Kannattaako politiikkaa enää puolustaa?

Olen kuluneen lukuvuoden aikana pohtinut useampaan otteeseen politiikkaa ja poliitikkoja erityisesti Suomessa. Yhteiskuntaopin kursseilla liikutaan enemmän ja vähemmän politiikan sameissa vesissä ja lukion YH1-kurssilla pohditaan sekä politiikan käsitettä että sisältöä.

Eduskunta – 200 apinaa on vanha vitsi. Aktiivisena kansalaisena ja demokraattisen järjestelmän puolustajana en haluaisi myöntää itselleni, miten lähelle totuutta tuo vitsi on tämänkin vuoden aikana osunut. Onko siis ihme, jos nuorissa tulevaisuuden toivoissa, aikuisuuden kynnyksellä olevien poikien ja tyttöjen mielissä politiikkaa näyttäytyy enemmän eläintarhalta kuin yhteisten asioiden hoitamiselta?

Kärkevistäkin mielipiteistään tunnettu professori Matti Wiberg liittyi viikonvaihteessa siihen alati laajenevaan joukkoon, joka on huolissaan nykyisen hallituksen lainvalmistelun tasosta. Hallituksen pöydällä on jopa poikkeuksellisen suuria hyvinvointiyhteiskunnan rakenteita, kunnallista itsehallintojärjestelmää ja yksilön palveluntarjontaa koskevia uudistuksia. Maakunta- ja soteuudistuksien yhteydessä lainvalmistelun heikko laatu on vain yksi monista ongelmista, jotka saavat niin tavallisen kaduntallaajan kun asioihin hieman enemmän perehtymään pyrkivän opettajan huolestumaan.

Yhteiskuntaopin opettamisen ja oppimisen kantavana ajatuksena ei ole käsitteellisen pilkkusäännöstön ulkoaopettelu, vaan pyrkimys hallita laajoja yhteiskunnallisia asiakokonaisuuksia, syy-seuraus-suhteita ja ymmärtää miksi ja miten asioita tapahtuu. Arvioinnin ytimessä on kokonaisuuksien hallinta, jossa niitä välillä opiskelijan mielestä turhankin pikkutarkasti tentattuja käsitteitä tarvitaan. Tästä näkökulmasta on erittäin huolestuttavaa se, mihin tutkija Mira Raiskila lainvalmistelukritiikissään tarttui: vaikutusarviointi puuttuu lähes täysin. Hallitus ei siis ole parhaalla tahdollakaan selitettynä selvillä siitä, miten sen säätämät lait ja rakentamat, sinänsä tarpeelliset uudistukset vaikuttavat yhteiskuntaan laajemmin.

Opintotuki on näin entisen ylioppilaskunta- ja ainejärjestötoimijan että nykyisen opon ja opettajan näkökulmasta ajankohtainen ja tärkeä yhteiskunnallinen tukimuoto. Opintotukea on viimeisten vuosien aikana uudistettu lähinnä leikkaamalla. Viimeisimmät muutokset toivat mukanaan siirtymisen yleiseen asumistukeen ja myönnettävien tukikuukausien leikkurin. Opintotuen uudistusten tavoitteena on ollut opintoaikojen lyhentäminen ja opiskelijoiden ”ohjaaminen” nopeampaan valmistumiseen.

Opintotukeen liittyvä uudistusten ketju kuvaa hyvin sitä, kuinka hataralla pohjalla sekä Sipilän hallituksen että edeltävien kokoonpanojen kokonaisvaikutusten arviointi on ollut. Yliopisto-opiskelijan opinnot kestävät lähtökohtaisesti viisi vuotta, joten se on minimiaika, joka uudistusten vaikutuksia tulisi odottaa. Vuoden tai kahden välein tehtäviä uudistuksia eli leikkauksia on siksi älyllisesti epärehellistä perustella sillä, etteivät aiemmat uudistukset ole tuottaneet tulosta. Miten ne olisivat voineet, kun aikaa on kulunut niin vähän? Konkreettisempi ongelma kokonaisvaikutusten arvioinnin puutteessa on se, että opintotukiajan rajaaminen nähdään säästönä. Fakta kuitenkin on, että suomalaisessa sosiaaliturvajärjestelmässä tukikuukausien loppuminen ajaa opiskelijat muiden etuuksien hakijoiksi – eli viime kädessä toimeentulotuen saajiksi. Onkin perusteltua kysyä, mistä rahalliset säästöt tulevat?

Miksi siis jaksaisin puolustaa politiikkaa ja poliittisen toiminnan uskottavuutta opiskelijoilleni? Ex-ministeri Maria Lohela (ps.) on tuore esimerkki siitä, miten kansanedustaja omalla toiminnallaan murentaa järjestelmän uskottavuutta. Palkkio ja muut edut kyllä kelpaavat, vaikkei töitä jaksaisikaan tehdä. Reilumpaa olisi todeta väsymyksen alla, ettei hommat onnistu ja jättää tehtävät varaedustajalleen. Se lisäisi kansalaisen uskoa siihen, että politiikka ei olekaan ihan rikki.

Yritän kuitenkin täyttää oman velvollisuuteni yhteiskunnallisten aineiden opettajana ja kannustaa nuoria kriittiseen ajatteluun. Poliitikkojen kritisoiminen on yksi osa tätä kansalaiskasvatusta ja kriittistä ajattelua. Valitettavaa on, jos kriittisen ajattelun opit eivät ulotu nykypäivän päättäjien sukupolviin. Itsekritiikki on tunnetusti kritiikin vaikein muoto, ja on inhimillistä jos se silloin tällöin unohtuu.

Yhteiskunnan päätöksentekijöiden kohdalla rimaa voi perustellusti pitää korkeammalla ja vaatia päättäjiltä tiukkaa itsekritiikkiä. Jokaisen politiikon kannattaa populistisen huutelun ja ”miksi ääriliikkeet pärjäävät?”-kysymyksen toistelun sijaan pysähtyä hetkeksi peilin eteen miettimään, miksi he politiikassa toimivat ja kysyä itseltään kannattaako politiikkaa enää puolustaa?

Suomi, EU, Venäjä – missä mennään?

Kommenttipuheenvuoro

Suomi, EU, Venäjä – missä mennään? -keskustelutilaisuus

15.2.2016 Joensuu

 

Suomen, Euroopan unionin ja Venäjän suhteet ovat monitahoiset. Olemme täällä jo kuulleet suhteiden nykytilasta median, talouden ja rajayhteistyön näkökulmasta. Poliittisen kielen tutkijana olen kiinnostunut siitä, miten Suomen paikkaa määritetään suhteessa muihin kansainvälisin politiikan toimijoihin, millaisia merkityksiä Suomen suhteelle Euroopan unioniin ja Venäjään tuotetaan sekä miten niitä käytetään politiikan tekemiseen. Omassa puheenvuorossani lähestyn aihetta ulko- ja turvallisuuspolitiikan perspektiivistä käsin.

Venäjä ja Suomen ulkopoliittinen linja

EU, ja laajemmin Eurooppa sekä Venäjä ovat historiallisesti määrittäneet Suomen asemaa maailmanpolitiikassa, kansallista identiteettiä ja turvallisuuspoliittista linjaa. Maailmansotien välisen ajan pyrkimykset luoda yhteistä ”reunavaltiopolitiikkaa” Baltian maiden kanssa perustuivat perinteiselle geopoliittiselle ajatukselle, että itäinen naapuri on suurin yksittäinen turvallisuuteen vaikuttava taho. Toisen maailmansodan jälkeen Suomi reivasi linjaansa reunalta keskelle, tarkemmin sanottuna idän ja lännen väliin. Pohja puolueettomuuspolitiikalle oli luotu jo 1930-luvun lopulla, kun Suomi irtisanoutui reunavaltiopolitiikasta ja suuntautui Ruotsin tavoin puolueettomuuden tielle. Sodan jälkeen vahvistui niin kutsuttu Paasikiven-Kekkosen linja, joka perustui hyvien suhteiden vaalimiseen kaikkiin ilmansuuntiin ja toki eroten itäiseen naapuriin. Neuvostopolitiikasta, idänsuhteista kehittyi omanlaisensa poliittisen taiteen laji. Puolueettomuuspolitiikka esitettiin rationaalisena reaalipolitiikkana, ainoana vaihtoehtona Suomen kansallisen olemassaolon turvaamiselle. Kuitenkin siitä tuli myös suuressa määrin osa kansallisen identiteetin määrittelyä. Venäjän perivihollisuus kääntyi ”salavihollisuudeksi”, kuten emeritusprofessori Osmo Apunen on poliittisen kielemme erikoista Venäjä-puhetta luonnehtinut. Kaiken pohjalla oli yhteisesti tiedostettu uhkakuva, jossa Venäjä nähtiin luonteeltaan arvaamattomana ja epävakaana. Tämän sanominen ääneen ei kuitenkaan ollut sallittua, vaan epävakaudesta kehitettiin resurssi. Vain Suomi kykeni hallitsemaan ja hyötymään erikoisasemastaan Neuvostoliiton naapurissa.

Tämä salavihollisuus on näkynyt myös kylmän sodan jälkeisessä keskustelussa, ja edelleen myös meidän aikamme Venäjä-puheessa. Tämänhän ovat saaneet kokea esimerkiksi puolustusministerit Jyri Häkämies vuonna 2007 ja Carl Haglund viime keväänä. Molempien poliittiseksi synniksi laskettiin, että he menivät mainitsemaan ääneen samassa lauseessa sanat ”Venäjä”, ”turvallisuus” ja ”haaste”. Politiikan tutkija Anni Kangas kirjoitti hiljan nettiartikkelissaan, että nykypäivän salavihollisuuden taustalla on macchiavellilainen ajatus siitä, että Suomella on jotain kansallista pääomaa, salattua tietoaitoa hallita epävakaata Venäjää. Näin salavihollisuudesta jo kylmän sodan aikana kehitetty resurssi on säilynyt näihin päiviin asti. Salavihollisuudesta on vain lyhyt matka sokeaan pisteeseen, jossa Venäjän kehityksen kriittinen arviointi ja johtopäätösten tekeminen käy vaikeaksi.

Ukrainan kriisi ja Suomi

Viimeisen parin vuoden aikana kansainvälispoliittinen konteksti on muuttunut voimakkaasti, mikä heijastuu väistämättä myös Suomen suhteeseen Venäjään ja Euroopan unioniin. Ukrainan kriisi on muuttanut radikaalisti EU:n ja Venäjän suhteen luonnetta. Krimin miehitys ja laiton liittäminen Venäjään sekä edelleen jatkuva sotatila Itä-Ukrainassa ovat johtaneet luottamuksen menetykseen. Pakotteista ei ole voitu luopua, koska Venäjän johto ei ole ollut halukas etenemään Minskin sopimuksen toimeenpanossa. Sen sijaan maan hybridivaikuttaminen Euroopassa näyttää lisääntyvän ja taloudellinen tuki erilaisille EU-kriittisille, populistisille ja äärioikeistolaisille ryhmille eri maissa herättää ymmärrettävää huolta. Suomi ei ole immuuni tälle tilanteelle, vaan osa sitä. Poliittisella tasolla Venäjän toimet on laajasti tuomittu ja niiden vaikutus Euroopan turvallisuusjärjestykselle tiedostetaan. Samanaikaisesti Suomessa on viritetty keskustelua aivan poliittista johtoa myöten siitä, miten Suomi voisi hyödyntää omaa ”erityisasemaansa” kriisin sovittelijan ja ratkaisijana. Tämä puhe saavutti huippunsa elokuussa 2014, kun tasavallan presidentti Sauli Niinistö vieraili Sotshissa tavaten presidentti Vladimir Putinin. Suomi kuvattiin kylmän sodan tapaan kansainvälisen politiikan lääkärinä ratkomassa visaisia pulmia, sovittelijana ja liennyttäjänä.

Niinistön vierailun vaikutus kriisin ratkaisemiseen jäi lopulta varsin mitättömäksi. Tämä on tietenkin valitettavaa, sillä pitkittynyt kriisi ei ole paitsi vaikeuttanut kaikenlaista yhteistyötä Venäjän kanssa, mutta aiheuttaa myös jatkuvaa inhimillistä kärsimystä ukrainalaisille. Vierailu ja sen suomalainen uutisointi ja käsittely kuvastavat sitä kylmän sodan ajan perintöä, josta on muodostunut suomalaisen Venäjä-suhteen sokea piste. Erityissuhde, jos sellaista pohjimmiltaan edes oli, kuoli Neuvostoliiton romahdettua. Vaikka Venäjä pyrkiikin palauttamaan perinteisen geopolitiikan hengessä etupiirijakoa Eurooppaan, ei maa ole enää Neuvostoliitto. Suomi on integroitunut osaksi Euroopan unionia ja rakentanut pitkälle menevän turvallisuuspoliittisen yhteistyön Naton kanssa. Vain 5. artiklan tuomat turvatakuut ja velvoitteet puuttuvat.  Suomi ei siis ole puolueeton maa, vaikka tätä termiä on alettu jälleen viljellä poliittisessa keskustelussa. Suomi on Euroopan unionin jäsenenä mukana konfliktissa, joka jäytää unionin ja Venäjän suhteita monella tasolla. Ratkaisukeskeisyyttä tarvitaan, mutta samalla on syytä huomata ja ymmärtää, että kahdenvälisten erityisratkaisuiden tekeminen ei välttämättä palvele kokonaisetua.

”Pakolaiskriisi” ja Suomi

Ukrainan kriisin päälle on tullut vielä niin sanottu pakolaiskriisi. Alkuvuodesta turvapaikanhakijoita on tullut entistä enemmän myös Suomen itärajalle, Sallan ja Raja-Joosepin ylityspaikoille. Lapin rajavartioston tietojen mukaan alkuvuoden aikana on tullut 700 turvapaikanhakijaa, mikä on jo enemmän kuin viime vuoden aikana yhteensä. Jotain on venäläisessä järjestelmässä muuttunut, koska rajaviranomaiset päästävät ilman matkustusasiakirjoja liikkuvia ihmisiä rajavyöhykkeeltään Suomen rajalle. Viime viikon lopulla Venäjän hallinnon sivuilla väitettiin, että pääministeri Dimitri Medvedev olisi todennut saksalaiselle Handelsblattille, ettei Venäjä voi puuttua Suomeen kohdistuvaan liikenteeseen. Itärajan tilanne on vähintään epäselvä, ei siksi, että tulijamäärät olisivat tällä hetkellä kohtuuttomia, vaan siksi, että asian ympärillä velloo niin paljon epäselviä huhuja ja spekulaatiota. Suomessa turvapaikanhakijatilannetta on pyritty hoitamaan Venäjä-suhteiden perinteiden hengessä kahdenvälisesti. Toistaiseksi ministeritason neuvottelut eivät ole johtaneet merkittävään edistykseen, eivätkä Medvedevin lausunnot ainakaan paranna ratkaisumahdollisuuksia.

Lapin turvapaikanhakijatilanne kuvastaa suomalaisen keskustelun sokeaa pistettä. Miten tulkita Venäjän toimia ja arvioida niiden vaikutuksia turvallisuuspolitiikkaan? Koko kylmän sodan jälkeisen ajan kantavana ajatuksena on ollut muutoksien havaitseminen ja niiden toteaminen, mutta vaikutusarvion tekemättä jättäminen. Esimerkiksi 1990-luvun alussa todettiin laajasti kuinka Eurooppa eli suurta poliittista muutosta, joka tulisi vaikuttamaan syvästi valtioiden välisiin suhteisiin. Venäjän suhteen samanlaista arviota ei tehty. Epävarmuuden todettiin lisääntyvän lähialueilla, mutta sen ei nähty aiheuttavan mitään syytä arvioida uudelleen Suomen idänpolitiikkaa. Sama henki on ollut nähtävissä viimeisen kahden vuoden aikana käydyissä keskusteluissa. Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan yksituumaisuuden vaalimisesta on tullut perinnepuhetta, jossa viljellään sanoja ”Paasikivi”, ”Moskovan tie”, ”kahdenväliset, hyvät suhteet” ja ”liittoutumattomuus”. Kun on selvää, että kansainvälinen tilanne on muuttunut, tällaisen historiapoliittisen liturgian sijaan pitäisi kriittisesti tarkastella aiheuttavatko muutokset tarvetta myös Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan uudelleenarvioinnille.

Euroopan unioni ja Suomi

Suhde Euroopan unioniin hakee myös suuntaansa. Presidentti Niinistö arvosteli valtiopäivien avajaisissa kansainvälisten sopimusten toimimattomuutta pakolaiskriisin keskellä täsmentäen viitanneensa ensisijaisesti Dublinin sopimukseen. Samassa puheessaan hän peräänkuulutti eurooppalaista yhteistyötä aikamme haasteisiin. Hallitus on puolestaan korostanut kansallista vastuuta rajakysymyksissä, mitä kahdenväliset neuvottelut Venäjän kanssa kuvastavat. Välimerellä on vaadittu Kreikalta jämerämpiä toimia rajojensa valvonnassa eikä hallitus ole suhtautunut kovin lämpimästä ajatukseen turvapaikanhakijoiden tasaisemmasta jakamisesta jäsenmaiden kesken.

Suomen asema EU:ssa näyttää tältä osin varsin epäselvältä. Vapaaehtoisuuden pohjalta toteutettavat turvapaikanhakijoiden jaot kelpaavat, mutta minkäänlainen ”pakottava” normisto ei. Dublinin sopimusta ministerit ovat puolustaneet, vaikka sen toimimattomuus ja kohtuuttomuus eteläisiä jäsenmaita kohtaan on viimeisen vuoden aikana käynyt ilmiselväksi. Samalla turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikassa Suomi on koventanut linjaansa monien muiden jäsenmaiden tavoin. Vallalla näyttää olevan eräänlainen kilpailu nuivimman jäsenmaan tittelistä, siitä, missä maassa järjestelmä näyttää vähiten houkuttelevalta turvapaikanhakijoiden näkökulmasta. Keski-Euroopan Visegrad-maat – Puola, Tshekki, Slovakia ja Unkari ovat löytäneet tässä toisena ja vaativat entistä kovempaa linjaa EU:lta. Entisissä sosialistimaissa vastustetaan erityisesti muslimien maahanmuuttoa – vapaaehtoista tai pakotettua. Nationalistista ja konservatiivista Euroopan linnaketta rakennetaan unionin sisään.

Vetoa on moneen suuntaan ja yhteinen näkemys puuttuu. Unioni on luonteeltaan viime kädessä suvereenien valtioiden yhteisö, vaikka jäsenmaat ovatkin monella politiikan sektorilla vapaaehtoisesti luopuneet itsemääräämisoikeudestaan. Kansallisilla ratkaisumalleilla on silti edelleen olennainen vaikutus siihen, mihin suuntaan unioni menee. Integraation saavutukset kuten Schengen-järjestelmä ovat jo taloudellisesti elintärkeitä Suomen kaltaiselle perifeeriselle valtiolle. Suomen kannalta uusien rajamuurien rakentaminen Eurooppaan ei ole mahdollisuus, vaan uhka. EU:n syyttämisellä ongelmista voi kerätä poliittisia irtopisteitä, mutta vastuullista politiikkaa olisi rakentaa strategiaa miten näistä unionia raastavista haasteista selvitään. Sama koskee myös Venäjää. Historiallisten analogioiden viljelyn ja Paasikiven-Kekkosen linjan perään haikailun sijaan pitäisi tehdä tilannearvio siitä, mikä suhteiden kokonaistilanne on. Kuten ulkoministeriön erikoistutkijan tehtävässä hiljan lopettanut Hiski Haukkala totesi Suomen Kuvalehdessä, Suomen pitää varautua siihen, että Venäjä-suhde pysyy jännittyneenä todennäköisesti vielä pitkään.

Kiitos!

Olemmeko kaikki informaatiosodan juoksuhaudoissa?

Infosota on palannut kaikkien huulille. Pakolaiskriisin myötä Ukrainan sota ja Venäjän suurvaltapyrkimykset ovat jääneet otsikoissa taka-alalle. Samoin on käynyt informaatiosodalle, joka nousi Krimin miehityksen jälkeen voimakkaasti myös suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun ytimeen.

Tällä viikolla julkiastu Saara Jantusen Infosota-kirja palautti, ainakin hetkeksi, käsitteen jälleen keskustelun ytimeen. En ole vielä lukenut Jantusen uusinta kirjaa, joten tämä kirjoitus ei ole millään lailla kommenttipuheenvuoro siihen. Kirja on tilattu ja siltä osin tarkoitus on jatkaa keskustelua lukemisen ja perehtymisen jälkeen.

Kirjoitukseni on puheenvuoro laajempaan keskusteluun informaatiosodasta ja suomalaisesta keskusteluilmapiiristä turvallisuuspolitiikan saralla.

Mikä informaatiosota?

Olen viimeisen puolentoista vuoden aikana yrittänyt hahmottaa informaatiosodan käsitettä. Mistä puhutaan? Mitä sillä tarkoitetaan? Miten se eroaa propagandasta?

Aihepiiri on itselleni sikäli vieras, että olen historian tutkija, joka käyttää aineistonaan mm. sanomalehtiä ja poliittisia puheita sekä ohjelmia. Tutkin siis poliittista keskustelua eri areenoilla käsitehistoriallisella tutkimusotteella. Turvallisuuspolitiikka on yksi keskeinen keskustelulohko, joka tutkimusaineistossani hahmottuu. Lisäksi olen itse toimija osallistuessani keskusteluun.

En siis väitä olevani informaatiosodankäynnin, sotatieteiden tai edes sotahistorian asiantuntija. Ajassamme on merkkejä siitä, että uudet viestinnän välineet mahdollistavat aiempaa tehokkaamman propagandan levittämisen ja mielipideilmaston muokkauksen. Pseudojournalististen julkaisuiden tekeminen on helppoa. Lukijoita saa sosiaalisesta mediasta helposti, klikkaukset ja jaot johtavat uusia lukijoita MV-lehden kaltaisten ”vaihtoehtomedioiden” äärelle.

Samaan aikaan Venäjällä on kiristetty otetta tiedotusvälineistä. Kremlin viesti ja poliittinen totuus leviää tehokkaasti sekä oman maan sisäpuolella että Russia Todayn ja Sputnikin kaltaisten kanavien välityksellä myös globaalisti. Jo varsin lyhyen aikavälin mediaseurannalla voi huomata, että esimerkiksi Sputnikin suomalainen versio manipuloi uutisointia ja kääntää monesti asiat täysin päälaelleen verrattuna suomalaiseen mediaan. Informaatiosodankäynti on myös kirjattu maan sotilasdoktriiniin, joten kyllä ilmiö siis on olemassa.

Poliittisen ja militarisoivan hetteinen suo

Parin viime päivän keskustelukohinassa infosodasta on noussut esiin huolestuttavia piirteitä, jotka johtavat koko keskustelun todella hetteiselle suolle. Kyse on eräänlaisesta poliittisen, ja nimenomaisesti turvallisuuspoliittisen keskustelun militarisoimisesta. Monissa puheenvuoroissa on esitetty täysin kritiikittömästi, että Suomi on nyt ajautunut informaatiosotaan (Venäjää vastaan) ja jokaisen kansalaisen velvollisuutena on toimia.

Informaatiosodan maanpuolustuksen ytimeksi on esitetty valveutunutta, mediakriittistä jokaisen kansalaisen lukutaitoa. Olen historian tutkijana ja opettajakoulutuksen läpikäyneenä erittäin tyytyväinen siitä, että poliitikot, virkamiehet ja toimittajat kantavat huolta rapautuvasta kriittisestä lukutaidosta. Mediakriittisyyttä jos mitä tässä massamedian maailmassa todella tarvitaan.

Sen sijaan olen vähemmän innoissani ajatuksesta, että median kuluttaminen ja seuraaminen on maanpuolustusta. Koko ajatuskulku militarisoi tiedonvälityksen. Se tekee uutisista, blogiteksteistä, twiiteistä ja Facebook-päivityksistä sodankäyntiä. Samalla pyritään militarisoimaan koko poliittisen keskustelun kenttä. Tai mikäli ei pyritä, niin sivuvaikutuksena näin uhkaa tapahtua.

Tässä yhteydessä yksi ongelmallisimmista käsitteistä on ”resonointi”, josta Jantunen puhui esimerkiksi Puheen päivässä. Kyse on tämän perusteella ilmiöstä, jossa keskustelijat omilla kannanotoillaan ja puheenvuoroillaan tukevat Venäjän länsivastaista, Nato-kriittistä ja homofobista perusviestiä.

Koko ajatus perustuu siihen, että elämme sotatilassa, jossa yhtenäinen länsi kamppailee pahaa Venäjää vastaan. Tietyllä tasolla toki on, että Venäjän poliittinen johto pyrkii hajottamaan esimerkiksi EU:n haurasta yhtenäisyyttä ja tukee antidemokraattisia liikkeitä. Ei sellaista tarvitse hyväksyä, ja sanavapauden, moniarvoisuuden ja demokratian puolustaminen on kannatettavaa.

Toisaalta resonointi-ajattelu tekee helposti moniäänisestä poliittisesta keskustelusta yhden rintamalinjan. Kaikki Nato-kriittinen, edes länsi-kriittinen keskustelu ei ole Venäjän virallisen poliittisen viestinnän resonointia. Kyse on avoimesta poliittisesta keskustelusta. Meillä Suomessa ei ole aina ollut tavanomaista, että turvallisuuspolitiikasta puhutaan julkisesti. Siksi moniäänisyyttä ei pidä tukahduttaa leimaamalla keskusteluja ja keskustelijoita resonaattoreiksi. Se juuri uhkaa kaventaa turvallisuuspoliittisen keskustelun tilan eräänlaisen uussuomettumisen hengessä, eli toimii itseään vastaan.

Keskustelu jatkukoon

Tässä on vain muutamia parin viimepäivän mediaseurannasta heränneitä ajatuksia. Flunssassa on tavallista enemmän aikaa kuunnella, lukea ja tonkia medioita.

Toivon, että keskustelu informaatiosodan tematiikan ympärillä jatkuu. Ainakin itse aion palata asiaan viimeistään sitten, kun olen saanut kirjan luettua. Moniäänisyyttä kaivataan ajassamme, jossa yhä useammat poliittisen keskustelun teemat polarisoituvat.

Moniäänisyyden henkeen vain istuu hieman huonosti ajatus siitä, että olemme kokonaisvaltaisessa sotatilassa median kentällä. Sodassa totuus on usein se ensimmäinen uhri.