Kannattaako politiikkaa enää puolustaa?

Olen kuluneen lukuvuoden aikana pohtinut useampaan otteeseen politiikkaa ja poliitikkoja erityisesti Suomessa. Yhteiskuntaopin kursseilla liikutaan enemmän ja vähemmän politiikan sameissa vesissä ja lukion YH1-kurssilla pohditaan sekä politiikan käsitettä että sisältöä.

Eduskunta – 200 apinaa on vanha vitsi. Aktiivisena kansalaisena ja demokraattisen järjestelmän puolustajana en haluaisi myöntää itselleni, miten lähelle totuutta tuo vitsi on tämänkin vuoden aikana osunut. Onko siis ihme, jos nuorissa tulevaisuuden toivoissa, aikuisuuden kynnyksellä olevien poikien ja tyttöjen mielissä politiikkaa näyttäytyy enemmän eläintarhalta kuin yhteisten asioiden hoitamiselta?

Kärkevistäkin mielipiteistään tunnettu professori Matti Wiberg liittyi viikonvaihteessa siihen alati laajenevaan joukkoon, joka on huolissaan nykyisen hallituksen lainvalmistelun tasosta. Hallituksen pöydällä on jopa poikkeuksellisen suuria hyvinvointiyhteiskunnan rakenteita, kunnallista itsehallintojärjestelmää ja yksilön palveluntarjontaa koskevia uudistuksia. Maakunta- ja soteuudistuksien yhteydessä lainvalmistelun heikko laatu on vain yksi monista ongelmista, jotka saavat niin tavallisen kaduntallaajan kun asioihin hieman enemmän perehtymään pyrkivän opettajan huolestumaan.

Yhteiskuntaopin opettamisen ja oppimisen kantavana ajatuksena ei ole käsitteellisen pilkkusäännöstön ulkoaopettelu, vaan pyrkimys hallita laajoja yhteiskunnallisia asiakokonaisuuksia, syy-seuraus-suhteita ja ymmärtää miksi ja miten asioita tapahtuu. Arvioinnin ytimessä on kokonaisuuksien hallinta, jossa niitä välillä opiskelijan mielestä turhankin pikkutarkasti tentattuja käsitteitä tarvitaan. Tästä näkökulmasta on erittäin huolestuttavaa se, mihin tutkija Mira Raiskila lainvalmistelukritiikissään tarttui: vaikutusarviointi puuttuu lähes täysin. Hallitus ei siis ole parhaalla tahdollakaan selitettynä selvillä siitä, miten sen säätämät lait ja rakentamat, sinänsä tarpeelliset uudistukset vaikuttavat yhteiskuntaan laajemmin.

Opintotuki on näin entisen ylioppilaskunta- ja ainejärjestötoimijan että nykyisen opon ja opettajan näkökulmasta ajankohtainen ja tärkeä yhteiskunnallinen tukimuoto. Opintotukea on viimeisten vuosien aikana uudistettu lähinnä leikkaamalla. Viimeisimmät muutokset toivat mukanaan siirtymisen yleiseen asumistukeen ja myönnettävien tukikuukausien leikkurin. Opintotuen uudistusten tavoitteena on ollut opintoaikojen lyhentäminen ja opiskelijoiden ”ohjaaminen” nopeampaan valmistumiseen.

Opintotukeen liittyvä uudistusten ketju kuvaa hyvin sitä, kuinka hataralla pohjalla sekä Sipilän hallituksen että edeltävien kokoonpanojen kokonaisvaikutusten arviointi on ollut. Yliopisto-opiskelijan opinnot kestävät lähtökohtaisesti viisi vuotta, joten se on minimiaika, joka uudistusten vaikutuksia tulisi odottaa. Vuoden tai kahden välein tehtäviä uudistuksia eli leikkauksia on siksi älyllisesti epärehellistä perustella sillä, etteivät aiemmat uudistukset ole tuottaneet tulosta. Miten ne olisivat voineet, kun aikaa on kulunut niin vähän? Konkreettisempi ongelma kokonaisvaikutusten arvioinnin puutteessa on se, että opintotukiajan rajaaminen nähdään säästönä. Fakta kuitenkin on, että suomalaisessa sosiaaliturvajärjestelmässä tukikuukausien loppuminen ajaa opiskelijat muiden etuuksien hakijoiksi – eli viime kädessä toimeentulotuen saajiksi. Onkin perusteltua kysyä, mistä rahalliset säästöt tulevat?

Miksi siis jaksaisin puolustaa politiikkaa ja poliittisen toiminnan uskottavuutta opiskelijoilleni? Ex-ministeri Maria Lohela (ps.) on tuore esimerkki siitä, miten kansanedustaja omalla toiminnallaan murentaa järjestelmän uskottavuutta. Palkkio ja muut edut kyllä kelpaavat, vaikkei töitä jaksaisikaan tehdä. Reilumpaa olisi todeta väsymyksen alla, ettei hommat onnistu ja jättää tehtävät varaedustajalleen. Se lisäisi kansalaisen uskoa siihen, että politiikka ei olekaan ihan rikki.

Yritän kuitenkin täyttää oman velvollisuuteni yhteiskunnallisten aineiden opettajana ja kannustaa nuoria kriittiseen ajatteluun. Poliitikkojen kritisoiminen on yksi osa tätä kansalaiskasvatusta ja kriittistä ajattelua. Valitettavaa on, jos kriittisen ajattelun opit eivät ulotu nykypäivän päättäjien sukupolviin. Itsekritiikki on tunnetusti kritiikin vaikein muoto, ja on inhimillistä jos se silloin tällöin unohtuu.

Yhteiskunnan päätöksentekijöiden kohdalla rimaa voi perustellusti pitää korkeammalla ja vaatia päättäjiltä tiukkaa itsekritiikkiä. Jokaisen politiikon kannattaa populistisen huutelun ja ”miksi ääriliikkeet pärjäävät?”-kysymyksen toistelun sijaan pysähtyä hetkeksi peilin eteen miettimään, miksi he politiikassa toimivat ja kysyä itseltään kannattaako politiikkaa enää puolustaa?

Mainokset

Suomi, EU, Venäjä – missä mennään?

Kommenttipuheenvuoro

Suomi, EU, Venäjä – missä mennään? -keskustelutilaisuus

15.2.2016 Joensuu

 

Suomen, Euroopan unionin ja Venäjän suhteet ovat monitahoiset. Olemme täällä jo kuulleet suhteiden nykytilasta median, talouden ja rajayhteistyön näkökulmasta. Poliittisen kielen tutkijana olen kiinnostunut siitä, miten Suomen paikkaa määritetään suhteessa muihin kansainvälisin politiikan toimijoihin, millaisia merkityksiä Suomen suhteelle Euroopan unioniin ja Venäjään tuotetaan sekä miten niitä käytetään politiikan tekemiseen. Omassa puheenvuorossani lähestyn aihetta ulko- ja turvallisuuspolitiikan perspektiivistä käsin.

Venäjä ja Suomen ulkopoliittinen linja

EU, ja laajemmin Eurooppa sekä Venäjä ovat historiallisesti määrittäneet Suomen asemaa maailmanpolitiikassa, kansallista identiteettiä ja turvallisuuspoliittista linjaa. Maailmansotien välisen ajan pyrkimykset luoda yhteistä ”reunavaltiopolitiikkaa” Baltian maiden kanssa perustuivat perinteiselle geopoliittiselle ajatukselle, että itäinen naapuri on suurin yksittäinen turvallisuuteen vaikuttava taho. Toisen maailmansodan jälkeen Suomi reivasi linjaansa reunalta keskelle, tarkemmin sanottuna idän ja lännen väliin. Pohja puolueettomuuspolitiikalle oli luotu jo 1930-luvun lopulla, kun Suomi irtisanoutui reunavaltiopolitiikasta ja suuntautui Ruotsin tavoin puolueettomuuden tielle. Sodan jälkeen vahvistui niin kutsuttu Paasikiven-Kekkosen linja, joka perustui hyvien suhteiden vaalimiseen kaikkiin ilmansuuntiin ja toki eroten itäiseen naapuriin. Neuvostopolitiikasta, idänsuhteista kehittyi omanlaisensa poliittisen taiteen laji. Puolueettomuuspolitiikka esitettiin rationaalisena reaalipolitiikkana, ainoana vaihtoehtona Suomen kansallisen olemassaolon turvaamiselle. Kuitenkin siitä tuli myös suuressa määrin osa kansallisen identiteetin määrittelyä. Venäjän perivihollisuus kääntyi ”salavihollisuudeksi”, kuten emeritusprofessori Osmo Apunen on poliittisen kielemme erikoista Venäjä-puhetta luonnehtinut. Kaiken pohjalla oli yhteisesti tiedostettu uhkakuva, jossa Venäjä nähtiin luonteeltaan arvaamattomana ja epävakaana. Tämän sanominen ääneen ei kuitenkaan ollut sallittua, vaan epävakaudesta kehitettiin resurssi. Vain Suomi kykeni hallitsemaan ja hyötymään erikoisasemastaan Neuvostoliiton naapurissa.

Tämä salavihollisuus on näkynyt myös kylmän sodan jälkeisessä keskustelussa, ja edelleen myös meidän aikamme Venäjä-puheessa. Tämänhän ovat saaneet kokea esimerkiksi puolustusministerit Jyri Häkämies vuonna 2007 ja Carl Haglund viime keväänä. Molempien poliittiseksi synniksi laskettiin, että he menivät mainitsemaan ääneen samassa lauseessa sanat ”Venäjä”, ”turvallisuus” ja ”haaste”. Politiikan tutkija Anni Kangas kirjoitti hiljan nettiartikkelissaan, että nykypäivän salavihollisuuden taustalla on macchiavellilainen ajatus siitä, että Suomella on jotain kansallista pääomaa, salattua tietoaitoa hallita epävakaata Venäjää. Näin salavihollisuudesta jo kylmän sodan aikana kehitetty resurssi on säilynyt näihin päiviin asti. Salavihollisuudesta on vain lyhyt matka sokeaan pisteeseen, jossa Venäjän kehityksen kriittinen arviointi ja johtopäätösten tekeminen käy vaikeaksi.

Ukrainan kriisi ja Suomi

Viimeisen parin vuoden aikana kansainvälispoliittinen konteksti on muuttunut voimakkaasti, mikä heijastuu väistämättä myös Suomen suhteeseen Venäjään ja Euroopan unioniin. Ukrainan kriisi on muuttanut radikaalisti EU:n ja Venäjän suhteen luonnetta. Krimin miehitys ja laiton liittäminen Venäjään sekä edelleen jatkuva sotatila Itä-Ukrainassa ovat johtaneet luottamuksen menetykseen. Pakotteista ei ole voitu luopua, koska Venäjän johto ei ole ollut halukas etenemään Minskin sopimuksen toimeenpanossa. Sen sijaan maan hybridivaikuttaminen Euroopassa näyttää lisääntyvän ja taloudellinen tuki erilaisille EU-kriittisille, populistisille ja äärioikeistolaisille ryhmille eri maissa herättää ymmärrettävää huolta. Suomi ei ole immuuni tälle tilanteelle, vaan osa sitä. Poliittisella tasolla Venäjän toimet on laajasti tuomittu ja niiden vaikutus Euroopan turvallisuusjärjestykselle tiedostetaan. Samanaikaisesti Suomessa on viritetty keskustelua aivan poliittista johtoa myöten siitä, miten Suomi voisi hyödyntää omaa ”erityisasemaansa” kriisin sovittelijan ja ratkaisijana. Tämä puhe saavutti huippunsa elokuussa 2014, kun tasavallan presidentti Sauli Niinistö vieraili Sotshissa tavaten presidentti Vladimir Putinin. Suomi kuvattiin kylmän sodan tapaan kansainvälisen politiikan lääkärinä ratkomassa visaisia pulmia, sovittelijana ja liennyttäjänä.

Niinistön vierailun vaikutus kriisin ratkaisemiseen jäi lopulta varsin mitättömäksi. Tämä on tietenkin valitettavaa, sillä pitkittynyt kriisi ei ole paitsi vaikeuttanut kaikenlaista yhteistyötä Venäjän kanssa, mutta aiheuttaa myös jatkuvaa inhimillistä kärsimystä ukrainalaisille. Vierailu ja sen suomalainen uutisointi ja käsittely kuvastavat sitä kylmän sodan ajan perintöä, josta on muodostunut suomalaisen Venäjä-suhteen sokea piste. Erityissuhde, jos sellaista pohjimmiltaan edes oli, kuoli Neuvostoliiton romahdettua. Vaikka Venäjä pyrkiikin palauttamaan perinteisen geopolitiikan hengessä etupiirijakoa Eurooppaan, ei maa ole enää Neuvostoliitto. Suomi on integroitunut osaksi Euroopan unionia ja rakentanut pitkälle menevän turvallisuuspoliittisen yhteistyön Naton kanssa. Vain 5. artiklan tuomat turvatakuut ja velvoitteet puuttuvat.  Suomi ei siis ole puolueeton maa, vaikka tätä termiä on alettu jälleen viljellä poliittisessa keskustelussa. Suomi on Euroopan unionin jäsenenä mukana konfliktissa, joka jäytää unionin ja Venäjän suhteita monella tasolla. Ratkaisukeskeisyyttä tarvitaan, mutta samalla on syytä huomata ja ymmärtää, että kahdenvälisten erityisratkaisuiden tekeminen ei välttämättä palvele kokonaisetua.

”Pakolaiskriisi” ja Suomi

Ukrainan kriisin päälle on tullut vielä niin sanottu pakolaiskriisi. Alkuvuodesta turvapaikanhakijoita on tullut entistä enemmän myös Suomen itärajalle, Sallan ja Raja-Joosepin ylityspaikoille. Lapin rajavartioston tietojen mukaan alkuvuoden aikana on tullut 700 turvapaikanhakijaa, mikä on jo enemmän kuin viime vuoden aikana yhteensä. Jotain on venäläisessä järjestelmässä muuttunut, koska rajaviranomaiset päästävät ilman matkustusasiakirjoja liikkuvia ihmisiä rajavyöhykkeeltään Suomen rajalle. Viime viikon lopulla Venäjän hallinnon sivuilla väitettiin, että pääministeri Dimitri Medvedev olisi todennut saksalaiselle Handelsblattille, ettei Venäjä voi puuttua Suomeen kohdistuvaan liikenteeseen. Itärajan tilanne on vähintään epäselvä, ei siksi, että tulijamäärät olisivat tällä hetkellä kohtuuttomia, vaan siksi, että asian ympärillä velloo niin paljon epäselviä huhuja ja spekulaatiota. Suomessa turvapaikanhakijatilannetta on pyritty hoitamaan Venäjä-suhteiden perinteiden hengessä kahdenvälisesti. Toistaiseksi ministeritason neuvottelut eivät ole johtaneet merkittävään edistykseen, eivätkä Medvedevin lausunnot ainakaan paranna ratkaisumahdollisuuksia.

Lapin turvapaikanhakijatilanne kuvastaa suomalaisen keskustelun sokeaa pistettä. Miten tulkita Venäjän toimia ja arvioida niiden vaikutuksia turvallisuuspolitiikkaan? Koko kylmän sodan jälkeisen ajan kantavana ajatuksena on ollut muutoksien havaitseminen ja niiden toteaminen, mutta vaikutusarvion tekemättä jättäminen. Esimerkiksi 1990-luvun alussa todettiin laajasti kuinka Eurooppa eli suurta poliittista muutosta, joka tulisi vaikuttamaan syvästi valtioiden välisiin suhteisiin. Venäjän suhteen samanlaista arviota ei tehty. Epävarmuuden todettiin lisääntyvän lähialueilla, mutta sen ei nähty aiheuttavan mitään syytä arvioida uudelleen Suomen idänpolitiikkaa. Sama henki on ollut nähtävissä viimeisen kahden vuoden aikana käydyissä keskusteluissa. Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan yksituumaisuuden vaalimisesta on tullut perinnepuhetta, jossa viljellään sanoja ”Paasikivi”, ”Moskovan tie”, ”kahdenväliset, hyvät suhteet” ja ”liittoutumattomuus”. Kun on selvää, että kansainvälinen tilanne on muuttunut, tällaisen historiapoliittisen liturgian sijaan pitäisi kriittisesti tarkastella aiheuttavatko muutokset tarvetta myös Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan uudelleenarvioinnille.

Euroopan unioni ja Suomi

Suhde Euroopan unioniin hakee myös suuntaansa. Presidentti Niinistö arvosteli valtiopäivien avajaisissa kansainvälisten sopimusten toimimattomuutta pakolaiskriisin keskellä täsmentäen viitanneensa ensisijaisesti Dublinin sopimukseen. Samassa puheessaan hän peräänkuulutti eurooppalaista yhteistyötä aikamme haasteisiin. Hallitus on puolestaan korostanut kansallista vastuuta rajakysymyksissä, mitä kahdenväliset neuvottelut Venäjän kanssa kuvastavat. Välimerellä on vaadittu Kreikalta jämerämpiä toimia rajojensa valvonnassa eikä hallitus ole suhtautunut kovin lämpimästä ajatukseen turvapaikanhakijoiden tasaisemmasta jakamisesta jäsenmaiden kesken.

Suomen asema EU:ssa näyttää tältä osin varsin epäselvältä. Vapaaehtoisuuden pohjalta toteutettavat turvapaikanhakijoiden jaot kelpaavat, mutta minkäänlainen ”pakottava” normisto ei. Dublinin sopimusta ministerit ovat puolustaneet, vaikka sen toimimattomuus ja kohtuuttomuus eteläisiä jäsenmaita kohtaan on viimeisen vuoden aikana käynyt ilmiselväksi. Samalla turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikassa Suomi on koventanut linjaansa monien muiden jäsenmaiden tavoin. Vallalla näyttää olevan eräänlainen kilpailu nuivimman jäsenmaan tittelistä, siitä, missä maassa järjestelmä näyttää vähiten houkuttelevalta turvapaikanhakijoiden näkökulmasta. Keski-Euroopan Visegrad-maat – Puola, Tshekki, Slovakia ja Unkari ovat löytäneet tässä toisena ja vaativat entistä kovempaa linjaa EU:lta. Entisissä sosialistimaissa vastustetaan erityisesti muslimien maahanmuuttoa – vapaaehtoista tai pakotettua. Nationalistista ja konservatiivista Euroopan linnaketta rakennetaan unionin sisään.

Vetoa on moneen suuntaan ja yhteinen näkemys puuttuu. Unioni on luonteeltaan viime kädessä suvereenien valtioiden yhteisö, vaikka jäsenmaat ovatkin monella politiikan sektorilla vapaaehtoisesti luopuneet itsemääräämisoikeudestaan. Kansallisilla ratkaisumalleilla on silti edelleen olennainen vaikutus siihen, mihin suuntaan unioni menee. Integraation saavutukset kuten Schengen-järjestelmä ovat jo taloudellisesti elintärkeitä Suomen kaltaiselle perifeeriselle valtiolle. Suomen kannalta uusien rajamuurien rakentaminen Eurooppaan ei ole mahdollisuus, vaan uhka. EU:n syyttämisellä ongelmista voi kerätä poliittisia irtopisteitä, mutta vastuullista politiikkaa olisi rakentaa strategiaa miten näistä unionia raastavista haasteista selvitään. Sama koskee myös Venäjää. Historiallisten analogioiden viljelyn ja Paasikiven-Kekkosen linjan perään haikailun sijaan pitäisi tehdä tilannearvio siitä, mikä suhteiden kokonaistilanne on. Kuten ulkoministeriön erikoistutkijan tehtävässä hiljan lopettanut Hiski Haukkala totesi Suomen Kuvalehdessä, Suomen pitää varautua siihen, että Venäjä-suhde pysyy jännittyneenä todennäköisesti vielä pitkään.

Kiitos!

Ei politiikka ole mitään talkoilua vaan jatkuvaa kamppailua

Talkoot. Kukaan vähääkään mediaa seuraava ei ole voinut välttyä tältä poliittisen kielen uudiskäsitteeltä, jolla Juha Sipilän hallitus kuvaa julkisen talouden leikkauksia sekä suunniteltuja kiristyksiä palkkoihin ja etuuksiin.

Poliittisessa retoriikassa talkoot ei ole uusi käsite. Kokoomuksen toivotalkoita järjestettiin jo vuonna 2008. Puolueen mukaan talkoiden taustalla oli suomalaisten oivallus siitä, ettei hyvinvointi rakennu itsestään. Teot olivat puolueelle kauneinta puhetta, Suomea rakennettiin talkoilla kuin taloa.

Toivotalkoilla tuli menestystä. Vuonna 2011 kokoomus voitti eduskuntavaalit, ja Jyrki Kataisesta tuli pääministeri. Kaikki odottivat, että nyt Suomi tulee kuntoon, olihan takana vaalirahakohun ja pätkäpääministeriyden varjostama vaalikausi.

Kataisen hallitus tuli ja meni. Talkoilun sijaan hallitus keskittyi riitelemään, koska ideologista liimaa ei kuulemma ollut. Sitten keksittiin normitalkoot. Oppositiopuolue keskusta haastoi kansalaisia normitalkoisiin; purkamaan ensi alkuun 101 turhaa normia, jotka olivat Suomen menestyksen ja kilpailukyvyn parantamisen esteenä.

Kokoomus keksi talkoot uudelleen alkuvuodesta 2015. Puolueen eduskuntaryhmä julkaisi vaalien alla normipaperin, jonka mukaan ”Suomessa kaikki on joko kiellettyä tai pakollista”. Tästä mentaliteetista piti päästä eroon.

Hallitusneuvotteluissa Sipilä esitti suomalaisille 10 miljardin talkoita. Niillä saataisiin Suomi kuntoon. Talkoisiin kuului menoleikkauksia, rakenneuudistuksia, sote-uudistus ja veitsi kurkulla elävien kuntien kauan kaipaama tehtävien ja normien purku.

Nyt hallitus on talkoillut reilut neljä kuukautta. Ja ihan putkeen talkoissa ei ole mennyt. Ensin kaatui yhteiskuntasopimus, sitten hallitus päätyi vetämään takaisin palkkojen alennukseen tähdänneet pakkolait. Nyt hallitus veivaa lomarahoja sellaiseen solmuun, ettei kovinkaan ay-jyrä taida pysyä näistä talkoista kärryillä.

Suurin syy talkoiden epäonnistumiseen taitaa olla siinä, että hallitus ymmärsi talkoiden käsitteen väärin. Talkoot nimittäin ovat, kuten suomen kielen sanakirja kertoo, ”vapaaehtoinen, isolla joukolla pidettävä työtilaisuus, jossa usein kestitetään työntekijät”.

Hallituksen esittämiin talkoisiin ei kuulu mitään näistä. Pakottava lainsäädäntö ei perustu vapaaehtoisuuteen. Talkoiden maksumiehiksi ei olisi laitettu isoa joukkoa vaan lähinnä vuoro- ja viikonlopputyötä tekevät kaupan ja julkisen sektorin naiset.

Talkooporukalle luvattiin kuuluisa hillotolppa, mutta vasta neljän vuoden päästä. Se on pitkä aika talkoolaisten odottaa.

Talkoot on hieno asia. Niissä tehdään yhdessä hommia. Järjestetään tapahtumia, autetaan katonkorjauksessa tai pannaan porukalla yhteinen tie kuntoon. Kyse on pyyteettömästä vapaaehtoistyöstä.

Poliitikkojen kielessä talkoot ovat mitä poliittisin käsite. Puhumalla talkoista säästöpäätösten sijaan hallitus pyrkii epäpolitisoimaan politiikkansa; tekemään siitä vain järkeviin ja rationaalisiin valintoihin perustuvaa kansallisen edun ajamista. Talkoilla hallitus yrittää tehdä päätöksistään vapaaehtoisia, kaikkien kansalaisten pyyteettömiä tekoja, vaikka se lähes jokaisella politiikan lohkolla itse vetoaa ulkopuoliseen pakkoon.

Epäpolitisointi on vanha politiikan teon tapa. Jo Carl Schmitt kirjoitti vuonna 1932, että vastustajan pitäminen poliittisena ja itsensä epäpoliittisena on tyypillistä ja intensiivistä politiikan harjoittamista.

Talkoopuhe edustaa myös talouspoliittista realismia. Vaihtoehdottomuutta. Tehdään vapaaehtoisesti yhdessä, koska vaihtoehtoja ei ole.

Ehkä talkoopuhe uppoaa suomalaisiin tehokkaasti siksi, että reaalipolitiikka ja kansallisen konsensuksen henki on iskostettu meihin jo äidinmaidossa?

Suomalainen poliittinen keskustelu kaipaa erilaisia näkemyksiä. Yhtä totuutta ei ole. Keskustelua helpottaisi epäpolitisoivan politikoinnin lopettaminen. Politiikka ei ole talkoita, se on ideologioiden, mielipiteiden, käsitteiden ja vallankäytön kamppailua.

Kirjoittaja on historian tohtoriopiskelija ja projektitutkija Karjalan tutkimuslaitoksella Itä-Suomen yliopistossa.

Kolumni on julkaistu alunperin Karjalaisessa 16.10.2015.

Yliopiston kolmas tehtäväkö hölöttämistä?

Valtio-opin professori Matti Wiberg pahoitti Verkkouutisten blogissaan (29.11.) mielensä. Syy oli, että hänen mukaansa ”hölöttäjät” ovat syrjäyttäneet ”pätevät tietelijät” mediassa.

Mielensäpahoituksen kärki kohdistui kirjoituksessa erikseen mainitusti kolmen tutkimuslaitoksen, Ulkopoliittisen instituutin, Aleksanteri-instituutin ja Eduskuntatutkimuksen laitoksen tutkijoihin. Wibergin mukaan ennen kaikkea näihin instituutioihin affilioituneet tutkijat suoltavat medialle puolivillaisia kommentteja, vaikkei heillä ole ansioita akateemisessa maailmassa alkuunkaan.

Wiberg esittää blogissaan väitteitä, joiden mukaan suuri osa näistä ”päivystävistä dosenteista” olisi julkaisumääriltään ja ennen kaikkea laadultaan mitattuina varsin heiveröisiä. Valitettavaa on, ettei hänen lausuntojaan pysty tarkistamaan esimerkiksi mainitulla ”Publish & Perish” -ohjelmalla, sillä eihän Wiberg ketään nimeltä mainitse. Miten siis voisi tarkistaa kenenkään muun kuin Wibergin itsensä julkaisut?

Menemättä sen pidemmälle populistisiin ja yliolkaisiin heittoihin, kiinnitän huomion ongelmaan, jonka Wiberg bloginsa keskiosassa nostaa esiin:

Monet pätevät yhteiskuntatieteilijät eivät lainkaan esiinny kotimaisessa mediajulkisuudessa, vaan keskittyvät julkaisemaan tiedeyhteisön arvostamissa kansainvälisissä julkaisuissa.

Seurauksena on, että julkisen keskustelun taso muodostuu Suomessa oleellisesti matalammaksi, kuin mihin päästäisiin, jos hölöttäjät vaikenisivat ja Suomen parhaat tutkijat antaisivat haastatteluja.

Wibergin esittämä huoli on hyvin aiheellinen. Aivan liian harva pätevä yhteiskuntatieteilijä ottaa osaa julkiseen keskusteluun. Yliopistojen kolmas tehtävä, yhteiskunnallinen vaikuttaminen, on jäänyt 2010-luvun h-indeksien ja kansainvälisten julkaisujen laskemisen jalkoihin. Rahoitusmallit eivät palkitse kolmannen tehtävän hoidosta, minkä vuoksi se on jäänyt yksittäisten aktiivisten tutkijoiden harteille.

Yliopistojärjestelmän tulevaisuuden kannalta kehityssuunta on huolestuttava. Siksi monien pätevien yhteiskuntatietelijöiden, olivatpa he taustaltaan valtio-oppineita, historioitsijoita, sosiologeja tai yhteiskuntapolitiikkoja tulisi kansainvälisen julkaiseminen ja rahoituksen hakemisen lisäksi osallistua keskusteluun. Tutkijakentän moniäänisyyden ja laaja-alaisen ammattiosaamisen tulisi kuulua laajemmin myös suomalaisessa julkisessa keskustelussa.

Toisin kuin Wiberg, en syytä ajoittaisesta kommentaattorikentän kapeudesta aktiivisia ja kysyttyjä tutkijoita, vaan niitä, jotka eivät edes halua mitään lausua. Heitä, jotka Wibergin tavoin ylenkatsovat mediassa kommentoivia tutkijoita tai heitä, jotka pitävät kolmannen tehtävän hoitoa vähemmän merkityksellisenä.

Moni tutkija jakaa huolen, että poliittisessa päätöksenteossa käytetään yhä vähemmän tutkittua tietoa päätösten pohjana. Tutkittu ja tutkijoille kumuloitu tieto ei välity, jos tutkija ei avaa suutaan. Toimittajan soittoa voi odottaa kammiossaan, tai omaa osaamistaan voi tuoda esiin aktiivisesti itsekin.

Moderni teknologia mahdollistaa profiloitumisen esimerkiksi tällaisten blogien, twitterin tai erilaisten tieteen popularisointiin ja keskustelun rikastuttamiseen pyrkivien julkaisujen kautta. Ei se ole mitään narsistista oman egon tyydyttämistä, vaan ennen kaikkea halua ja kiinnostusta toteutaa aktiivisesti yliopistojen kolmatta tehtävää.

****

Lopuksi täytyy vielä älähtää. Wiberg oli kovin huolissaan siitä, että ”useimmilta [kommentaattoreilta] puuttuvat kokonaan jopa valtio-opin opinnot”. Näin pölyttynyttä ajatusta paitsi politiikan tutkimuksesta myös tutkijoiden oikeudesta ja kompetenssista kommentoida politiikan ilmöitä ei toivoisi enää 2010-luvulla näkevänsä.

Monitieteisyys ja tieteidenvälisyys ovat tätä päivää. Moniäänisyys kuuluu myös politiikan tutkimukseen. Valtio-opin oppilauseiden taakse voi piiloutua ja heitellä puolivillaisia kritiikin sanoja muiden politiikkaa tutkivien niskaan. Se ei kuitenkaan edistä sen paremmin politiikan tutkimusta kuin julkista keskusteluakaan.

Eiköhän politiikkaa tutkivien laaja kirjo puhu itse parhaiten sen puolesta, ettei tutkimuksen ja kommentoinnin oikeus kuulu vain valtio-oppineille. Tieteidenvälisyyden hengessä ottakaamme oppia toisiltamme.

 

Olemmeko kaikki informaatiosodan juoksuhaudoissa?

Infosota on palannut kaikkien huulille. Pakolaiskriisin myötä Ukrainan sota ja Venäjän suurvaltapyrkimykset ovat jääneet otsikoissa taka-alalle. Samoin on käynyt informaatiosodalle, joka nousi Krimin miehityksen jälkeen voimakkaasti myös suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun ytimeen.

Tällä viikolla julkiastu Saara Jantusen Infosota-kirja palautti, ainakin hetkeksi, käsitteen jälleen keskustelun ytimeen. En ole vielä lukenut Jantusen uusinta kirjaa, joten tämä kirjoitus ei ole millään lailla kommenttipuheenvuoro siihen. Kirja on tilattu ja siltä osin tarkoitus on jatkaa keskustelua lukemisen ja perehtymisen jälkeen.

Kirjoitukseni on puheenvuoro laajempaan keskusteluun informaatiosodasta ja suomalaisesta keskusteluilmapiiristä turvallisuuspolitiikan saralla.

Mikä informaatiosota?

Olen viimeisen puolentoista vuoden aikana yrittänyt hahmottaa informaatiosodan käsitettä. Mistä puhutaan? Mitä sillä tarkoitetaan? Miten se eroaa propagandasta?

Aihepiiri on itselleni sikäli vieras, että olen historian tutkija, joka käyttää aineistonaan mm. sanomalehtiä ja poliittisia puheita sekä ohjelmia. Tutkin siis poliittista keskustelua eri areenoilla käsitehistoriallisella tutkimusotteella. Turvallisuuspolitiikka on yksi keskeinen keskustelulohko, joka tutkimusaineistossani hahmottuu. Lisäksi olen itse toimija osallistuessani keskusteluun.

En siis väitä olevani informaatiosodankäynnin, sotatieteiden tai edes sotahistorian asiantuntija. Ajassamme on merkkejä siitä, että uudet viestinnän välineet mahdollistavat aiempaa tehokkaamman propagandan levittämisen ja mielipideilmaston muokkauksen. Pseudojournalististen julkaisuiden tekeminen on helppoa. Lukijoita saa sosiaalisesta mediasta helposti, klikkaukset ja jaot johtavat uusia lukijoita MV-lehden kaltaisten ”vaihtoehtomedioiden” äärelle.

Samaan aikaan Venäjällä on kiristetty otetta tiedotusvälineistä. Kremlin viesti ja poliittinen totuus leviää tehokkaasti sekä oman maan sisäpuolella että Russia Todayn ja Sputnikin kaltaisten kanavien välityksellä myös globaalisti. Jo varsin lyhyen aikavälin mediaseurannalla voi huomata, että esimerkiksi Sputnikin suomalainen versio manipuloi uutisointia ja kääntää monesti asiat täysin päälaelleen verrattuna suomalaiseen mediaan. Informaatiosodankäynti on myös kirjattu maan sotilasdoktriiniin, joten kyllä ilmiö siis on olemassa.

Poliittisen ja militarisoivan hetteinen suo

Parin viime päivän keskustelukohinassa infosodasta on noussut esiin huolestuttavia piirteitä, jotka johtavat koko keskustelun todella hetteiselle suolle. Kyse on eräänlaisesta poliittisen, ja nimenomaisesti turvallisuuspoliittisen keskustelun militarisoimisesta. Monissa puheenvuoroissa on esitetty täysin kritiikittömästi, että Suomi on nyt ajautunut informaatiosotaan (Venäjää vastaan) ja jokaisen kansalaisen velvollisuutena on toimia.

Informaatiosodan maanpuolustuksen ytimeksi on esitetty valveutunutta, mediakriittistä jokaisen kansalaisen lukutaitoa. Olen historian tutkijana ja opettajakoulutuksen läpikäyneenä erittäin tyytyväinen siitä, että poliitikot, virkamiehet ja toimittajat kantavat huolta rapautuvasta kriittisestä lukutaidosta. Mediakriittisyyttä jos mitä tässä massamedian maailmassa todella tarvitaan.

Sen sijaan olen vähemmän innoissani ajatuksesta, että median kuluttaminen ja seuraaminen on maanpuolustusta. Koko ajatuskulku militarisoi tiedonvälityksen. Se tekee uutisista, blogiteksteistä, twiiteistä ja Facebook-päivityksistä sodankäyntiä. Samalla pyritään militarisoimaan koko poliittisen keskustelun kenttä. Tai mikäli ei pyritä, niin sivuvaikutuksena näin uhkaa tapahtua.

Tässä yhteydessä yksi ongelmallisimmista käsitteistä on ”resonointi”, josta Jantunen puhui esimerkiksi Puheen päivässä. Kyse on tämän perusteella ilmiöstä, jossa keskustelijat omilla kannanotoillaan ja puheenvuoroillaan tukevat Venäjän länsivastaista, Nato-kriittistä ja homofobista perusviestiä.

Koko ajatus perustuu siihen, että elämme sotatilassa, jossa yhtenäinen länsi kamppailee pahaa Venäjää vastaan. Tietyllä tasolla toki on, että Venäjän poliittinen johto pyrkii hajottamaan esimerkiksi EU:n haurasta yhtenäisyyttä ja tukee antidemokraattisia liikkeitä. Ei sellaista tarvitse hyväksyä, ja sanavapauden, moniarvoisuuden ja demokratian puolustaminen on kannatettavaa.

Toisaalta resonointi-ajattelu tekee helposti moniäänisestä poliittisesta keskustelusta yhden rintamalinjan. Kaikki Nato-kriittinen, edes länsi-kriittinen keskustelu ei ole Venäjän virallisen poliittisen viestinnän resonointia. Kyse on avoimesta poliittisesta keskustelusta. Meillä Suomessa ei ole aina ollut tavanomaista, että turvallisuuspolitiikasta puhutaan julkisesti. Siksi moniäänisyyttä ei pidä tukahduttaa leimaamalla keskusteluja ja keskustelijoita resonaattoreiksi. Se juuri uhkaa kaventaa turvallisuuspoliittisen keskustelun tilan eräänlaisen uussuomettumisen hengessä, eli toimii itseään vastaan.

Keskustelu jatkukoon

Tässä on vain muutamia parin viimepäivän mediaseurannasta heränneitä ajatuksia. Flunssassa on tavallista enemmän aikaa kuunnella, lukea ja tonkia medioita.

Toivon, että keskustelu informaatiosodan tematiikan ympärillä jatkuu. Ainakin itse aion palata asiaan viimeistään sitten, kun olen saanut kirjan luettua. Moniäänisyyttä kaivataan ajassamme, jossa yhä useammat poliittisen keskustelun teemat polarisoituvat.

Moniäänisyyden henkeen vain istuu hieman huonosti ajatus siitä, että olemme kokonaisvaltaisessa sotatilassa median kentällä. Sodassa totuus on usein se ensimmäinen uhri.

Pragmaattinen Suomi ja traumatisoitunut Viro?

Sankarikansa Suomi, uhrikansa Viro. Näitä käsitteitä käytti Timo Vihavainen antaessaan satikutia Sofi Oksaselle taannoisen suomettumista, Suomea ja Viroa käsitelleestä puheesta. Suomen ja Viron suhde on aina ollut omalaatuinen, maailmansotien välisen ajan reunavaltiot kulkivat sisäpoliittisesti toiseen suuntaan ja erkaantuivat viimeistään neuvostomiehityksen jälkeen toisistaan. Kylmän sodan aikana Viro oli Suomelle pikkuveli, vähän reppana holhokki, joka sai väläyksen lännestä suomalaisten tv- ja radiokanavien kautta.

Neuvostoliiton romahdettua Viro oli taloudellisesti ja poliittisesti kaukana Suomesta. Vaikka poliittista kulttuuriamme leimasi eritoten 1970-luvulla mädänneisyys, joka huipentui Urho Kekkosen valintaan poikkeuslailla jatkokaudelle, oli parlamentarismi juurtunut Suomen poliittisen järjestelmän ytimeen. Neuvostokaupan romahduksesta huolimatta lamassa kärvistellyt hyvinvointi-Suomi oli valovuosia eteläistä naapuria edellä elintasossa ja talousjärjestelmässä. Nokia-ilmiö veti Suomen lamasta ja välimatka Viroon säilyi 2000-luvulle saakka. Pikkuveli oli pikkuveli.

Ukrainan kriisin myötä Suomen ja Viron vaikeat suhteet ovat nousseet jälleen keskusteluun. Kyse ei ole kuitenkaan uudesta ilmiöstä. Yksi hiertävimmistä kivistä on tietenkin Viron Nato-jäsenyys, joka tapahtui keväällä 2004. Koko Suomen kansallisen olemassaolon perusta järkkyi, kun Baltian maat – vastoin geopoliittista asemaansa (eli juuri siksi) liittyivät Naton jäseneksi. Samaan aikaan Suomessa Nato-keskustelu otti uusia kierroksia puolesta ja vastaan. Jonkinlaisena ajan konsensuksena voidaan nähdä ajatus, että Baltian maiden Nato-jäsenyys lisää turvallisuutta Pohjois-Euroopassa – Suomen jäsenyys heikentäisi sitä.

Kymmenessä vuodessa on tapahtunut paljon ja EU-Venäjä-suhteiden umpikuja on kärjistänyt vertailua erilaisten turvallisuusratkaisuiden välillä. Ja keskustelu on saanut outoja, psykohistoriallisia sävyjä. Vihavaisen esittämä näkemys uhri- ja sankarikansoista on perusteeton ja kumpuaa niin värittyneestä kansakunnan rakentamisen perinteestä, ettei sitä oikeastaan pitäisi nostaa missään esille.

Suomalainen sankarikansa-tarina, joka alkaa oikeastaan talvisodasta ja kulkee läpi puolueettomuuden nykypäivään on täysin fiktiivinen tarina. Kyse ei ole sankaruudesta tai oikeudentunnosta. Kyse on siitä, että Suomi onnistui kahteen otteeseen 1940-luvulla pysäyttämään puna-armeijan vyöryn. Ei yksin, ei sankarallisen kansallisen yhteenkuuluvuuden ansiosta tai jumalallisen ihmeen seuraksena. Sodat liittyivät isompaan kuvioon, jossa moni palanen johti lopputulemaan, jonka tiedämme.

Puolueettomuus-tarina ei ole sen kummemmin sankarikansan tarina. Suomi selvisi kylmästä sodasta kuivin jaloin, teki omanlaistaan politiikkaa suurvallan naapurissa. Välillä niiattiin ja kumarrettiin turhan syvään, mutta vuosikymmenistä selvittiin. Kyse ei ole kuitenkaan mistään erikoisesta sankaruudesta – sillä millaista sankaruutta on kumartaa ihmisoikeusrikoksia ja poliittista sortoa harjoittavaa suurvaltaa sateelliitteineen? Kyse oli politiikasta, eikä sitä pidä mystifioida jonkinlaiseksi ylimaalliseksi kansalliseksi superlatiiviksi.

Presidentti Tarja Halonen totesi viimeksi 25.5. Radio YLE1:n ykkösaamussa, että Virolla on oma posttraumaattinen Venäjä-suhteensa. Halonen vertasi sitä väkivaltaisesta parisuhteesta vapautumiseen, jossa uhri (Viro) pelkää väkivaltaisen ex-puolison (Venäjä) kostoa. Uhrikansa-astelema on tässäkin mukana. Alunperin Halonen käytti tätä vertausta vuonna 2008 aiheuttaen parranpärinää Viron suunnalla.

Halosen ajattelussa Viro on valinnut erilaisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen orientaation kuin Suomi, koska se kärsii neuvostomiehityksen traumasta. Näin voi hyvin olla, ja Viron historiaa katsoen Lennart Meren Helsingin Sanomille vuonna 2004 toteama virolaisen ajattelun kulmakivi ”Emme ole enää koskaan yksin” kuvastaa tätä historiallisen suhteen päälle tehtyä poliitista linjavalintaa.

Suomella ei pitäisi olla silti mitään oikeutta arvottaa Viron ratkaisua. Eikä Halonen sitä suoraan tehnytkään. Puhe traumasta kuitenkin tekee valinnasta arvolatauneen. Se sisältää ajatuksen kärsineestä ja traumatisoituneesta maasta, joka yrittää karistaa menneisyyden haamut kintereiltään päinvastaisella politiikalla. Pitää kuitenkin muistaa, että näitä haamuja on myös Suomessa. Me emme elä sen kummemmin vapaana kansallisesta historiankirjoituksestamme tai menneestä historiankulusta.

Suomen kylmän sodan jälkeiset poliittiset valinnat – liittoutumattomuuden, EU-jäsenyyden ja hitaan lähentymisen Natoon yhdistettynä pohjoismaiseen yhteistyöhön voi tulkita samanlaisen trauma-viitekehyksen kautta. Eikö liittoutumattomuuden näkeminen jonkinlaisena puolueettomuuden jatkumona ole post-Soviet-trauman käsittelyä? Eikö se ole juuri sitä kansallisen sankaritarinan jatkokertomusta, jossa Suomen olemassaolo perustuu hyviin Neuvosto/Venäjä-suhteisiin? Eikö Nato-keskustelun vaikeus ja siihen rakentunut monimutkainen identiteetti- ja historiapoliittinen kerrostuma ole osoitus traumoista? Eikö Carl Haglundin ja muiden pohjoismaisten puolustusministerien kirjeen väärästä suomennoksesta/tulkinnasta tehty myrsky vesilasissa osoita, että Venäjä+uhka samassa lauseessa on vaarallinen yhdistelmä juuri traumaattisen historiamme takia?

Suomalaisessa vallitsevassa tulkinnassa edellä mainittuihin kysymyksiin kuuluu vastata ”ei”. Suomihan on harjoittanut aina pragmaattista reaalipolitiikkaa. Historalla, kansallisella kertomuksella tai traumojen oikomisella ei ole sijaa sankarikansan tarinassa. Uhrikansalle kuuluu omanlaistensa, traumojen oikomiseen perustuvat ideologiset valinnat.

Finland and new European disorder

Finland hold parliamentary elections in the end of April. At this very moment the leader of Center Party, Juha Sipilä, is negotiating and constructing program of his possible cabinet together with populist True Finns and right-wing Coalition Party.

In international media NATO and security policy were defined key issues of post-election analysis. Russian state-related media, Sputnik and Russia Today stated how anti-NATO forces won the elections. For Russian political purposes it is suitable to underline the loss of Coalition Party, mainly personalized to PM Alexander Stubb. However, security policy issues were underlined in some other media alike.

Even there was debate on NATO and security policy in general during the campaign, they were not key issues in the elections. According my analysis of parties’ election programs, only Left Alliance was totally opposing NATO-membership. The Coalition Party and Swedish Party favoured indirectly possibility to join in NATO with some unclear timetable.

Other parties including three of four larges, Social Democrats, Centre Party and True Finns, mutually agree basic fundaments of Finnish security policy: non-alignment, self-reliant defence and international cooperation. NATO is seen the first and foremost as a partner, not as an ally.

Discussions over Foreign and Security Affairs was started on Monday 11th. There wouldn’t be any significant differences between three parties about the principles of these affairs. During the campaign the possibility of composition of NATO-report was raised on agenda. Parties answered to Mr. Sipilä that this kind of report – separately or together with wider security and defence policy report – can be done during the term.  It looks quite clear that the parties will form a consensus and new, broad report will be done.

No dramatic changes for fundaments

Three parties nominated representatives for working groups. According the representative list, working group of Foreign and Security Affairs will emphasize traditional doctrine and fundaments of these affairs. The working group includes e.g. former Minister of Defence Seppo Kääriäinen (cent.), possible forthcoming Minister of Defence Jussi Niinistö (TF) and long-term foreign policy force, ex-Minister of Foreign Affairs Ilkka Kanerva (Coal.). It would be a very huge surprise if the group formed around these persons would dramatically redefine Finnish doctrine.

Is there a need for changes then? The previous report of security and defence policy was written in 2012. It was all together sixth published report; the previous were in 1995, 1997, 2001, 2004 and 2009. The report is already three years old, and if we look intervals between the reports, the new one should be written. Dramatic changes in European security order and highly conflicted relations between EU and Russia after the Crimea annexation and the East Ukrainian war have changed Finland’s security surroundings. Former report should be review and rewritten.

Changed security surroundings

Like mentioned above, the Ukrainian Crisis, as broadly conceptualized, has changed and challenges principles of Finnish security surrounding. Post-Cold War order has been based on mutual agreements and respect of territorial integrity and sovereignty of (nation) states. Russia has broken down these principles by annexing Crimea Peninsula and supporting the rebellions in East Ukraine.

One challenge for new government is how to define security surroundings of Finland? Mr. Sipilä has demanded shared snapshot (yhteinen tilannekuva), shared view of Finland’s situation. This should be also the key point in the working group of Foreign and Security Affairs. And the critical view is also needed. The report of 2012 is inclusive and handles diversely key challenges and threats for Finland from global to local.

However, Russia’s force policy has now changed especially regional challenges. Russia is still important for EU, but it is difficult to define it as strategic partner with broad joint interests and relations. Cooperation is surely needed, but Russia’s unacceptable actions in Ukraine have conflicted the fundaments of shared interest. Trust constructed during post-Cold War period is more or less shattered. Finland should also now review her own perspective and views over Europe’s security situation.

Main question is what kind of policy implementations Finland should do in this new disordered situation? Emphasizing good bilateral relations is not enough anymore. It is of course relevant, there is no need to distain bilateral relations. The point is if there are any more good bilateral relations and what would be prize of bilateral relations disagreeing with EU? Finland has supported sanction policy of EU and followed main lines of EU in Russia-politics in post-Maidan period.

This line should be continued, but Finland has to also look a wider picture. What Finland can do for EU in new disorder? What is Finland’s role in review of ENP and Eastern Partnership? What “good bilateral realtions” means in context of EU-Russia-relations? How Finland is working for promoting stability and security in Europe and neighbouring regions? This kind of review should be done, including aims, visions and some concrete propositions and action plans.

As a small state, Finland cannot do a lot herself. As a member state of EU Finland is and has to be within developing EU’s global actorness and role as supporter of multilateralism in international relations. One of concrete tasks for new report could be characterizing possibilities and hindrances of different security political choices from NATO-membership to non-alignment policy. And this work should be done with proper future scenarios and better than parliament’s Committee fort the Future did last year.

Global challenges – they are still here

An ascent of Cold War rhetoric and vocabulary in political and public debate has been startling fast after the Crimean annexation. East, West, sphere of influence and geopolitics have been reshaped as key concepts of political language not only in Finnish but broadly in Euro-American debate. As historian I am bit worried of this phenomenon. Speaking about new Cold War is not the best possible way to analyse what is going on in Europe. We are not talking about frozen war between two ideologically divided Blocs; Russia is market economy and despite of disrespect of “Western values”, this is not just simply ideological-based conflict.

There are more fundamental questions about re-defining international order and Russia’s role in the system. Highly tensioned Cold War order was still more static than current situation. Warm war in the “European heartlands” did not happen in Cold War period. It would have been too risky for both Blocs. Current situation is different, on the one hand not so tensioned and critical, but on the other more complex, fragmented and more unpredictable.

Emphasizing of Cold War –like political situation should not diminish importance of global challenges. Conflicts, global warming, terrorism, political and religious extremism are challenges for Finland and Europe still. Civil war of Syria and political turbulence in Middle East and Northern Africa illustrates how instable the Southern neighbourhood of EU still is. Lot of work is demanded, and recently debated migration and refugee problem in the Mediterranean is just a consequence of more fundamental problems. Finland should take his responsibility as EU-member and work for improving the political situation not only in EU-neighbourhood but also globally.

I am concerned that new government will focus even too much for national security in narrow sense. New equipment of Finnish Armed Forces is important and acute issue, but it should not be the most central. In strategic level the government should also do guidelines for Finland’s global actorness. How to improve development co-operation? What kind of tasks Finland would have in crisis management? What is Finland’s role in local, regional and global security as broadly understood.

Party leaders have emphasized national benefits more than early 21st century. That is, nevertheless, contested concept. Every politicians, expert and citizen has his/her own definition for national benefit. It can be defined narrowly as nation-state centred, patriotic view of how to keep “the” nation united and borders secured. Or it can be defined widely as combining global, regional and local governance.

Finland and new disorder?

It is clichéd to say to look to future, not to the past. As historian I reckon it is sometimes good to look to the past alike. History can teach us not to consider political phenomena unhistorical. They are unique, but they are culmination of development. We are not living more extraordinary time than our ancestors in Ancient Rome or medieval Venice.

Cold War is historical period, and there are many arguments supporting a claim it ended in early 1990s. Soviet Union is collapsed and Germany is reunified. Vladimir Putin has attempts to construct some kind of look-alike Russian Union, even Eurasian one, but it does not mean return to Soviet times.

That is why we should compare the current events in Ukraine and conflicting relations to post-Cold War period, not time before 1991. Last 25 years Europe has generally been stable. The principles of OSCE have been respected. Despite of fact that Russia has during the last years transformed her policy and pursued to return super power, EU and Russia interlinked. They could politically and economically act quite well without any hazardous conflicts.

This trust is now shattered. New disorder is here, and Finland has to reflect her past and create some strategy for future. Like Mika Aaltola wrote in Suomen Kuvalehti, Finland has been too in love with her Russia-relations. There is no need for aggressions, no need for provocations – and certainly no any Finnish politician is eager to do any such kind of manoeuvres. There is, however, need for critical reflections and re-definition. When circumstances, surroundings and conditions have been changed, also the fundaments of policy should be reviewed.

Re-blog: Joko osaamme keskustella Venäjästä?

Eduskuntavaalit tulivat ja menivät. Myös Venäjästä puhuttiin. Tai pikemminkin siitä, kuinka Venäjästä pitäisi tai saisi puhua. Tuorein kuohu monimutkaisessa ja aina niin vaikeassa Venäjä-historia-ulkopolitiikka-turvallisuuspolitiikka -yhteydessä liittyi suomettumiseen sekä Viron ja Suomen vaikeaan historialliseen suhteeseen. Blogikirjoitukseni, jonka julkaisin ensimmäisen kerran 22.10.2014, näyttää olevan edelleen ajankohtainen. Keskustelu Venäjästä on edelleen vaikeaa.

Työstäessäni esitelmää marraskuiseen rajaseminaariin Berliiniin olen lukenut lehtiaineistoa vuosilta 1990-1991 ja 2004-2005. Monta déja vù –hetkeä olen kokenut ja miettinyt, että olikos tämä nyt vuoden 2004 vai 2014 uutinen. Venäjä, rajat, turvallisuus ja Eurooppa puhuttivat Suomea yli 20 vuotta sitten, kymmenen vuotta sitten ja puhuttavat edelleen. Sillä erotuksella, että nyt meillä julistetaan kilvan kylmän sodan paluuta ja väännetään kättä siitä, kuka onkaan suomettunein.

Kymmenen vuotta sitten Vladimir Putin valittiin toistamiseen Venäjän presidentiksi, Euroopan Unioni ja NATO laajenivat Venäjän porteille – geopoliittinen kartta oli murroksessa. Suomessa NATO-keskustelu otti kierroksia. Väännettiin kättä siitä, onko Suomen sotilaspoliittinen toimintaympäristö muuttunut vai ei. Pääministeri Matti Vanhanen ja puolustusministeri Seppo Kääriäinen vakuuttelivat puolustusselonteon vahvistamina, kuinka vakaus lähialueillamme on lisääntynyt eikä näköpiirissä ole ulkoisia turvallisuusuhkia.

Tuore oppositiojohtaja Jyrki Katainen lanseerasi käsitteen ”aktiivinen NATO-optio”, Kääriäinen puhui aikaansa seuraavasta liittoutumattomuudesta ja Paavo Lipponen uskoi jäsenyyden olevan vain ajan kysymys. Max Jakobson julisti, että Suomen NATO-keskustelu on aina pohjimmiltaan keskustelua Venäjästä ja Olli Kivinen piti jäsenyyttä loogisena ja seuraavana askeleena Suomen lännettymisen tiellä. Kamppailua käytiin myös siitä, eurooppalaistuuko NATO ja miten EU:n oma turvallisuusydin kehittyy. Elettiin 9/11-jälkeisessä maailmassa, jossa terrorismi oli riipinyt ruusunpunaisimmat illuusiot globaalista yhteenkuuluvuuden ja riippuvuuksien maailmasta.

Kivinen ja Jakobson eivät enää tämän vuosikymmenen NATO-debattia ole todistamassa. Jakobson kuoli keväällä 2013 ja pitkään vaikuttanut intellektuelli keskustelija hiljeni. Helsingin Sanomien pitkäaikainen toimittaja ja kolumnisti Olli Kivinen kuoli yllättäen viime kesänä. Suomen EU- ja NATO-jäsenyyksien puolesta kirjoittanut, hyvin argumentoiva ja älykäs toimittaja ei enää kirjoita. Olisi mielenkiintoista nähdä, mitä Kivinen kirjoittaisi nyt kun Majdanin tapahtumat ovat vuoden takaisia asioita ja Venäjän Krimin-miehityksestäkin on kulunut useampi kuukausi.

Sanottavaa Kivisellä varmasti olisi. Kolumnissaan 15.4.2014 hän kirjoitti:

”Suo­men tur­val­li­suus­po­li­tiik­ka on rie­ka­lei­na. Naa­pu­ri­maam­me Ve­nä­jä ei ole­kaan kis­so­ja lah­joit­te­le­vien her­ro­jen hal­lit­se­ma, kan­san­val­taan ja oi­keus­val­tioon pyr­ki­vä val­ta­kun­ta. Siel­lä nyt vai­kut­ta­va aa­te on vuo­si­sa­tai­nen, ase­voi­min to­teu­tet­tu im­pe­ria­lis­mi. Se naut­tii Ve­nä­jäl­lä kan­san suur­ta kan­na­tus­ta.” 

Kivinen kritisoi absurdia käsitettä ”Nato-optio”, jota suomalaisessa politiikassa on toisteltu kymmenen vuotta. Hän teki sen älykkäästi, perustellen ja kyseenalaistaen. Eikä ollenkaan jälkiviisaasti, sillä siihen Kivinen ei sortunut. Presidentinvaalien alla 25.10.2004 hän arvosteli suomalaista turpo-keskustelua mössöksi, jossa ei oikeastaan keskustella mistään:

”Maantieteellisen aseman johdosta Venäjä on aina tärkeä. Valitettavasti siitä puhuminen ei suju vieläkään. Keskustelijat leimataan vanhaan tapaan; milloin ryssävihan apostoleiksi, milloin suomettuneiksi mielistelijöiksi – ja nyt tietenkin presidenttipelin harrastajiksi.”

Kuulostaa tutulta. Viimeksi tässä kuussa pääministeri Alexander Stubb syytti Rosatom-hankkeen vastustajia russofobian lietsomisesta. Kertoo mielestäni paljon suomalaisesta keskustelukulttuurista Venäjään liittyen, että NATO:n vankkumattomana kannattajana tunnettu pääministeri sortuu halpahintaiseen populismiin. Stubbin lausunto kuvaa osuvasti sitä ilmapiiriä jossa Venäjästä meillä keskustellaan. Saa vapaasti keskustella, mutta oikeastaan ei saa keskustella. Keskustelu on vaikeaa ja rationaalisen argumentoinnin sijaan tilaa saa populistinen fraasien heittely. Ei oikeastaan saisi sanoa, miksi Venäjän kehitys voi olla uhka Suomelle. Tai miksi Venäjän autoritaarisen valtiojohdon suojissa toimiva energiayhtiö tekisi energiapolitiikasta turvallisuuskysymyksen.

Sen sijaan saa heitellä populistisia heittoja venäläisten maakaupoista ja niiden strategisesta merkityksestä. Saa arvostella suomalaista Venäjä-tutkimusta tietotaidon puutteesta, kunlausunnot eivät miellytä. Mutta sitä ei oikein saa sanoa, että Suomen turvallisuusympäristö on muuttunut, koska Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, kaikenkarvaiset sotilasasiantuntijat lausuvat kylmän sodan hengessä Suomen Nato-jäsenyydestä ja Venäjän propagandakoneisto käy informaatiosotaa, jossa jokainen kivikäännetään. Toki keskustelu on vapautunut. Nyt meillä saa puhua Venäjästä Venäjänä, enää ei tarvitse keksiä eufemismeja ja liturgiaa. Mutta täysin terveeltä keskusteluilmapiiri ei tunnu, jos kriittiset huomautukset leimataan asiantuntemattomiksi tai russofobisiksi.

Ei sitä kyllä kaikkien mielestä saanut pitää esillä kymmenen vuotta sittenkään. NATO:n kannattajia syytettiin kylmän sodan haamujen ja ikiaikaisen Venäjä-pelon lietsomisesta. NATO-keskustelussa unohtui kuulemma realismi ja Venäjän halu kehittyä länsimaiseksi valtioksi. Ei ollut mitään syytä liittyä NATOon, koska mikään ei uhannut sen paremmin Suomea kuin lähialueita. Eipä niin. Venäjä ei operoinut Tsetseniassa, ei ärhennellyt Ukrainalle presidentinvaalien yhteydessä, ei kiristänyt sananvapauden rajoittavaa lainsäädäntöä tai kehittynyt muutenkaan epätoivottavaan suuntaan.

Kannattaa lukea, mitä Olli Kivinen kirjoitti lähes tasan kymmenen vuotta sitten, 25.10.2004:

”Suomella on lähes jokaista maailman maata suurempi syy toivoa, että kaikki sujuu hyvin suuressa itäisessä naapurissa. Toiveiden peruslähtökohta on se, että Vladimir Putinin johdolla rakennetaan kansanvaltaista oikeusvaltiota, joka hylkää kaikki aikaisemmat imperialistiset ajatuksensa ja keskittyy sovinnolliseen rakennustyöhön naapureiden ja koko maailman kanssa.

Valitettavasti merkit kertovat muusta. Valtaa keskitetään Kremliin, sanavapautta tukahdutetaan, korruptio jyllää, naapureille ärhennellään, erittäin raaka sota Tšetšeniassa jatkuu ja niin edelleen.

Optimisti tulkitsee kaikki nämä kansanvallan kasvukivuksi. Pessimistit muistuttavat, että lampaan ja leijonan rinnakkaiselo edellyttää historian kulun loppumista. Yksi esimerkki riittää. Venäjän, Ukrainan ja Valkovenäjän tulevaisuus ja kohtalonyhteys ovat niitä meitä lähellä olevia tulevaisuuden suuria tuntemattomia, joissa viimeistä sanaa ei sanota pitkään aikaan. Valitettavasti kenelläkään ei ole kristallipalloa, joka kertoisi, millainen on lähialueittemme tilanne vaikkapa vuosikymmenen kuluttua.”

Maailmanrauhaa toivovana naiivina sieluna olen pahoillani, että Kivinen oli kaukokatseinen ja viisas toimittaja. Pessimistinen näkemys Venäjän kehitykseen on osunut kovin lähelle totuutta. Naapurissamme asuu arvaamaton karhu, jonka kanssa valtiojohto on vuosikymmen toisensa jälkeen vakuuttanut meidän osaavan elää ja toimia. Mutta onko niin? Onko meillä asiantuntemusta siihen, jos meiltä puuttuu asiantuntemus keskustella?

Kohti punavihreää Suomea 2019?

Suomi siirtyy pian mitä todennäköisimmin keskustaoikeistolaisen konservatiivihallituksen aikakauteen. On vaikea uskoa, että Sipilän paketti kaatuisi hallitusneuvotteluissa, sen verran intensiivisesti hän tunnusteli perussuomalaisia jo ennakkoon. Asiakysymyksiä ja yksityiskohtia riittää pohdittavaksi, mutta strateginen hallitusohjelma syntyy kolmen suuren – keskustan, kokoomuksen ja perussuomalaisten kesken.

Tilanne on jälleen uusi. Perussuomalaisten nousu poliittiselle kartalle toi vuonna 2011 tilanteen, jossa Jyrki Katainen päätti kasata rohkeasti sateenkaarihallitustakin kunnianhimoisemman ”sixpackin”. Oppositioon jäi vain kaksi puoluetta. Hallitus eripuraisuudessaan hoiti opposition hommat tehokkaasti, mikä näkyi vaalituloksessa. Nyt tilanne on toinen. Hallituksessa on kolme puoluetta, oppositiossa viisi. Näennäisesti voisi sanoa, että yhtenäisempi hallitus ja hajanaisempi oppositio.

Näinhän ei kuitenkaan välttämättä ole. Opposition runko muodostuu SDP:n, Vihreiden ja vasemmistoliiton ympärille. Puolueilla olisi erinomaiset edellytykset kerätä voimansa ja muodostaa punavihreä oppositioblokki. Perinteisen jaottelun välissä ameebana seilaavat Vihreät olivat talouspoliittisissa linjoissaan kuitenkin lähempänä linjauksia, joissa yhteinen sävel on löydettävissä vasemmistopuolueiden kanssa.

Työväenliike etsii nyt uutta suuntaa laajasti. Iso-Britannian vaalitulos johti Labourin Ed Milibandin välittömään eroon. Suomessa Antti Rinne ei tappiosta huolimatta ole vastaavaan pyrkinyt, vaan yritti viedä puolueensa loppuun asti hallitukseen keskustan ja perussuomalaisten kesken. Sivustaseuraajana ja puolueista riippumattomana tarkkailijana pidän oppositiotietä puolueelle parempana ratkaisuna.

Nyt SDP:llä on aito mahdollisuus uudistua. Myös suomalaisella punavihreällä politiikalla on terhakoitumisen paikka. Oikeistokonservatiivinen politiikka kaipaa vastavoiman, sillä vaalitulokset näyttävät Euroopassa vievän eri maita koko ajan enemmän poliittisen kentän oikealle laidalle. Jatkuva talouspuhe ja säästämisen uusi hyve purevat äänestäjäkuntaan. Ainakin niin kauan, kunnes säästöjen vaikutukset lankeavat maksettavaksi. Kreikka on kaikessa äärimmäisyydessään esimerkki siitä, miten leikkauksien vaikutukset purkautuvat vaalituloksessa.

On vielä liian aikaista sanoa, mihin suuntaan punavihreä yhteistyö oppositiossa etenee, mutta sille on ainakin hyvät edellytykset. Ruotsin kaltaisen blokkipolitiikan syntymiseen on vielä pitkä matka, sillä keskustan vahva rooli Suomen politiikassa jo tekee ison poikkeuksen. Myös perussuomalaisten salonkikelpoistuminen Sverigedemokraternaan verrattuna tekee lähtökohdista jo erilaiset.

Yhteistyöhön ja ideologiseen uudistumiseen uusi oppositio voi silti SDP:tä ja vasemmistoliittoa kannustaa. Se vaatii puolueilta muutakin kuin oman puolueorganisaation uudistamista, mistä molemmissa leireissä on puhuttu. Siihen on varmasti tarpeensa, mutta sitä oppositio ei palvele. Ideologisessa uusiutumisessa oppositio tarjoaa mahdollisuuden pohtia omia arvoja, ideologiaa ja vaihtoehtoja. Ne kun monien mielestä olivat hukassa sekä SDP:ltä että vasemmistoliitolta.

Keskeiset kysymykset puolueissa on: Millaista yhteiskuntaa SDP/Vasemmistoliitto haluavat vuonna 2019 olla hallituksessa rakentamassa? Ja kenen kanssa? Jälkimmäisessä puolueiden tulee miettiä suhdettaan kolmeen suureen, mutta myös Vihreisiin. Onko yhteistyö Vihreiden kanssa uhka vai mahdollisuus? Millaisen vastavoiman ja toisaalta yhteistyömahdollisuuden vasemmisto tarjoaa kolmelle keskustaoikeistolaiselle ja konservatiiviselle vaihtoehdolle?

Prosessi ei tule olemaan helppo, eikä se edes välttämättä kulje pohdiskelemaani suuntaan. Luvassa lienee sen verran kovaa kyytiä ja keppiä ay-liikkeenkin suuntaan, että SDP voi kääntyä tässä mielessä sisäänpäin. Jos puolue näkee tulevaisuutensa lokeron ay-liikkeen parlamentaarisena siipenä, kannatusluvut jatkavat laskuaan. Viime vuosien vaalitulosten perusteella kasvava asiantuntija- ja pätkätyöväestö ei äänestä SDP:tä. Tehdastyöväki taas vähenee, sillä kovista lupauksista ja kilpailukyky-puheista huolimatta jo yksin koneellistumisen jatkuva kehittyminen estää merkittävän kasvun tällä sektorilla.

Toinen yhdistävä tekijä oppositiolle on liberaalin vaihtoehdon tarjoaminen. Kristillisdemokraatit jäävät joka suhteessa omaksi oppositiosaarekkeekseen ja puolueella olisi ollut selvästi enemmän ”ideologista liimaa” perskeon hallituksen kuin opposition kanssa. Arvoliberaaliutta korostivat tuoreeltaan Carl Haglund ja Ville Niinistö. Samoja kieliä soittelivat Paavo Arhinmäki ja Antti Rinne, jotka pyrkivät luomaan asetelmaa enemmän talouspoliittisen vaihtoehdon ja eriarvoistumiskehityksen suuntaan. Silti vasemmalta löytyy arvoliberaalia latausta, jota voi oppositiossa entisestään terävöittää.

Opposition osalta kyse on valinnasta uhkan ja mahdollisuuden välillä. Tuleva hallitus tulee leikkamaan kovaa ja korkealta. Luvattu säästöjä ei synny vain rakenteista, jotka osaltaan myös tukevat keskustan ja perussuomalaisten poliittista valta-asemaa. Kansalaisten kukkarolle mennään suoraan ja epäsuorasti. Oppositio on siis suuri mahdollisuus esittää omia, rakentavia ja parempia vaihtoehtoja. Se on myös mahdollisuus ideologiselle uudistumiselle, jota SDP ja vasemmistoliitto kaipaavat.

Kolme Ässää, mutta kuka sai Musta Pekan?

Hallitustunnustelija Juha Sipilä (kesk.) on pohjansa valinnut. Neuvotteluja aletaan käydä keskustan, perussuomalaisten ja kokoomuksen kesken. Kolme suurta muodostaa sinänsä luontevan lähtökohdan hallitukselle vaalituloksessa, joka osoitti jälleen suomalaisen poliittisen kentän muuttuneen.

Miksi Sipilä valitsi kolme suurta? Kommenttien perusteella neljän suuren laajapohjainen konsensushallitus olisi ollut Sipilän suosikki. SDP:n ja kokoomuksen tulehtuneet välit ajoivat hankkeen kiville. Joskin myös yhteiskuntasopimuksen kaatumista on esitetty syyksi. Perus-punamultaa on pidetty keskustan kenttäväen suosikkina, joten päätyminen oikeisto-konservatiivisiin kumppaneihin on siinä suhteessa Sipilän riskinotto.

Vaalitulos ei antanut Sipilälle helppoja vaihtoehtoja, joskin tilanne ei ollut aivan yhtä lohduton kuin Jyrki Kataisella neljä vuotta sitten. Neljän suuren pohja oli alusta alkaen epätodennäköinen. Pienemmistä puolueista voittajiin laskettavat Vihreät ja RKP olisivat tulleet kysymykseen vain hallituksessa, jossa perussuomalaiset eivät olisi mukana. Sellainen järjestely olisi edellyttänyt SDP:n ja kokoomuksen yhteensovittamista, tai vastaavasti tilkkutäkkihallituksen kasaamista.

Ei siis ole lopulta yllätys, että Sipilä päätyi perus-porvariin, tai kolmen Ässän hallitus-pohjaan. SDP:n sisäiset riidat purskahtivat esiin heti vaalien jälkeen ja perus-punamullassa Sipilällä olisi ollut riskinä sisäisesti hajanainen ja ideologisesti itseään etsivä SDP sekä hallitusvastuuta vasta opetteleva perussuomalaiset.

Suomen taloustilanne ei ole helppo, joten toivoa sopii, että hallitus pystyy tekemään Sipilänkin markkinoimia uudistuksia. Kunta- ja sote-uudistus ovat julkisen talouden ja palveluiden kannalta ehdottoman tärkeät. Näistä kuntarakenneuudistus voi muodostua hankalaksi, sillä kuntakentän mullistaminen ei varsinaisesti ole keskustan ja perussuomalaisten kannatuksen kannalta eduksi. Eikä politiikka muutu vain mystisen ”isänmaan edun” tavoitteluksi, vaikka Alexander Stubb sitä mielellään toisteleekin.

Silti ei voi olla miettimättä, missä vaiheessa Sipilä alkaa miettiä valintaansa. Kannattiko panostaa Soinin ja perussuomalaisten kulmien hiomiseen enemmän kuin SDP:n ja kokoomuksen välien sovitteluun? Perussuomalaiset opettelevat hallitustyötä, eikä Soinin ja muutaman ministerin ”käännyttäminen” välttämättä riitä. Pinnan alla kytee ja maahanmuutto ei ole mitätön teema, kun Suomea ”laitetaan kuntoon”. Soinin kommentit tiedotustilaisuudessa antoivat lisäksi ymmärtää, että hänelle hallituksen yhteinen kanta edustaa ”kaikille jotain”-logiikkaa. Voi olla, että Stubb ja Sipilä näkevät tämän esimerkiksi maahanmuuttopolitiikassa eri tavalla.

EU-politiikka voikin lopulta olla hallitukselle helpompi nakki. Ukrainan kriisistä huolimatta ylikansallisuuden korostaminen on vähentynyt, Stubbkin linjasi tiedotustilaisuudessa EU-politiikan painopistettä isänmaan edun suuntaan. Kansallisia intressejä palvelemaan varmasti perussuomalaisetkin EU:n hyväksyvät.

On mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan Sipilän laiva suuntaa. Hallitusneuvotteluissa riittää vielä pureskelemista, vaikka tuloksena olisi vain strateginen ja tiivis hallitusohjelma.