanmaalaisia. Ulkoministeri ja puheenjohtaja Timo Soini selitteli myös toteamalla, että Niinistö varmaan tarkoitti, että kaikkia suomalaisia puolustetaan – ei erikseen ahvenanmaalaisia, savolaisia tai karjalaisia.

Selityksiä perussuomalaisilla on riitänyt. Tämäkin lausunto saatiin kerrotuksi parhain päin vetoamalla huonoon muotoiluun, aiemmin on puhuttu aina yksityisajattelusta. Oppositiosta hallitusvastuuseen nousseen puolueen kohdalla yksityisajattelun rajoja koetellaan. Populistit ovat tottuneet laukomaan julkisuuteen mitä sylki suuhun tuo.

Enää ei näin ole. Toiseksi suurin hallituspuolue miehittää ja naisittaa keskeisiä ulko- ja turvallisuuspolitiikan salkkuja. Siksi puolustusministeri ei voi edes puoluekokouksessa sanoa mitä yksityisesti ajattelee, eikä vedota kysyjän arvoväritteisyyteen.

Niinistö on muiden perussuomalaisten ministerien tavoin vannonut virkavalan, jossa hän on luvannut toimia ”oikeudenmukaisesti ja puolueettomasti kansalaisten ja yhteiskunnan parhaaksi”. Lupaus koskee myös ahvenanmaalaisia, vaikka heidän kotiseutunsa onkin demilitarisoitu.

Huhtikuussa 1990 silloisen SMP:n kansanedustaja Marita Jurva esitti, että Ahvenanmaan voisi vaihtaa Karjalaan. Jurvan mukaan ”valtiomme rahoja tuhlataan Ahvenanmaalle yhä enemmän ja enemmän samalla, kun heikäläiset saavat nauttia emämaan eduista ja turvallisuudesta, pitää itse laivayhtiöittensä tuotot jne

Kyse oli etuoikeuksista, jotka hiersivät Jurvaa ja taitavat hiertää Niinistöä, samoin montaa muuta perussuomalaista. Toinen kivi kengässä liittynee ruotsin kieleen. Puolue on kielipoliittisessa ohjelmassaan linjannut: ”Suomenkielinen suomalainen voi olla identiteetiltään osa yhteiskuntaa ja sen rakentajana ilman, että siihen kuuluu ruotsin kieli tai ruotsinkielinen kulttuuri.. Suurin osa suomalaisista kokee identiteetikseen olla suomenkielinen, eurooppalainen kansalainen.”

Kyse ei näyttäisi olevan vain yksityisajattelusta tai huonosti muotoillusta lausunnosta. Perussuomalaisilla on tavoitteita ruotsin kielen suhteen, eivät ne ole mikään valtakunnan salaisuus.

Kyse on myös siitä, mitä ministeri voi sanoa. Hallitustyö on vielä perussuomalaisilta opettelua, mutta oppiakseen täytyy myös saada opetusta. Pääministeri Juha Sipilä (kesk.) on ollut kovin hiljaa.

Aikanaan Harri Holkeri (kok.) ripitti Jurvaa tämän lausunnoista ja vaatii eduskuntaryhmältä selväsanaista irtautumista kannanotosta. Pelissä oli SMP:n hallituspaikka. Holkeri varjeli ulkopoliittisen linjan yhtenäisyyttä, johon kuului kaikenlainen vaikeneminen Karjala-kysymyksestä.

Elämme toisenlaisia aikoja, mutta ministerin vala ja asema velvoittaa. Perussuomalaisten tulee oppia käyttäytymään aseman vaatimalla tavalla. Ja tarvittaessa pääministerin tulee ojentaa. Myös yksityisajattelijoita, ja eritoten huonosti muotoiltuja lausuntoja.

Talvisodan ihmettä on syytä ravistella

Suomen pitäisi liittyä Natoon, koska se toisi kustannushyötyjä ja vahvistaisi Pohjois-Euroopan ja Baltian turvallisuutta. Näin voi kiteyttää Atlantic Council –ajatushautomon tutkijan Mark Seipin sikäli tutut argumentit, jotka hän esittää tuoreessa (3.6.2015) kirjoituksessaan.

Seip esittää Suomen tilanteen eräänlaisena pakkorakona Naton ja ”harmaan alueen” välillä. Vaihtoehtoina kiristyneessä kansainvälisen politiikan tilanteessa on joko jäsenyys tai epäselvä rooli Naton kumppanuusmaana. Seipin mukaan Suomen jäsenyys toisi selkeyden ja tukisi osaltaan merkittävästi Baltian puolustusta.

On selvää, että jäsenyys selkeyttäisi Suomen turvallisuuspoliittista asemaa. Kyse ei ole jäsenyyden arvottamisesta hyväksi tai huonoksi ratkaisuksi, vaan tosiasian toteamisesta. Mikäli Suomi päättäisi jäsenyyttä hakea, ja joskus jäseneksi hyväksyttäisiin, juupas-eipäs-asetelma poistuisi turvallisuuspoliittisesta keskustelusta.

Vastaavasti Suomen toteamus Nato-jäsenyyden hylkäämisestä, vaikkakin tietyksi määräajaksi, selkeyttäisi tilannetta vain osittain. Naton kumppanuusmaana Suomen kytkökset sotilasliittoon ovat jo pitkällä, joten tilanne olisi hieman hankalasti määriteltävissä. Tällaisessa todellisuudessa elettiin vaalikausi 2011-2015, kun Jyrki Kataisen hallitusohjelmaan kirjattiin negatiivinen Nato-kanta. Ratkaisu oli kompromissi ja sen kanssa pystyi elämään suhteellisen vakaan kv.poliittisen tilanteen aikana.

Sotilasliittoon kuulumattomuus yhdistettynä pitkälle vietyyn Nato-kumppanuuteen vaatii tarkemmat määrittelyt siitä, miten pitkälle Suomi olisi mahdollisen kriisin hetkellä valmis menemään. Mikä olisi Suomen rooli konfliktissa, jossa Nato-maa olisi osapuolena? Toki samankaltaista määrittelyä jouduttaisiin tekemään myös 5. artiklan soveltamisessa, mutta reunaehdot olisivat siinä selvemmät. Kumppanuusmaan velvoitteet ovat olennaisesti kapeammat.

Tähän dilemmaan myös Seip kiinnittää huomiota. Hän pohtii Suomen ja Ruotsin roolia mahdollisessa kriisitilanteessa todeten, että pitkälle viedyn yhteistyön perusteella paineet Naton suuntaan olisivat suuret, mikäli maat joutuisivat hyökkäyksen kohteeksi. Samaa pitänee siis Seipin mukaan olettaa toiseenkin suuntaan.

Seip esittää myös, että Venäjän sotatoimet Ukrainassa olisivat ajaneet Suomen lähemmäs Nato-jäsenyyttä kuin koskaan. Tai ainakin olosuhteet Nato-selvitykselle ovat ajankohtaisemmat kuin koskaan kylmän sodan jälkeen. Tässä osassa Seipin analyysi lähtee hieman keulimaan.

Hallitusohjelman kirjaukset turvallisuuspolitiikasta ovat kovin perinteisiä, ja pelkän selvityksen tekeminen ei vielä osoita perustavanlaatuista muutosta Suomen poliittisessa linjassa. Jo normaali sykli olisi antanut olettaa, että tällä vaalikaudella tehdään ulko- ja turvallisuuspoliittinen selvitys. Muuttunut turvallisuustilanne Euroopassa on toki vahvistanut tätä tarvetta.

Seip näkee hallituksen Nato-myönteisempänä kuin kansan, mikä on sekin ylitulkintaa. Vaaliohjelmien perusteella Natoon olisi menossa vain kokoomus, ja sekään ei tehnyt asiasta kynnyskysymystä. Vaikka hallituksen takinkäännöissä on menossa jonkin sortin maailmanennätys, ei liene odotettavissa radikaaleja muutoksia Nato-politiikan suhteen. Pysyvyys näyttää vakiintuvan Suomen ratkaisuksi.

Seipin kirjoitus on kirjoitettu yhdysvaltalaisesta näkökulmasta, ja se hahmottaa turvallisuuspoliittisen kehityksen mustavalkoisemmin kuin suomalaisessa tai eurooppalaisessa keskustelussa on totuttu. Mustavalkoisten lasien takaa löytyy kuitenkin ajatuksia, joita tulisi ruotia avoimemmin myös kotimaisessa turpo-keskustelussa.

Suomen ja Ruotsin rooli Baltian turvallisuudessa on yksi, ja sitä onkin Ukrainan kriisin myötä nostettu agendalle entistä enemmän. Toinen on Seipin alussa esiin tuoma toteamus, ettei Suomen sinänsä vaikuttava armeija riittäisi Venäjän mahdollisen hyökkäyksen tai Ukrainan kaltaisen hybridisodankäynnin vastustamiseen.

Tämä on Suomessa ollut pyhä lehmä. Puolustusvoimien määrärahoista kyllä kannetaan huolta ja säännöllisin väliajoin kovemmin. Puolustusministeri Jussi Niinistölle (ps.) kysymys on tärkeä, vaikkakin hallitusohjelman julkistamisen jälkeen on syntynyt kiistaa todellisten määrärahalisäysten suuruudesta.

Silti kotimaisessa keskustelussa elää edelleen kansallinen myytti talvisodan ihmeestä, joka vaikuttaa myös puolustuspoliittisiin ratkaisuihin. Raatteen tien sankarilliset taistelut tai Tali-Ihantalan torjuntavoitot pelastivat toki Suomen neuvostomiehitykseltä 1940 ja 1944. Ne on vaan kansallisessa kertomuksessa taidokkaasti irroitettu laajemmasta kontekstista: II maailmansodan kokonaiskuvasta, Neuvostoliiton puna-armeijan iskukyvystä Stalinin puhdistusten jälkeen tai Saksan aseavusta.

Liittoutuminen Naton kanssa ei ole tietenkään itse tarkoitus, vaan sen tulee olla kokonaisratkaisu. Hyödyt ja haitat on punnittava, ja onhan niitä jo 1990-luvulta asti punnittukin ahkerasti. Toisaalta liittoutumattomuus ei sekään saa olla historiallisiin myytteihin tai viholliskuviin perustuva valinta. Myös ne edut ja haitat on syytä arvioida, ilman takaraivossa olevaa mielikuvaa talvisodan ihmeestä.

Mukana voisi pitää vaikka Seipin ilmoille heittämää väitettä puolustusvoimien todellisesta iskukyvystä mahdollisen hyökkäyksen edessä.

Tutuilla turpo-laduilla maailman melskeissä

Hallitusneuvottelijat julkistivat tänään 13.5. linjaukset EU-, maahanmuutto- sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikan sektoreilla. Vaaliohjelmissa ja myös puolueiden vastauksissa oli paljon ylätason ”höttöä”, mutta vähän konkretiaa. Onko työryhmien linjauksissa nähtävissä samanlaista tavoitteenasettelua, vai löytyykö konkretiaa? Mikä on Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan perusta työryhmätyöskentelyn pohjalta?

Turvallisuusympäristö muuttuu, Suomen linja on ja pysyy?

Työryhmän paperi on otsikoitu ”Suomi vahvistaa asemaansa heikentyneessä turvallisuustilanteessa”. Hallitus lähtee siis liikkeelle siitä toteamuksesta, että kansainvälinen turvallisuuspoliittinen ympäristö on olennaisesti muuttunut. Tämä myös tidetaan kirjauksessa Ukrainan kriisin vaikutuksista Euroopan ja Itämeren alueen turvallisuuspoliittiseen tilanteeseen. Samalla otsikko jo antaa olettaa, että työryhmä esittää konkreettisia toimenpiteitä Suomen aseman vahvistamiseksi.

Valitettavasti konkretiaa kansainvälisen aseman vahvistamisen suhteen on kovin vähän. Paperissa käydään läpi Suomen turvallisuusympäristön muutokset tiiviisti ja listataan kansainvälisen yhteistyön keskeiset toimijat. Kirjaukset eivät olennaisesti eroa Jyrki Kataisen hallitusohjelman linjauksista tai vuoden 2012 turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon periaatteeista.

Myös Nato-kirjauksessa palataan lähes kymmenen vuoden taakse. Juha Sipilä korosti tiedotustilaisuudessa kuinka työryhmän kirjaus on paluuta vuoden 2007 hallitusohjelmaan ja mainitsi erikseen keskustan ”vanhan kaartin” Seppo Kääriäisen ja kokoomuksen turpo-saurus Ilkka Kanervan vaikutuksista linjauksiin. Käytännössä hallituksen Nato-kirjaus tarkoittaa sitä, että Suomi jatkaa linjallaan sotilasliittoon kuulumattomana maana, joka tekee yhteistyötä Naton kanssa. Kataisen hallitusohjelman poissulkevan Nato-kirjauksen tilalle on palautettu Nato-optio, eli pidetään mahdollisuus jäsenyyteen auki.

Alexander Stubb korosti tiedotustilaisuudessa sitä, että Nato-kirjaus on poliittinen viesti. Voi kysyä kenelle? Venäjälle se kertoo vain sen, että Suomen turvallisuuspoliittinen linja ei muutu olennaisesti. Euroopalle ja Yhdysvalloille sen näkee paluuna vanhaan. Käytännön tasolla se taas ei tarkoita yhtään mitään. Liittoumiin kuulumattomuuden linjaaminen on painavampi argumentti kuin puhe Nato-optiosta. Tältä osin Suomen turvallisuuspoliittinen linja ei muutu, vaikka työryhmäkin toteaa turvallisuusympäristön muuttuneen.

Konkretiaakin on

Konkretiaakin hallitusneuvotteluissa on kirjattu. Hallitus tulee laatimaan uuden ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon, jonka osana arvioidaan myös Nato-jädenyyden vaikutukset. Lisäksi tehdään erillinen puolusselonteko, joka keskittyy puolustuskyvyn kokonaisvaltaiseen arviointiin. Selvitys siis laaditaan, eikä vain saateta tai voida laatia. Sinänsä perinteitä ja pitkää linjaa henkivän paperin pohjalta on vaikea uskoa, että uusi hallitus olennaisesti uutta näissä selonteoissakaan esittäisi.

Selonteossa pitäisi käydä perusteellisesti läpi Suomen turvallisuus- ja ulkopolitiikan perusratkaisu, sen perustelut ja haasteet sekä mahdollisuudet muuttuneessa kansainvälispoliittisessa tilanteessa. Ei riitä, että todetaan Nato-jäsenyyden edut, haitat ja muut vaikutukset. Myös vallitseva perusratkaisu – eräänlainen liittoutumattomuus – tulisi analysoida perusteitaan myöten. Muutoin on mahdoton lähteä tekemään turvallisuuspoliittisia ratkaisuja aidosti erilaisista vaihtoehdoista.

Työryhmän paperi lupaa lisää rahaa ja resursseja puolustusvoimille. Tästä on ollut niin laaja konsensus jo ennen vaaleja, ettei  se tullut yllätyksenä. Mitään numeroita ei vielä tässä vaiheessa ole pöydällä, mutta meri- ja ilmavoimien kalustohankinnat, kertausharjoitukset ja riittävän suorityskyvyn ylläpitäminen ovat tässä paperissa varsin selkeitä esityksiä.

Myös tiedustelulainsäädäntö luvataan pistää kuntoon, mutta muutoin esimerkiksi kyberuhkiin tai hybridivaikuttamiseen ei esitetä järin konkreettisia puuttumiskeinoja. On myös mielenkiintoista, että työryhmä puhuu hybridivaikuttamisesta, eikä hybridisodasta. Kehitysavun osalta hallitus esittää pidemmän aikavälin tavoitteeksi YK:n esittämän 0,7 prosenttia BKT:stä, mutta toteaa samalla hengenvedolla, että tällä hallituskaudella kehitysavusta tullaan säästämään. Kirjaus on laadittu tyydyttämään perussuomalaisia, ja toisaalta keskustaa ja kokoomusta, jotka eivät ole yhtä kielteisiä kehitysyhteistyön suhteen. Yli vaalikauden tähdätty linjaus YK:n tavoitteen saavuttamisesta on vähän turhaa sievistelyä, sillä ei tulevan hallituksen käsiä voi kuitenkaan sitoa.

Mäntyniemen linja vahvistuu

Hallitusneuvotteluissa ei siis ole linjattu mitään uutta suomalaiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Venäjää ei sanota uhkaksi, Natoon ei liitytä. Tämä ei yllätä, sillä hallituksen kaksi suurinta ovat pitkän linjan ulkopolitiikan kannattajia.

Venäjästä on työryhmällä kaksi erikoista kirjausta. Ensin todetaan, että EU:n ja Venäjän välien paraneminen vahvistaisi Euroopan turvallisuutta. Sen jälkeen kirjataan, että Venäjä on Suomelle merkittävä naapuri. Molemmat ovat itsestäänselviä asioita, ja herää kysymys, miksi nämä kirjaukset on mukaan otettu. Stubb esitti Nato-kirjauksen antavan tiettyjä viestejä Suomen linjasta. Mitähän viestejä näillä kirjauksilla halutaan lähettää ja kenelle?

Tuoreimmissa spekulaatioissa ulkoministerin salkku olisi Sipilän hallituksessa menossa keskustalle ja Olli Rehnille. Työryhmän kirjaukset vahvistavat niin sanottua Mäntyniemen linjaa, eli presidentti Sauli Niinistön linjaa, jossa ollaan ymmärtäväisiä kaikkiin suuntiin. Olli Rehn olisi tämän linjan ulkoministerinä varmempi valinta kuin Nato-sympatioista tunnettu Stubb.

Lopullinen hallitusohjelma tuskin eroaa ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjauksilta työryhmän paperista. Perusosaset ovat tässä. Suomi jatkaa tutulla linjalla Euroopan turvallisuustilanteen muuttumisesta huolimatta. Toivottavaa on, että nämä muutokset ja niiden vaikutukset Suomen asemaan perataan selontekovaiheessa perusteellisesti. Myös vallitsevan linjan muuttumattomuus on perusteltava, kun ympäristökin on muuttunut.