Euroopan inhimillisyyskriisi

Pakolaisia käytetään aseena Eurooppaa vastaan

Pakolaisia käytetään aseena Eurooppaa vastaan

Pakolaisia voidaan käyttää hybridisodankäynnin aseina

Venäjä: Pakolaiset voivat olla hybridisodan ase

Kylmäveristä painostusta

Venäjä kiristää pakolaisilla – ja Suomi on alentunut narrin osaan

Otsikot parin viime kuukauden ajalta antavat varsin synkän kuvan Euroopan tilanteesta. Ulkoinen uhka on suuri. Venäjä on päättänyt järjestelmällisesti käyttää pakolaisia hybridisodankäyntinsä välineenä. Tavoitteena on nakertaa Euroopan unionin jo entuudestaan heikkoa yhtenäisyyttä.

Viime kesästä alkaen Euroopan tiedotusvälineissä on ollut oikeastaan yksi teema: pakolaiskriisi. Se on sulautunut yhteen Ukrainan sodan myötä alkaneeseen keskusteluun Venäjän länttä vastaan harjoittamasta hybridisodankäynnistä. Yhä useammissa uutisissa, otsikoissa ja ohjelmissa ”pakolaiskriisiä” käsitellään tästä tulokulmasta.

Toinen vallitseva käsittelykulma on turvapaikanhakijoiden muodostama uhka yhteiskunnalle. Yhtäältä uhkan muodostaa lisääntynyt maahanmuuttovastainen, jopa rasistinen kirjoittelu ja kärjistyvä yhteiskunnallinen ilmapiiri. Sana on tullut lihaksi polttopulloiskuissa vastaanottokeskuksiin.

Toisaalta turvapaikanhakijat on määritelty uhkaksi itsessään. He edustavat vierasta kulttuuria, ovat pääasiassa nuoria miehiä ja joukossa on varmasti myös islamisteja. Terrorismi hiipii Suomeen turvapaikanhakijoiden kautta.

Uhka-diskurssia ruokitaan päivittäisellä uutisoinnilla ja erilaisilla aiheeseen liittyvillä kirjoituksilla ja puheenvuoroilla. Päivittäisen mediaseurannan perusteella kuva turvapaikanhakijoista on erittäin negatiivinen. Uutiskynnys tuntuu ylittyvän helpommin, kun kyse on epäillyistä raiskauksista tai siitä, ettei suomalainen ruoka ole kelvannut irakilaisille.

Eurooppa ja sietokyvyn rajat

Avainsana keskustelussa on sietokyky. Suomessa se on joko jo tullut tai hyvin nopeasti tulossa vastaan. Vastinpariksi asetetaan humanitaarinen ulottuvuus. Yrjö Raution helmikuinen kolumni on tästä hyvä esimerkki:

”On humanitaarisesti erittäin arveluttavaa sulkea kokonaan ovet Venäjältä tänne pyrkiviltä. Voimavaramme eivät kuitenkaan riitä, jos turvapaikanhakijoiden tihkuminen itärajan läpi muuttuu tulvaksi.”

”Pakolaiskriisin” humanitaarinen ulottuvuus, siis näiden kotimaastaan toivottomuutta pakoon lähteneiden ihmisten hätä, ei ole kokonaan unohtunut. Turvapaikanhakijoilla on vielä ihmisyyttä, mutta miten paljon? Jos vastakohtana on annettuna esitetty kansallisen sietokyvyn rajan ylittyminen, unohtuuko ihmisyys?

Uutiset Venäjältä kertoivat hiljan, että turvallisuuspalvelu FSB oli pidättänyt Kantalahdessa afgaaneja, jotka olivat pyrkimässä Suomen rajalle hakeakseen turvapaikkaa. Muutama päivä myöhemmin Vladimir Putin ohjeisti FSB:tä kontrolloimaan tarkemmin maassa liikkuvien turvapaikanhakijoiden kulkua.

Suomessa oltiin kollektiivisesti helpottuneita, vaikka poliittiset kommentit olivat varovaisia. Alkuvuoden ajan toitotettu itärajan turvallisuusuhka poistuisi kätevästi, jos Venäjä pidättäisi ja alkaisi kovemmalla kädellä valvoa maan ulkorajoille suuntautuvaa liikennettä.

Mihin unohtui inhimillisyys? Entä jos pidätetyt afgaanit eivät olleetkaan rikollisia, vaan poliittista vainoa pakenevia ihmisiä, jotka eivät saaneet kansainvälisten sopimusten suomaa oikeutta turvapaikkahakemuksen käsittelyyn? Entä jos tiukentuva kontrolli johtaa yhä useamman ”katoamiseen” reitiltä? Entä jos yhä useampi joutuu turvautumaan entistä kalliimpiin ja entistä vaarallisimpiin reitteihin päästääkseen Eurooppaan?

Tämä kaikki tapahtuu, koska Suomen (poliittinen) sietokyky on saavutettu. Koska Euroopan (poliittinen) sietokyky on saavutettu. Koska Euroopan mailla ei kerta kaikkiaan ole enää varaa ottaa vastaan yhtään turvapaikanhakijaa.

Suomen itärajan osalta sietokyky näyttäisi siis olevan muutama sata ihmistä. Samaan aikaan Kreikkaan on tullut yksistään helmikuun lopussa (21.-28.2.) 18 772 ihmistä. Kreikan osalta voidaan puhua maan järjestelmän sietokyvystä. Tilanne on epätoivoinen sekä kreikkalaisten viranomaisten että maahan saapuvien ihmisten kannalta.

Kreikka on toki ollut nihkeä pyytämään EU:lta apua, mutta ei se ole yksin vastuussa tilanteesta. Balkanin maissa raja-aitojen pystyttäminen ja valvonnan kiristäminen ovat johtaneet pattitilanteeseen, jossa Kreikkaan tulevat ihmiset eivät pääse eteenpäin.

Samalla EU:n suunnitellut järjestelmät turvapaikanhakijoiden jaottelemisesta jäsenmaiden kesken tai muista yhteisvastuullisista toimista polkevat paikallaan. Paniikkinappulaa on painettu jokaisen jäsenmaan hallintorakennuksessa, mutta tahtoa tehdä jotain puuttuu.

Ja kärsijöinä ovat ihmiset, jotka ovat jo kärsineet. He, jotka pakenevat kuolemaa Syyriasta. He, joille Afganistan tai Irak ei ole ihmisarvoinen paikka elää. He, joille Eurooppa on kaikesta huolimatta edelleen paratiisi.

Inhimillisyyden, solidaarisuuden ja yhteisvastuun kriisi

Eurooppaa todella koettelee kriisi, mutta se ei johdu turvapaikanhakijoista. Se johtuu inhimillisyyden, solidaarisuuden ja yhteisvastuun puutteesta. Euroopasta on tullut kuluneen reilun puolen vuoden aikana entistä nuivempi, entistä sisäänpäin kääntyneempi ja entistä kylmempi.

Eurooppa, josta on kautta historian tultu ja menty ympäri maapalloa hyvin tai pahoin aikein, on kääntänyt selkänsä muulle maailmalle. Sen sijaan, että EU-maat yhdessä hakisivat kestäviä ratkaisuja tai ainakin jossain määrin auttavia toimintamalleja aikamme inhimillisen kärsimyksen rajaamiseksi, energiaa käytetään populistiseen maahanmuuttovastaisuuden lietsomiseen.

Pelko myy ja pelolla myydään. Pelko ruokkii epätoivoa. Epätoivo pelkoa. Tätä noidankehää ruokitaan päivittäisessä uutisvirrassa puheilla Eurooppaa uhkaavista kansainvaelluksista, ihmismassoista ja pakolaisvirroista. Ihmisistä on tullut kasvotonta massaa. Vain satunnainen globaalin epäoikeudenmukaisuuden uhri, kuollut pikkupoika rannalla, tekee reiän tähän kalvoon.

Euroopan ja länsimaiden tuhoutuminen ei ole teemana uusi. Eurooppalaisessa itseymmärryksessä Rooman imperiumin ”tuhoutuminen” on edelleen katastrofi, joka syöksi koko maanosan keskiajan pimeyteen. ”Kansainvaellukset” sivistyksen tuhoajana on voimakas historiasta pohjaava kielikuva.

Rooma ei tuhoutunut. Länsimainen sivistys ei rapistunut. Kulttuuri ei kadonnut keskiajan synkkyyteen. Yhteiskunta muuttui. Valta siirtyi ja muutti muotoaan. Näin on tapahtunut kautta ihmiskunnan historian, ja tulee tapahtumaan vastakin.

Valitut toimintatavat eivät ennusta kestävää tulevaisuutta. Aitojen ja muurien rakentaminen on ilmiönä vanha. Valtaa on suojeltu eri tavoin aina. Hadrianuksen valli ja Kiinan muuri ovat monelle tunnettuja turistinähtävyyksiä, mutta ne rakennettiin suojaamaan sivistystä ulkoiselta uhkalta, kuten Unkarin tai Makedonian raja-aidatkin.

Pakolaisuus voi hyvin olla yksi keskeinen tekijä, joka johtaa vallan ja politiikan muutoksiin meidän aikanamme. Tämä ei tarkoita, että turvapaikanhakijat sinänsä olisivat uhka ”eurooppalaiselle sivilisaatiolle”. Kyse on siitä, miten Eurooppa reagoi ja toimii tilanteeessa, jossa maanosan rajoista on tullut monelle portti paratiisiin.

 

 

Niinistö tuli maahanmuuttopoliittisesta kaapista

Sauli Niinistön puheet harvoin yllättävät tai kuohuttavat. Eivät ne oikein edes herätä tunteita. Usein ne ovat moniselitteisiä, tuumailevia ja kryptisiä. Eritoten ulko- ja turvallisuuspolitiikan osalta ne ovat olleet pikemminkin kansallista konsensusta vaalivia, jopa uus-puolueettomuutta vahvistavia kuin toimintaympäristön muutoksen havainnointia.

Presidentin puhe vuoden 2016 valtiopäivien avajaisissa oli poikkeus. Ei sen vuoksi, että puhe olisi ollut tavallista selkeämpi. Oikeastaan se oli vielä koukeroisempi kuin Niinistöltä on totuttu kuulemaan. Kohauttavaa oli tällä kertaa sisältö. Niinistö linjasi kovin ja melko suorin sanoin kantansa ”pakolaiskriisin” hoitoon.

Niinistön puheessa on kaksi elementtiä, jotka voidaan tulkita selvinä kannanottoina, kädenojennuksina ns. nuivalle maahanmuutto- ja pakolaispolitiikalle.

Ensiksi hän painotti turvapaikanhakijoiden olevan osa maahanmuuttovirtaa Eurooppaan, joka on paljolti kansainvaellusta. Hän rakensi selkeän eron ”todellista” hätää pakenevien, pakolaisstatukseen oikeutettujen turvapaikanhakijoiden ja muiden maahanmuuttajien välille.

Niinistön mukaan kansainvälisten sopimusten tuoma oikeus hakea turvapaikkaa valtion rajalla on vanhentunut. Hän hyvin selväsanaisesti totesi, että tällainen menettely mahdollistaa vuosien oleskelun maassa, minne väärin perustein on tullut. Voisiko presidentti enää selväsanaisemmin pelata ”nuivien” pussiin tulkitsemalla subjektiivisesti kansainvälisiä pakolaissäädöksiä ja arvioimalla ihmisten hädän tilaa yleistämällä? Ei juurikaan.

Toiseksi Niinistö korosti pakolaiskriisin uhkaavan eurooppalaista arvomaailmaa: Eurooppa ei pitkään enää kestä hallitsematonta kansainvaellusta. Sietorajan ylittyminen romahduttaa arvojärjestelmämme. Niinistö antaa näin selkeäsanaisen tukensa niille maahanmuuttokriitikoille, suoranaisille rasisteille, jotka ovat korostaneet ei-eurooppalaisten maahanmuuttajien uhkaa eurooppalaisille arvoille.

Niinistö asetti varsin erikoiseksi vastakkain kansainvälisten sopimusten ja eurooppalaisten arvojen sekä todella hädässä olevien auttamisen. Kyse ei ole kuitenkaan vastakkaisista asioista, sillä kansainväliset sopimukset on tehty suojelemaan hädässä olevia. Eurooppalaiset arvot, mitä ne Niinistölle sitten ikinä tarkoittavatkaan, eivät nekään ole ristiriidassa näiden sopimusten kanssa. Niinistön tulkinnassa kuitenkin arvot ja sopimukset näyttäytyvät vastakkaisina tekijöinä vieläpä siten, että vain sopimuksista luopumalla voimme paitsi auttaa myös turvata oman arvomaailmamme.

Varmemmaksi varmuudeksi ja kriisin kokonaisvaltaisuuden korostamiseksi Niinistö vielä viittasi paasikiveläiseen kaanoniin. Tähän asti tosiasioiden tunnustaminen on ollut viisauden alku suhteessa geopolitiikkaan, nyt se on sitä myös turvapaikkapolitiikkaan. Tosiasioihin vetoaminen on klassinen tapa yrittää tehdä asiasta epäpoliittista, nostaa se keskustelun yläpuolelle päätökseksi, joka vain pitää tehdä. Tässä tapauksessa tosiasia näyttää olevan, että Suomeen ja Eurooppaan ei enää mahdu yhtään turvapaikanhakijaa, EU:n pitää laittaa rajansa ojennukseen ja sitten kristallipallolla valitaan jostain ne pahimmassa hädässä olevat ihmiset.

Tällaisia puheenvuoroja on totuttu ennen pakolaiskriisiä Suomessakin kuulemaan lähinnä populisteilta, mutta nyt näköjään tasavallan presidenttikin on siirtynyt tälle ”maahanmuutto on uhka arvoimmelle” -linjalle. Kun tähän vielä yhdistetään hallituksen tiukka suhtautuminen turvapaikanhakijoihin kautta linja ja esitetyt puheet rajojen ”sulkemisesta”, hahmottuu Suomen poliittinen linja tiukaksi, nuivaksi ja ulospäin sulkevaksi.

Ruotsalainen Daniel Poohl osuu kovin oikeaan todetessaan puolueiden puheiden ruokkivan poliittista väkivaltaa. Poliittinen kielenkäyttö on koventunut. Perustavanlaatuisten arvomaailmallisten rajamuurien rakentamisesta on tullut hyväksyttyä. Presidentin puhe osoittaa, että turvapaikanhakijat ovat ikään kuin vapaata riistaa. Heitä saa arvostella, heidät saa nimetä uhkaksi ja ennen kaikkea esineellistää. He eivät ole ihmisiä, vaan jotain, mihin meillä kunnianarvoisilla eurooppalaisilla ei ole enää varaa. Tällaisista puheista on lyhyt tie väkivaltaan ja syrjintään.

Niinistö kaiketi katsoi edustavansa puheellaan tolkkua, sellaista tolkun ihmistä, joka välttelee ääripäitä. Mutta mikä on arvovalinnassa tolkkua?

The sad truth is that most evil is done by people who never make up their minds to be good or evil.” (Hannah Arendt, The Life of the mind 1978)

Miksi rajat pitäisi sulkea?

Rajat kiinni! -kansanliikkeen edustajat Pekka Kemppainen ja Susanna Kaukiainen vierailivat YLE:n aamu tv:ssä (25.1.) Kyseinen kansanliike järjesti jälleen viikonloppuna mielenosoituksia, joissa vaadittiin rajojen sulkemista Eurooppaan tulevilta turvapaikanhakijoilta.

Katsoin lähetyksen ja yritin hahmottaa niitä argumentteja, joita Kemppainen ja Kaukiainen vaatimustensa tueksi esittivät. Kovin vaikeaa se oli, sillä valtaosa puheenvuoroista keskittyi lähinnä kritisoimaan maahanmuuttoa yleisellä tasolla, nostamaan itsensä kansan enemmistön ääneksi ja määrittämään turvapaikanhakijoiden tulijoiden joukon onnenonkijoiksi – haittamaahanmuutoksi.

Suomen rajat eivät ole koskaan olleet ”kiinni”

Kemppaisen ja Kaukiaisen esittämät argumentit perustuivat lähinnä ajatukselle, että Suomen kansallinen etu tarkoittaa rajojen sulkemista kaikenlaiselta muuttoliikkeeltä. Perustelu on historiallisesti kestämätön, sillä valtiollisen suvereniteetin aikakaudelta on mahdoton löytää aikaa ja paikkaa, jossa rajat olisi kyetty käytännössä kokonaan sulkemaan. Ruotsin valtakunnan Itämaana Suomi oli pitkälti rajaseutu, joka toimi toisaalta turvallisuuspoliittisen puskurina Venäjän suuntaan, mutta sai myös taloudellista hyötyä Pietarin kasvusta. Lisäksi paikallisesti rajaseudulla käytiin kauppaa yli valtakunnan rajan. Muuttoa tapahtui, sillä kruunun valvonta ei aina yltänyt perifeerisille alueille.

Venäjän valtakunnan osana autonominen Suomen hallinto- ja talousrakenteet kehittyivät. Raja itään oli auki, kauppaa käytiin ja kaikenlaista liikehdintää tapahtui suuntaan ja toiseen. Autonomian aikana Ruotsin vallan ajalta periytyneet hallintorakenteet vahvistuivat, kun Venäjän aina 1800-luvun loppupuolelle saakka antoi Suomelle suhteellisen paljon vapauksia kehittyä. Talouselämää rikastuttivat maahanmuuttajat. Saksalainen Georg Franz Heinrich Stockmann perusti kauppahuoneen Helsinkiin vuonna 1862. Venäläinen kauppamies Pjotr Sinebrychoff tuli hyödyntämään rajamaakunnan taloudellisia mahdollisuuksia Kymiin 1700-luvun lopulla. Hänen poikansa Nikolai hyödynsi rajoja siirtäneen Suomen sodan ja kauppahuoneen ympärille kehittyi mittava panimotoiminta.

Suomi itsenäistyi vuonna 1917. Maailmanpolitiikan sattumukset muodostivat suotuisat olosuhteet, joissa V.I. Lenin salli suomalaisten irtautua vallankumouksen keskellä painineesta Venäjästä. Valtakunnan rajoja oli nyt kaikkiin ilmansuuntiin. Suomi sai suvereenin kansallisvaltion aseman, instituutiot vahvistuivat vuosisadan alussa verisen sisällissodan jälkeen. Muttei rajoja laitettu kiinni. Ne eivät olleet muureja, joiden sisäpuolella yhtenäisen Suomen kansan elämä olisi soljunut eteenpäin ilman kontakteja ulkomaailmaan.

Suomesta on käyty kauppaa ja matkustettu eri puolille maailmaa. Suomeen on tultu opiskelemaan, kyläilemään, työskentelemään, rakentamaan uutta elämää. Vauraana teollisuusmaana Suomi on vastaanottanut myös pakolaisia, joiden on täytynyt jättää kotimaansa vainon ja sorron vuoksi. Samoin muita siirtolaisia, jotka ovat tulleet maahamme paremman elämän toivossa. Aivan samoin kun suomalaiset ovat lähteneet louhimaan malmia ja kaatamaan metsää Pohjois-Amerikkaan, kaivoksille ja lammastiloille Australiaan, autotehtaille Ruotsiin. Joukossa on ollut monenlaista kulkijaa, osa pakeni lain pitkää kouraa, toiset vain heikon elintason tuomaa näköalattomuutta.

Suomen rajat eivät siis sanan konkreettisessa merkityksessä ole olleet koskaan kiinni. Täydellinen eristäytyminen muuttoliikkeeltä tarkoittaisi myös rajojen sulkemista kaupankäynniltä. Taloutemme romahtaisi. Suomi näivettyisi. Tuskin edes innokkaimmat Rajat kiinni! -kansanliikkeen toimijat haluavat Suomesta mitään Euroopan Pohjois-Koreaa, jossa kanssakäyminen rajojen yli on minimaalista?

Rajat eivät ole ratkaisu

Ei tämä kansanliike vaatimuksineen yksin ole. Schengen-rajojen sulkeminen eri puolilla Eurooppaa näyttää nyt olevan kovin muodikasta. Harva EU:ssa oikeasti haluaa Schengen-järjestelmästä luopumista. Kustannuksia voi vain arvailla, mutta ne liikkuisivat varovaistenkin arvioiden mukaan noin 10 miljardissa eurossa vuositasolla. Rajatarkastusten palauttaminen ei koskisi vain satunnaisia ylittäjiä, vaan vaikuttaisi ihmisten ja tavaroiden jokapäiväiseen liikkumiseen Schengen-alueella.

Rajavalvonnan tiukentamisesta, tai ylipäänsä rajavalvonnan toimivuuden varmistamisesta on tullut EU:n keskeinen toimintastrategia, kun se pyrkii hillitsemään turvapaikanhakijoiden tuloa alueelleen. Keskeiset toimintamallit linkittyvät enemmän tai vähemmän ajatukseen, että kriisi ratkaistaan unionin ulkorajoilla.

Ongelma on, ettei edes unionin ulkorajojen aitaaminen ratkaise kriisiä. Se ei helpota pakolaistilannetta EU:n naapurustossa, eikä vähennä salakuljettajien apuun turvautuvien ihmisten määrää. Päinvastoin. Uusia reittejä etsitään sitä mukaa kuin vanhoja tukitaan, paine on yksinkertaisesti liian kova. Ratkaisunavaimet ovatkin rajojen ulkopuolella.

Toiseksi poliittiset ratkaisuesitykset perustuvat ajatukselle, että kyseessä on Euroopan kriisi. Siinä turvapaikanhakijat nähdään taloudellisena ja/tai sosiaalisena uhkana tai haasteena Euroopan maille. Puhutaan turvapaikanhakijoiden vyörystä, tulvasta ja luodaan kuvaa hallitsemattomista ihmismassoista virtaamassa kohti ulkorajoja.

Tällainen puhetapa tekee tapahtumista pakolaiskriisin. Kliinisen, poliittisen kriisin, jossa on paljon uhkaavaa. Puheet kansainvaelluksista vievät ajatuksen koulujen historiakirjoihin, joissa on opetettu miten (barbaarien) kansainvaellukset tuhosivat Rooman valtakunnan. Viesti on vahva ja sen sävy on negatiivinen: Eurooppa on koetuksella.

Sivuun jäävät turvapaikanhakijat itse. Ihmiset, yksilöt, naiset, miehet ja lapset, jotka ovat joutuneet jättämään kotimaansa, perheensä, sukunsa, elinpiirinsä. Heillä ei ehkä enää ole paikkaa, mihin palata. Tässä on kyse kriisistä. Humanitäärisestä kriisistä. Eurooppaa ei uhkaa kansainvaellus tai hallitsematon muuttoliike, vaan inhimillisyyden ja empatian kriisi. Eurooppa, maanosa, josta on historian saatossa lähdetty maailmalle alistamaan ja ansaitsemaan, on kääntänyt selkänsä ihmisten hädälle. Sen sijaan, että hallitusrakennusten käytävillä keskusteltaisiin pakolaiskriisin eli inhimillisen hädän ja kärsimyksen ratkaisemisesta, siellä puhutaan rajojen vahvistamisesta ja käännytyspäätösten nopeuttamisesta.

Tarvitaan kokonaisratkaisu

On toki ymmärrettävää, että poliitikot Euroopan eri puolilta haluavat ratkaisun akuuttiin tilanteeseen. Turvapaikanhakijoiden määrät ovat suuria, mikä on haastanut erilaiset toimintamallit. Kreikkaan on alkuvuoden aikana tullut yli 30 000 turvapaikanhakijaa, Suomen muutamat kymmenet tulijat Lapissa ovat rikka rokassa.

Kreikka on kykenemätön selviämään tilanteesta. Resurssit eivät riitä rajojen valvontaan, turvapaikanhakijoiden rekisteröintiin, inhimilliseen kohteluun tai kotiuttamiseen. Paine myös Italiassa on kova. Siksi tarvitaan yhteinen, EU-tason ratkaisu. Jäsenmaiden keskinäinen solidaarisuus on välttämätöntä. Kreikkaan tarvitaan lisäresursseja, jotta turvapaikkahakemukset saadaan käsiteltyä. Tarvitaan yhteinen järjestelmä siitä, miten turvapaikanhakijoita sijoitetaan odottamaan hakemusten käsittelyä. Tarvitaan yhteiset ja toimivat kriteerit palautuksille sekä niiden toimeenpanoille. Turvapaikan saavien osalle tarvitaan toimivia malleja integroitumisen edistämiseksi.

EU on jäsenvaltioiden summa, joten ratkaisu on kansallisissa käsissä. Nyt jäsenmaat keskittyvät kilpailemaan keskenään siitä, kenen maahanmuuttopolitiikka on nuivinta. Kuka saa suljettua rajansa tiiveimmin? Missä on korkein piikkilanka-aita?

Ulkorajavalvonta on aina ollut osa Schengen-järjestelmää. Siinä ei ole mitään uutta. Ulkorajavalvonnan on toimittava, mikäli halutaan tietää, keitä vapaan liikkuvuuden alueella liikkuu. Tämä koskee kaikkia ulkopuolelta matkustavia. Nyt ongelmia on eritoten Kreikassa, jossa valvonta ei toimi. Maassa tarvittaisiin apuvoimia tilanteen hallitsemiseksi. Yksin Kreikka ei selviä.

Ulkorajavalvonta ei tarkoita rajojen totaalista sulkemista. Kyse ei ole Rajat kiinni! -porukan vaatimasta kansalliseen käpertyvästä rajojen sulkemisesta. Kyse on siitä, miten olemassa olevat rajavalvonnan mekanismit toimivat.

Valvonta on osa kokonaisratkaisua, jossa turvapaikanhakijoiden ei tarvitsisi hakeutua pimeisiin kyyteihin Välimeren yli. Siksi valvontaa tarvitaan myös naapurimaissa. Venäjän ja Turkin rooli on keskeinen, sillä ne ovat läpikulkumaita. Haaste on, että kummankin maan hallitukset eivät juuri halua yhteistyötä EU:n kanssa. Niiden tavoitteet ovat pahasti ristiriidassa niiden EU:n historiallisten tavoitteiden ja arvojen kanssa, joista unionin jäsenmaat itsekin ovat ajautumassa entistä kauemmas.

Jäljelle jää vielä ydin. Oireiden hoitamisen jälkeen pitäisi puuttua sairauteen. Kuinka maailman pakolaistilannetta saadaan helpotettua? Miten yrittää ratkaista yksi aikamme suurimmista inhimillisistä kriiseistä? Vain lähtömaiden vakauttaminen tuo pitkän aikavälin kestävän ratkaisun pakolaistilanteeseen.

Jos kaikki rajojen sulkemiseen, monokulttuuriseen höpinään ja rasistiseen möyhöttämiseen käytetty energia olisi valjastettu maailman ongelmien ratkaisuun, eläisimme jo paratiisissa. Tämän Euroopassa vahvistuvan rasistisen tien päässä paratiisi ei ainakaan odota.

Pelastavatko yhteiset EU:n rajajoukot Schengenin?

 

EU:n vuoden 2015 viimeisessä huippukokouksessa jäsenmaat ovat näyttäneet vihreää valoa unionin yhteisille rajavalvontajoukoille. Käytännössä uudet joukot korvaisivat Frontexin ja mahdollisuus yhteisten rajajoukkojen lähettämiseksi jäsenmaiden avuksi voisi tapahtua ilman kyseisen jäsenmaan suostumusta. Tähän saakka Frontexilta on saanut tukea pyydettäessä.

EU on pakolaiskriisin edessä yrittänyt epätoivoisesti löytää keinoja hillitä tulijoiden määrää. Paniikkinappulaa on painettu moneen kertaan ja kesästä asti on käyty köydenvetoa jopa Schengen-järjestelmän romuttamisesta. Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Donald Tusk luonnehti tilannetta marraskuussa kilpajuoksuksi aikaa vastaan.

New Yorkin terrori-iskujen jälkeen rajojen turvallistaminen, sulkeminen ja valvonta ovat lisääntyneet räjähdysmäisesti. Erilaisten rajamuurien määrä maailmassa on kasvanut. EU on 2000-luvulla pyrkinyt vahvistamaan ulkorajojensa valvontaa Schengen-alueen haavoittumisen vuoksi. Erityisesti Madridin ja Lontoon terrori-iskujen jälkeen valvontaa on ulotettu maarajoilta lentokentille, asemille – yhteiskunnan sisään. Rajat valvonnan, kontrollin ja turvallistamisen paikkoina ovat kaikkialla.

Pakolaiskriisin myötä ”perinteinen” ajatus valtiollisista rajoista turvavyöhykkeinä on palannut keskustelun ytimeen. Poliitikkoja on helppo ymmärtää, sillä monimutkaisen globaalin ongelman edessä heidän täytyy yrittää tehdä jotain. Jäsenmaissa kärsivällisyys on jo loppunut, raja-aitoja rakennetaan Euroopan ytimessä ja populistiset, EU-kriittiset ja maahanmuuttajavastaiset puolueet menestyvät eri puolilla.

Monimutkaisiin ongelmiin ei kuitenkaan ole helppoja ratkaisuita. Siksi EU:n ulkorajojen valvonnan kiristäminen, tai edes täydellinen sulkeminen eivät ratkaise pakolaiskriisiä. Toimilla voidaan hillitä tulijoiden määrää, mutta reittejä löytyy aina. Euroopan vetovoima talousongelmista ja kasvavasta muukalaisvihamielisestä ilmapiiristä huolimatta on edelleen kova. Haaveet, illuusiot, kotimaan epätoivo ja suoranainen kuoleman uhka ajavat ihmisiä pakolaisiksi. Tiukka rajavalvonta ja vaikeus löytää laillisia maahantuloreittejä ajavat nämä ihmiset salakuljettajien armoille.

Yhteisten rajavalvontajoukkojen perustaminen vaikeassa tilanteessa on loppujen lopuksi pienin paha, mikäli se pelastaa vapaan liikkuvuuden Schengenin. Euroopalla ei ole edes taloudellisesti varaa sulkea sisärajojaan ja palata ajassa taaksepäin. Yhteiset rajavalvontajoukot olisivat olleet tarpeen kesällä, jotta tilanne esimerkiksi Unkarissa olisi voitu ottaa unionin hallintaan. Nyt koordinoitujen toimien puute on edesauttanut aitojen rakentamista ja kansallisia toimia. Tämä hajottaa unionia, mitä on vaikea pitää pidemmän päälle hyvänä ja kestävänä ratkaisuina.

Akuutin kriisin jälkeen pitää kuitenkin mennä eteenpäin. EU-maissa tulee ymmärtää, että vastakkainasettelun, ulkomaalaisvastaisuuden, rasismin ja sulkeutumisen tien päässä ei ole hillotolppa odottamassa. Poliittisen, henkisen ja kulttuurisen kuilun kasvattaminen ”Euroopan” ja muun maailman välillä ei palvele kenenkään etuja. Vastakkainasettelusta poikii katkeruutta, katkeruudesta väkivaltaa. Eurooppalaisten jos joidenkin pitäisi tajuta millainen helvetin logiikka tässä piilee.

Persujen gallup-romahdus voi vaikuttaa myös EU- ja ulkopolitiikkaan

Maa jyrisi. Jotain lähes raamatullista oli tavassa, jolla YLE radiouutisissaan uutisoi tuoreimmista puoluekannatusmittauksista. Perussuomalaiset romahtivat lähes viisi prosenttiyksikköä, SDP puolestaan tykitti saman verran ylöspäin gallupkakkoseksi.

Muutokset ovat toki merkittäviä, sillä tällä kertaa ne mahtuvat jopa virhemarginaaliin, joka on +-1,5%-yksikköä. Käytännössä kannatusmuutokset voivat olla enemmän tai vähemmän, mutta selvästi olemassa toisin kuin aiemmissa gallupeissa.

Timo Soini on moneen kertaan muistuttanut, että kannatus mitataan oikeasti ja aidosti vain vaaleissa. Tämä on totta. Mielipidemittauksilla ei jaeta ministerisalkkuja tai kansanedustajapaikkoja. Seuraaviin vaaleihin on aikaa ja moni asia kerkeää muuttua globaalin politiikan kentällä.

Silti Soinikaan ei voi nukkua öitään rauhassa. Perussuomalaisten sisällä kuohuu. Varapuheenjohtaja Sebastian Tynkkynen on jo osoittanut olevansa piikki puheenjohtajan lihassa. Nuorten, maahanmuuttovastaisten, radikaalimpien perussuomalaisten äänitorvi on vaatinut kriisikokousta. Perussuomalaisten olo hallituksessa ahdistaa, kun takki on käännetty jo mutkalle.

Ministeripersujen johto Soinista Jussi Niinistöön on todennut, ettei käy. Ei ole tarvetta. Hallituksessa ollaan ja pysytään, sillä päätöksiä ei oppositioista voi tehdä. Maahanmuuttopolitiikkaan voi vaikuttaa vain hallituksen sisältä. Persuja tarvitaan. Olisi epäisänmaallista paeta. Mitä olisi käynyt, jos talvisodasta olisi lähdetty karkuun.

Eduskuntatutkimuksen keskuksen Erkka Railon mukaan Tynkkysen vaatima hätäkokous voi toteutua, sillä paine puolueessa kasvaa. Gallupeista voi päätellä, kuten moni on jo todennutkin, että ”duunarit” valuvat takaisin demarien taakse. Talouspoliittinen linja ei miellytä. Pakkolakiyritys jättää jälkiä.

Gallupit heijastuvat väkisin hallituksen sisäiseen työilmapiiriin. Paine perussuomalaisten sisällä vain kovenee, ja Soinin asema puoluejohtajana ja ulkoministerinä käy entistä ahtaammaksi. Jokaiseen suuntaan ei voi kumartaa ilman, että pyllistää samalla johonkin. Jo nyt olemme nähneet, kuinka puolue- ja sisäpolitiikka on näkynyt EU- ja ulkopolitiikassa. Naurettava äänestystoiminta sisäministerien kokouksessa osoitti, että konseptit ovat sekaisin.

Moni, minä mukaan lukien, luulin, että edellisten Kataisen ja Stubbin hallitusten jälkeen ainakaan huonommaksi ei voi mennä. Toisin on käynyt. Neljä kuukautta vallassa ovat osoittaneet, että Sipilän hallituksesta puuttuu sekä ideologinen liima että luottamus. Kaksi asiaa, joita oppositiojohtajat peräänkuuluttivat neljä vuotta.

Yhteisen sävelen löytäminen näyttää olevan hyvin vaikeaa, kun mukana on yksi hallitusvastuuseen tottumaton populistipuolue. Silmille räjähtänyt pakolaiskriisi on ollut suurin yksittäinen tekijä siinä, että hallituksen sisäinen dynamiikka on nyrjähtänyt jo alkumetreillä. Se heijastuu kaikkeen, sillä maahanmuutto-tematiikka on persuille pyhää. Siinä puolueen ei ole varaa myydä persettään, jollei se halua karkottaa äänestäjiä tai hajota.

Miten tästä eteenpäin? Pahoin pelkään, että linjattomuus jatkuu ja hallitus toimii entistä enemmän reaktiivisesti varsinkin ulkopolitiikan ja EU-asioiden saralla. Suomi on nyt siirtämässä itseään voimakkaasti ytimien liepeiltä reunoille. Se on antanut kuskin paikan EU:n ydinduolle, eikä tunnu olevan kiinnostunut aktiivisesta toiminnasta yhteisen unionin politiikan tukemiseksi.

Eikä se yllätä. Hallituksessa on kaksi EU-kriittistä puoluetta, joille sopii hyvin osoitella ongelmia Brysselissä ja paukutella henkseleitä vahingoniloisesti. Suomen kannalta sellainen politiikka ei ole järin viisasta. Meille pienenä Pohjoismaana ei ole eduksi tukea nationalististen elementtien vahvistumista Euroopassa. Meille rajojen sulkeminen tarkoittaa eristäytymistä. Hallituksen koulutuspoliittisilla päätöksillä ollaan romuttamassa Suomen menestyksen viimeinen kivijalka, minkä jälkeen rajojen sulkeminen olisi virtakatkaisijasta kääntämistä.

Suomi pärjää vain avoimena, innovatiivisena, koulutettuna ja eurooppalaisena toimijana. Suomen pitää olla sitä, mitä hallitus ohjelmassaan visioi. Politiikan pitää tähdätä visioiden toteuttamiseen. Sisäpoliittinen dynamiikka uhkaa kuitenkin viedä meidät EU:n laidalle. Ongelmallisten ja arvaamattomien jäsenmaiden joukkoon.