Euroopan inhimillisyyskriisi

Pakolaisia käytetään aseena Eurooppaa vastaan

Pakolaisia käytetään aseena Eurooppaa vastaan

Pakolaisia voidaan käyttää hybridisodankäynnin aseina

Venäjä: Pakolaiset voivat olla hybridisodan ase

Kylmäveristä painostusta

Venäjä kiristää pakolaisilla – ja Suomi on alentunut narrin osaan

Otsikot parin viime kuukauden ajalta antavat varsin synkän kuvan Euroopan tilanteesta. Ulkoinen uhka on suuri. Venäjä on päättänyt järjestelmällisesti käyttää pakolaisia hybridisodankäyntinsä välineenä. Tavoitteena on nakertaa Euroopan unionin jo entuudestaan heikkoa yhtenäisyyttä.

Viime kesästä alkaen Euroopan tiedotusvälineissä on ollut oikeastaan yksi teema: pakolaiskriisi. Se on sulautunut yhteen Ukrainan sodan myötä alkaneeseen keskusteluun Venäjän länttä vastaan harjoittamasta hybridisodankäynnistä. Yhä useammissa uutisissa, otsikoissa ja ohjelmissa ”pakolaiskriisiä” käsitellään tästä tulokulmasta.

Toinen vallitseva käsittelykulma on turvapaikanhakijoiden muodostama uhka yhteiskunnalle. Yhtäältä uhkan muodostaa lisääntynyt maahanmuuttovastainen, jopa rasistinen kirjoittelu ja kärjistyvä yhteiskunnallinen ilmapiiri. Sana on tullut lihaksi polttopulloiskuissa vastaanottokeskuksiin.

Toisaalta turvapaikanhakijat on määritelty uhkaksi itsessään. He edustavat vierasta kulttuuria, ovat pääasiassa nuoria miehiä ja joukossa on varmasti myös islamisteja. Terrorismi hiipii Suomeen turvapaikanhakijoiden kautta.

Uhka-diskurssia ruokitaan päivittäisellä uutisoinnilla ja erilaisilla aiheeseen liittyvillä kirjoituksilla ja puheenvuoroilla. Päivittäisen mediaseurannan perusteella kuva turvapaikanhakijoista on erittäin negatiivinen. Uutiskynnys tuntuu ylittyvän helpommin, kun kyse on epäillyistä raiskauksista tai siitä, ettei suomalainen ruoka ole kelvannut irakilaisille.

Eurooppa ja sietokyvyn rajat

Avainsana keskustelussa on sietokyky. Suomessa se on joko jo tullut tai hyvin nopeasti tulossa vastaan. Vastinpariksi asetetaan humanitaarinen ulottuvuus. Yrjö Raution helmikuinen kolumni on tästä hyvä esimerkki:

”On humanitaarisesti erittäin arveluttavaa sulkea kokonaan ovet Venäjältä tänne pyrkiviltä. Voimavaramme eivät kuitenkaan riitä, jos turvapaikanhakijoiden tihkuminen itärajan läpi muuttuu tulvaksi.”

”Pakolaiskriisin” humanitaarinen ulottuvuus, siis näiden kotimaastaan toivottomuutta pakoon lähteneiden ihmisten hätä, ei ole kokonaan unohtunut. Turvapaikanhakijoilla on vielä ihmisyyttä, mutta miten paljon? Jos vastakohtana on annettuna esitetty kansallisen sietokyvyn rajan ylittyminen, unohtuuko ihmisyys?

Uutiset Venäjältä kertoivat hiljan, että turvallisuuspalvelu FSB oli pidättänyt Kantalahdessa afgaaneja, jotka olivat pyrkimässä Suomen rajalle hakeakseen turvapaikkaa. Muutama päivä myöhemmin Vladimir Putin ohjeisti FSB:tä kontrolloimaan tarkemmin maassa liikkuvien turvapaikanhakijoiden kulkua.

Suomessa oltiin kollektiivisesti helpottuneita, vaikka poliittiset kommentit olivat varovaisia. Alkuvuoden ajan toitotettu itärajan turvallisuusuhka poistuisi kätevästi, jos Venäjä pidättäisi ja alkaisi kovemmalla kädellä valvoa maan ulkorajoille suuntautuvaa liikennettä.

Mihin unohtui inhimillisyys? Entä jos pidätetyt afgaanit eivät olleetkaan rikollisia, vaan poliittista vainoa pakenevia ihmisiä, jotka eivät saaneet kansainvälisten sopimusten suomaa oikeutta turvapaikkahakemuksen käsittelyyn? Entä jos tiukentuva kontrolli johtaa yhä useamman ”katoamiseen” reitiltä? Entä jos yhä useampi joutuu turvautumaan entistä kalliimpiin ja entistä vaarallisimpiin reitteihin päästääkseen Eurooppaan?

Tämä kaikki tapahtuu, koska Suomen (poliittinen) sietokyky on saavutettu. Koska Euroopan (poliittinen) sietokyky on saavutettu. Koska Euroopan mailla ei kerta kaikkiaan ole enää varaa ottaa vastaan yhtään turvapaikanhakijaa.

Suomen itärajan osalta sietokyky näyttäisi siis olevan muutama sata ihmistä. Samaan aikaan Kreikkaan on tullut yksistään helmikuun lopussa (21.-28.2.) 18 772 ihmistä. Kreikan osalta voidaan puhua maan järjestelmän sietokyvystä. Tilanne on epätoivoinen sekä kreikkalaisten viranomaisten että maahan saapuvien ihmisten kannalta.

Kreikka on toki ollut nihkeä pyytämään EU:lta apua, mutta ei se ole yksin vastuussa tilanteesta. Balkanin maissa raja-aitojen pystyttäminen ja valvonnan kiristäminen ovat johtaneet pattitilanteeseen, jossa Kreikkaan tulevat ihmiset eivät pääse eteenpäin.

Samalla EU:n suunnitellut järjestelmät turvapaikanhakijoiden jaottelemisesta jäsenmaiden kesken tai muista yhteisvastuullisista toimista polkevat paikallaan. Paniikkinappulaa on painettu jokaisen jäsenmaan hallintorakennuksessa, mutta tahtoa tehdä jotain puuttuu.

Ja kärsijöinä ovat ihmiset, jotka ovat jo kärsineet. He, jotka pakenevat kuolemaa Syyriasta. He, joille Afganistan tai Irak ei ole ihmisarvoinen paikka elää. He, joille Eurooppa on kaikesta huolimatta edelleen paratiisi.

Inhimillisyyden, solidaarisuuden ja yhteisvastuun kriisi

Eurooppaa todella koettelee kriisi, mutta se ei johdu turvapaikanhakijoista. Se johtuu inhimillisyyden, solidaarisuuden ja yhteisvastuun puutteesta. Euroopasta on tullut kuluneen reilun puolen vuoden aikana entistä nuivempi, entistä sisäänpäin kääntyneempi ja entistä kylmempi.

Eurooppa, josta on kautta historian tultu ja menty ympäri maapalloa hyvin tai pahoin aikein, on kääntänyt selkänsä muulle maailmalle. Sen sijaan, että EU-maat yhdessä hakisivat kestäviä ratkaisuja tai ainakin jossain määrin auttavia toimintamalleja aikamme inhimillisen kärsimyksen rajaamiseksi, energiaa käytetään populistiseen maahanmuuttovastaisuuden lietsomiseen.

Pelko myy ja pelolla myydään. Pelko ruokkii epätoivoa. Epätoivo pelkoa. Tätä noidankehää ruokitaan päivittäisessä uutisvirrassa puheilla Eurooppaa uhkaavista kansainvaelluksista, ihmismassoista ja pakolaisvirroista. Ihmisistä on tullut kasvotonta massaa. Vain satunnainen globaalin epäoikeudenmukaisuuden uhri, kuollut pikkupoika rannalla, tekee reiän tähän kalvoon.

Euroopan ja länsimaiden tuhoutuminen ei ole teemana uusi. Eurooppalaisessa itseymmärryksessä Rooman imperiumin ”tuhoutuminen” on edelleen katastrofi, joka syöksi koko maanosan keskiajan pimeyteen. ”Kansainvaellukset” sivistyksen tuhoajana on voimakas historiasta pohjaava kielikuva.

Rooma ei tuhoutunut. Länsimainen sivistys ei rapistunut. Kulttuuri ei kadonnut keskiajan synkkyyteen. Yhteiskunta muuttui. Valta siirtyi ja muutti muotoaan. Näin on tapahtunut kautta ihmiskunnan historian, ja tulee tapahtumaan vastakin.

Valitut toimintatavat eivät ennusta kestävää tulevaisuutta. Aitojen ja muurien rakentaminen on ilmiönä vanha. Valtaa on suojeltu eri tavoin aina. Hadrianuksen valli ja Kiinan muuri ovat monelle tunnettuja turistinähtävyyksiä, mutta ne rakennettiin suojaamaan sivistystä ulkoiselta uhkalta, kuten Unkarin tai Makedonian raja-aidatkin.

Pakolaisuus voi hyvin olla yksi keskeinen tekijä, joka johtaa vallan ja politiikan muutoksiin meidän aikanamme. Tämä ei tarkoita, että turvapaikanhakijat sinänsä olisivat uhka ”eurooppalaiselle sivilisaatiolle”. Kyse on siitä, miten Eurooppa reagoi ja toimii tilanteeessa, jossa maanosan rajoista on tullut monelle portti paratiisiin.

 

 

Mainokset

Niinistö tuli maahanmuuttopoliittisesta kaapista

Sauli Niinistön puheet harvoin yllättävät tai kuohuttavat. Eivät ne oikein edes herätä tunteita. Usein ne ovat moniselitteisiä, tuumailevia ja kryptisiä. Eritoten ulko- ja turvallisuuspolitiikan osalta ne ovat olleet pikemminkin kansallista konsensusta vaalivia, jopa uus-puolueettomuutta vahvistavia kuin toimintaympäristön muutoksen havainnointia.

Presidentin puhe vuoden 2016 valtiopäivien avajaisissa oli poikkeus. Ei sen vuoksi, että puhe olisi ollut tavallista selkeämpi. Oikeastaan se oli vielä koukeroisempi kuin Niinistöltä on totuttu kuulemaan. Kohauttavaa oli tällä kertaa sisältö. Niinistö linjasi kovin ja melko suorin sanoin kantansa ”pakolaiskriisin” hoitoon.

Niinistön puheessa on kaksi elementtiä, jotka voidaan tulkita selvinä kannanottoina, kädenojennuksina ns. nuivalle maahanmuutto- ja pakolaispolitiikalle.

Ensiksi hän painotti turvapaikanhakijoiden olevan osa maahanmuuttovirtaa Eurooppaan, joka on paljolti kansainvaellusta. Hän rakensi selkeän eron ”todellista” hätää pakenevien, pakolaisstatukseen oikeutettujen turvapaikanhakijoiden ja muiden maahanmuuttajien välille.

Niinistön mukaan kansainvälisten sopimusten tuoma oikeus hakea turvapaikkaa valtion rajalla on vanhentunut. Hän hyvin selväsanaisesti totesi, että tällainen menettely mahdollistaa vuosien oleskelun maassa, minne väärin perustein on tullut. Voisiko presidentti enää selväsanaisemmin pelata ”nuivien” pussiin tulkitsemalla subjektiivisesti kansainvälisiä pakolaissäädöksiä ja arvioimalla ihmisten hädän tilaa yleistämällä? Ei juurikaan.

Toiseksi Niinistö korosti pakolaiskriisin uhkaavan eurooppalaista arvomaailmaa: Eurooppa ei pitkään enää kestä hallitsematonta kansainvaellusta. Sietorajan ylittyminen romahduttaa arvojärjestelmämme. Niinistö antaa näin selkeäsanaisen tukensa niille maahanmuuttokriitikoille, suoranaisille rasisteille, jotka ovat korostaneet ei-eurooppalaisten maahanmuuttajien uhkaa eurooppalaisille arvoille.

Niinistö asetti varsin erikoiseksi vastakkain kansainvälisten sopimusten ja eurooppalaisten arvojen sekä todella hädässä olevien auttamisen. Kyse ei ole kuitenkaan vastakkaisista asioista, sillä kansainväliset sopimukset on tehty suojelemaan hädässä olevia. Eurooppalaiset arvot, mitä ne Niinistölle sitten ikinä tarkoittavatkaan, eivät nekään ole ristiriidassa näiden sopimusten kanssa. Niinistön tulkinnassa kuitenkin arvot ja sopimukset näyttäytyvät vastakkaisina tekijöinä vieläpä siten, että vain sopimuksista luopumalla voimme paitsi auttaa myös turvata oman arvomaailmamme.

Varmemmaksi varmuudeksi ja kriisin kokonaisvaltaisuuden korostamiseksi Niinistö vielä viittasi paasikiveläiseen kaanoniin. Tähän asti tosiasioiden tunnustaminen on ollut viisauden alku suhteessa geopolitiikkaan, nyt se on sitä myös turvapaikkapolitiikkaan. Tosiasioihin vetoaminen on klassinen tapa yrittää tehdä asiasta epäpoliittista, nostaa se keskustelun yläpuolelle päätökseksi, joka vain pitää tehdä. Tässä tapauksessa tosiasia näyttää olevan, että Suomeen ja Eurooppaan ei enää mahdu yhtään turvapaikanhakijaa, EU:n pitää laittaa rajansa ojennukseen ja sitten kristallipallolla valitaan jostain ne pahimmassa hädässä olevat ihmiset.

Tällaisia puheenvuoroja on totuttu ennen pakolaiskriisiä Suomessakin kuulemaan lähinnä populisteilta, mutta nyt näköjään tasavallan presidenttikin on siirtynyt tälle ”maahanmuutto on uhka arvoimmelle” -linjalle. Kun tähän vielä yhdistetään hallituksen tiukka suhtautuminen turvapaikanhakijoihin kautta linja ja esitetyt puheet rajojen ”sulkemisesta”, hahmottuu Suomen poliittinen linja tiukaksi, nuivaksi ja ulospäin sulkevaksi.

Ruotsalainen Daniel Poohl osuu kovin oikeaan todetessaan puolueiden puheiden ruokkivan poliittista väkivaltaa. Poliittinen kielenkäyttö on koventunut. Perustavanlaatuisten arvomaailmallisten rajamuurien rakentamisesta on tullut hyväksyttyä. Presidentin puhe osoittaa, että turvapaikanhakijat ovat ikään kuin vapaata riistaa. Heitä saa arvostella, heidät saa nimetä uhkaksi ja ennen kaikkea esineellistää. He eivät ole ihmisiä, vaan jotain, mihin meillä kunnianarvoisilla eurooppalaisilla ei ole enää varaa. Tällaisista puheista on lyhyt tie väkivaltaan ja syrjintään.

Niinistö kaiketi katsoi edustavansa puheellaan tolkkua, sellaista tolkun ihmistä, joka välttelee ääripäitä. Mutta mikä on arvovalinnassa tolkkua?

The sad truth is that most evil is done by people who never make up their minds to be good or evil.” (Hannah Arendt, The Life of the mind 1978)

Aikooko EU tuhota itse itsensä?

EU on jälleen kerran tienhaarassa. Akuutti pakolaismäärien kasvu jäsenmaiden rajoilla vaatii koordinoituja toimia. Julkisuuteen vuotaneen tiedon mukaan EU-komissiossa keskustellaan mallista, jossa jäsenmaa voisi maksaa itsensä ulos turvapaikanhakijoiden kiintiöiden jakamisesta tasaisemmin maiden kesken. Kyse olisi summasta, joka vatsaa 0,002 prosenttia maan BKT:sta. Suomen kohdalla kyse olisi 4,1 miljoonasta eurosta. Komission esittämä tasajakomalli puolestaan tarkottaisi noin 120 000 turvapaikanhakijan sijoittamista EU-alueelle tasaisemmin, mikä olisi Suomen kohdalla noin 2400 henkilöä.

Molemmat luvut ovat loppujen lopuksia pieniä. Kaikista sopeuttamistavoitteista huolimatta noin 4 miljoonaa euroa on valtion budjetissa pieni summa, ja pari tuhatta kiintiöturvapaikanhakijaa on sekin vähän verrattuna EU-alueelle pyrkivien kokonaismäärään, tai esimerkiksi Saksan vastaanottamien ihmisten määrään.

Periaatteellisesti kyse on suuremmasta asiasta. EU-komission ehdotus olisi toteutuessaan laukaus polveen, ehkä jopa pahempi. Ajatus siitä, että EU:n yhteisestä pakolaispolitiikasta pääsee ”eroon” maksamalla on itsetuhomekanismi, jolla jo nyt poliittisesti heikko EU antaa luvan tuhota itse itsensä.

Valtioiden itsemääräämisoikeutta, erivapauksia ja ”kansallisia etuja” vaativat äänenpainot ovat EU:ssa kasvussa. Schengen-sopimuksen romuttamista esitetään laajasti ratkaisuna pakolaiskriisiin, eli valmius tinkiä EU:n perustasta ei ole enää mikään tabu.

EU tarvitsee nyt yhtenäistä politiikkaa. Sitä tarvitaan suhteessa pakolaisiin, suhteessa lähialueiden poliittiseen sekasortoon, suhteessa Venäjään ja maan toimiin Ukrainassa. Keskenään riitelevät ja omia kansallisia linjojaan avat Euroopan maat ovat heikkoja. Edes Saksa ei yksin kykene toimimaan primus moottorina valtavien haasteiden ratkaisemisessa.

Siksi EU tekisi suuren virheen, jos se antaisi jäsenmailleen mahdollisuuden maksaa itsensä ulos yhteisestä politiikasta. EU-kriittiset jäsenmaat näkisivät sen mahdollisuutena heikentää unionia ja sen roolia. Suomessa malli sopisi erinomaisesti perussuomalaisille, joiden mielestä komissio on pahan ruumiillistuma maan päällä. Tosin ongelmaksi heille muodostuisi miten suhtautua ehdotukseen, joka on omiaan romuttamaan EU:n valtaa, mutta on peräisin pahan ytimestä eli komissiosta.

Pakolaisiin kriittisesti tai jopa kielteisesti suhtautuvat maat voisivat lausekkeella ostaa itsensä ulos globaalista vastuunkannosta. Maksamalla maat noudattaisivat EU:n omaa politiikkaa, mutta voisivat samalla pestä kätensä kokonaisuuden hoitamisesta. Kriisin ratkominen jäisi niiden jäsenmaiden harteille, jotka haluavat yhteistä EU-politiikkaa tai eivät ole valmiita maksamaan kompensaatiota. Jäisivätkö jäljelle siis vain Saksa ja Ruotsi? Ehkä Ranska?

Pakolaiskriisi ei ole EU:n ainoa ongelma. Naapuruuspolitiikan umpikuja on ratkaisematta ja Ukrainan avohaava vuotaa edelleen. Yksityisyrittämisen sijaan tarvitaan yhteisiä ponnistuksia, mutta miten komissio kuvittelee yhteistyöhaluja löytyvän, kun aina voi maksaa itsensä ulos? Ehdotus on vaarassa laukaista itsetuhomekanismin, joka raunioittaa unionin poliittisen päätöksenteon.