Euroopan inhimillisyyskriisi

Pakolaisia käytetään aseena Eurooppaa vastaan

Pakolaisia käytetään aseena Eurooppaa vastaan

Pakolaisia voidaan käyttää hybridisodankäynnin aseina

Venäjä: Pakolaiset voivat olla hybridisodan ase

Kylmäveristä painostusta

Venäjä kiristää pakolaisilla – ja Suomi on alentunut narrin osaan

Otsikot parin viime kuukauden ajalta antavat varsin synkän kuvan Euroopan tilanteesta. Ulkoinen uhka on suuri. Venäjä on päättänyt järjestelmällisesti käyttää pakolaisia hybridisodankäyntinsä välineenä. Tavoitteena on nakertaa Euroopan unionin jo entuudestaan heikkoa yhtenäisyyttä.

Viime kesästä alkaen Euroopan tiedotusvälineissä on ollut oikeastaan yksi teema: pakolaiskriisi. Se on sulautunut yhteen Ukrainan sodan myötä alkaneeseen keskusteluun Venäjän länttä vastaan harjoittamasta hybridisodankäynnistä. Yhä useammissa uutisissa, otsikoissa ja ohjelmissa ”pakolaiskriisiä” käsitellään tästä tulokulmasta.

Toinen vallitseva käsittelykulma on turvapaikanhakijoiden muodostama uhka yhteiskunnalle. Yhtäältä uhkan muodostaa lisääntynyt maahanmuuttovastainen, jopa rasistinen kirjoittelu ja kärjistyvä yhteiskunnallinen ilmapiiri. Sana on tullut lihaksi polttopulloiskuissa vastaanottokeskuksiin.

Toisaalta turvapaikanhakijat on määritelty uhkaksi itsessään. He edustavat vierasta kulttuuria, ovat pääasiassa nuoria miehiä ja joukossa on varmasti myös islamisteja. Terrorismi hiipii Suomeen turvapaikanhakijoiden kautta.

Uhka-diskurssia ruokitaan päivittäisellä uutisoinnilla ja erilaisilla aiheeseen liittyvillä kirjoituksilla ja puheenvuoroilla. Päivittäisen mediaseurannan perusteella kuva turvapaikanhakijoista on erittäin negatiivinen. Uutiskynnys tuntuu ylittyvän helpommin, kun kyse on epäillyistä raiskauksista tai siitä, ettei suomalainen ruoka ole kelvannut irakilaisille.

Eurooppa ja sietokyvyn rajat

Avainsana keskustelussa on sietokyky. Suomessa se on joko jo tullut tai hyvin nopeasti tulossa vastaan. Vastinpariksi asetetaan humanitaarinen ulottuvuus. Yrjö Raution helmikuinen kolumni on tästä hyvä esimerkki:

”On humanitaarisesti erittäin arveluttavaa sulkea kokonaan ovet Venäjältä tänne pyrkiviltä. Voimavaramme eivät kuitenkaan riitä, jos turvapaikanhakijoiden tihkuminen itärajan läpi muuttuu tulvaksi.”

”Pakolaiskriisin” humanitaarinen ulottuvuus, siis näiden kotimaastaan toivottomuutta pakoon lähteneiden ihmisten hätä, ei ole kokonaan unohtunut. Turvapaikanhakijoilla on vielä ihmisyyttä, mutta miten paljon? Jos vastakohtana on annettuna esitetty kansallisen sietokyvyn rajan ylittyminen, unohtuuko ihmisyys?

Uutiset Venäjältä kertoivat hiljan, että turvallisuuspalvelu FSB oli pidättänyt Kantalahdessa afgaaneja, jotka olivat pyrkimässä Suomen rajalle hakeakseen turvapaikkaa. Muutama päivä myöhemmin Vladimir Putin ohjeisti FSB:tä kontrolloimaan tarkemmin maassa liikkuvien turvapaikanhakijoiden kulkua.

Suomessa oltiin kollektiivisesti helpottuneita, vaikka poliittiset kommentit olivat varovaisia. Alkuvuoden ajan toitotettu itärajan turvallisuusuhka poistuisi kätevästi, jos Venäjä pidättäisi ja alkaisi kovemmalla kädellä valvoa maan ulkorajoille suuntautuvaa liikennettä.

Mihin unohtui inhimillisyys? Entä jos pidätetyt afgaanit eivät olleetkaan rikollisia, vaan poliittista vainoa pakenevia ihmisiä, jotka eivät saaneet kansainvälisten sopimusten suomaa oikeutta turvapaikkahakemuksen käsittelyyn? Entä jos tiukentuva kontrolli johtaa yhä useamman ”katoamiseen” reitiltä? Entä jos yhä useampi joutuu turvautumaan entistä kalliimpiin ja entistä vaarallisimpiin reitteihin päästääkseen Eurooppaan?

Tämä kaikki tapahtuu, koska Suomen (poliittinen) sietokyky on saavutettu. Koska Euroopan (poliittinen) sietokyky on saavutettu. Koska Euroopan mailla ei kerta kaikkiaan ole enää varaa ottaa vastaan yhtään turvapaikanhakijaa.

Suomen itärajan osalta sietokyky näyttäisi siis olevan muutama sata ihmistä. Samaan aikaan Kreikkaan on tullut yksistään helmikuun lopussa (21.-28.2.) 18 772 ihmistä. Kreikan osalta voidaan puhua maan järjestelmän sietokyvystä. Tilanne on epätoivoinen sekä kreikkalaisten viranomaisten että maahan saapuvien ihmisten kannalta.

Kreikka on toki ollut nihkeä pyytämään EU:lta apua, mutta ei se ole yksin vastuussa tilanteesta. Balkanin maissa raja-aitojen pystyttäminen ja valvonnan kiristäminen ovat johtaneet pattitilanteeseen, jossa Kreikkaan tulevat ihmiset eivät pääse eteenpäin.

Samalla EU:n suunnitellut järjestelmät turvapaikanhakijoiden jaottelemisesta jäsenmaiden kesken tai muista yhteisvastuullisista toimista polkevat paikallaan. Paniikkinappulaa on painettu jokaisen jäsenmaan hallintorakennuksessa, mutta tahtoa tehdä jotain puuttuu.

Ja kärsijöinä ovat ihmiset, jotka ovat jo kärsineet. He, jotka pakenevat kuolemaa Syyriasta. He, joille Afganistan tai Irak ei ole ihmisarvoinen paikka elää. He, joille Eurooppa on kaikesta huolimatta edelleen paratiisi.

Inhimillisyyden, solidaarisuuden ja yhteisvastuun kriisi

Eurooppaa todella koettelee kriisi, mutta se ei johdu turvapaikanhakijoista. Se johtuu inhimillisyyden, solidaarisuuden ja yhteisvastuun puutteesta. Euroopasta on tullut kuluneen reilun puolen vuoden aikana entistä nuivempi, entistä sisäänpäin kääntyneempi ja entistä kylmempi.

Eurooppa, josta on kautta historian tultu ja menty ympäri maapalloa hyvin tai pahoin aikein, on kääntänyt selkänsä muulle maailmalle. Sen sijaan, että EU-maat yhdessä hakisivat kestäviä ratkaisuja tai ainakin jossain määrin auttavia toimintamalleja aikamme inhimillisen kärsimyksen rajaamiseksi, energiaa käytetään populistiseen maahanmuuttovastaisuuden lietsomiseen.

Pelko myy ja pelolla myydään. Pelko ruokkii epätoivoa. Epätoivo pelkoa. Tätä noidankehää ruokitaan päivittäisessä uutisvirrassa puheilla Eurooppaa uhkaavista kansainvaelluksista, ihmismassoista ja pakolaisvirroista. Ihmisistä on tullut kasvotonta massaa. Vain satunnainen globaalin epäoikeudenmukaisuuden uhri, kuollut pikkupoika rannalla, tekee reiän tähän kalvoon.

Euroopan ja länsimaiden tuhoutuminen ei ole teemana uusi. Eurooppalaisessa itseymmärryksessä Rooman imperiumin ”tuhoutuminen” on edelleen katastrofi, joka syöksi koko maanosan keskiajan pimeyteen. ”Kansainvaellukset” sivistyksen tuhoajana on voimakas historiasta pohjaava kielikuva.

Rooma ei tuhoutunut. Länsimainen sivistys ei rapistunut. Kulttuuri ei kadonnut keskiajan synkkyyteen. Yhteiskunta muuttui. Valta siirtyi ja muutti muotoaan. Näin on tapahtunut kautta ihmiskunnan historian, ja tulee tapahtumaan vastakin.

Valitut toimintatavat eivät ennusta kestävää tulevaisuutta. Aitojen ja muurien rakentaminen on ilmiönä vanha. Valtaa on suojeltu eri tavoin aina. Hadrianuksen valli ja Kiinan muuri ovat monelle tunnettuja turistinähtävyyksiä, mutta ne rakennettiin suojaamaan sivistystä ulkoiselta uhkalta, kuten Unkarin tai Makedonian raja-aidatkin.

Pakolaisuus voi hyvin olla yksi keskeinen tekijä, joka johtaa vallan ja politiikan muutoksiin meidän aikanamme. Tämä ei tarkoita, että turvapaikanhakijat sinänsä olisivat uhka ”eurooppalaiselle sivilisaatiolle”. Kyse on siitä, miten Eurooppa reagoi ja toimii tilanteeessa, jossa maanosan rajoista on tullut monelle portti paratiisiin.

 

 

Niinistö tuli maahanmuuttopoliittisesta kaapista

Sauli Niinistön puheet harvoin yllättävät tai kuohuttavat. Eivät ne oikein edes herätä tunteita. Usein ne ovat moniselitteisiä, tuumailevia ja kryptisiä. Eritoten ulko- ja turvallisuuspolitiikan osalta ne ovat olleet pikemminkin kansallista konsensusta vaalivia, jopa uus-puolueettomuutta vahvistavia kuin toimintaympäristön muutoksen havainnointia.

Presidentin puhe vuoden 2016 valtiopäivien avajaisissa oli poikkeus. Ei sen vuoksi, että puhe olisi ollut tavallista selkeämpi. Oikeastaan se oli vielä koukeroisempi kuin Niinistöltä on totuttu kuulemaan. Kohauttavaa oli tällä kertaa sisältö. Niinistö linjasi kovin ja melko suorin sanoin kantansa ”pakolaiskriisin” hoitoon.

Niinistön puheessa on kaksi elementtiä, jotka voidaan tulkita selvinä kannanottoina, kädenojennuksina ns. nuivalle maahanmuutto- ja pakolaispolitiikalle.

Ensiksi hän painotti turvapaikanhakijoiden olevan osa maahanmuuttovirtaa Eurooppaan, joka on paljolti kansainvaellusta. Hän rakensi selkeän eron ”todellista” hätää pakenevien, pakolaisstatukseen oikeutettujen turvapaikanhakijoiden ja muiden maahanmuuttajien välille.

Niinistön mukaan kansainvälisten sopimusten tuoma oikeus hakea turvapaikkaa valtion rajalla on vanhentunut. Hän hyvin selväsanaisesti totesi, että tällainen menettely mahdollistaa vuosien oleskelun maassa, minne väärin perustein on tullut. Voisiko presidentti enää selväsanaisemmin pelata ”nuivien” pussiin tulkitsemalla subjektiivisesti kansainvälisiä pakolaissäädöksiä ja arvioimalla ihmisten hädän tilaa yleistämällä? Ei juurikaan.

Toiseksi Niinistö korosti pakolaiskriisin uhkaavan eurooppalaista arvomaailmaa: Eurooppa ei pitkään enää kestä hallitsematonta kansainvaellusta. Sietorajan ylittyminen romahduttaa arvojärjestelmämme. Niinistö antaa näin selkeäsanaisen tukensa niille maahanmuuttokriitikoille, suoranaisille rasisteille, jotka ovat korostaneet ei-eurooppalaisten maahanmuuttajien uhkaa eurooppalaisille arvoille.

Niinistö asetti varsin erikoiseksi vastakkain kansainvälisten sopimusten ja eurooppalaisten arvojen sekä todella hädässä olevien auttamisen. Kyse ei ole kuitenkaan vastakkaisista asioista, sillä kansainväliset sopimukset on tehty suojelemaan hädässä olevia. Eurooppalaiset arvot, mitä ne Niinistölle sitten ikinä tarkoittavatkaan, eivät nekään ole ristiriidassa näiden sopimusten kanssa. Niinistön tulkinnassa kuitenkin arvot ja sopimukset näyttäytyvät vastakkaisina tekijöinä vieläpä siten, että vain sopimuksista luopumalla voimme paitsi auttaa myös turvata oman arvomaailmamme.

Varmemmaksi varmuudeksi ja kriisin kokonaisvaltaisuuden korostamiseksi Niinistö vielä viittasi paasikiveläiseen kaanoniin. Tähän asti tosiasioiden tunnustaminen on ollut viisauden alku suhteessa geopolitiikkaan, nyt se on sitä myös turvapaikkapolitiikkaan. Tosiasioihin vetoaminen on klassinen tapa yrittää tehdä asiasta epäpoliittista, nostaa se keskustelun yläpuolelle päätökseksi, joka vain pitää tehdä. Tässä tapauksessa tosiasia näyttää olevan, että Suomeen ja Eurooppaan ei enää mahdu yhtään turvapaikanhakijaa, EU:n pitää laittaa rajansa ojennukseen ja sitten kristallipallolla valitaan jostain ne pahimmassa hädässä olevat ihmiset.

Tällaisia puheenvuoroja on totuttu ennen pakolaiskriisiä Suomessakin kuulemaan lähinnä populisteilta, mutta nyt näköjään tasavallan presidenttikin on siirtynyt tälle ”maahanmuutto on uhka arvoimmelle” -linjalle. Kun tähän vielä yhdistetään hallituksen tiukka suhtautuminen turvapaikanhakijoihin kautta linja ja esitetyt puheet rajojen ”sulkemisesta”, hahmottuu Suomen poliittinen linja tiukaksi, nuivaksi ja ulospäin sulkevaksi.

Ruotsalainen Daniel Poohl osuu kovin oikeaan todetessaan puolueiden puheiden ruokkivan poliittista väkivaltaa. Poliittinen kielenkäyttö on koventunut. Perustavanlaatuisten arvomaailmallisten rajamuurien rakentamisesta on tullut hyväksyttyä. Presidentin puhe osoittaa, että turvapaikanhakijat ovat ikään kuin vapaata riistaa. Heitä saa arvostella, heidät saa nimetä uhkaksi ja ennen kaikkea esineellistää. He eivät ole ihmisiä, vaan jotain, mihin meillä kunnianarvoisilla eurooppalaisilla ei ole enää varaa. Tällaisista puheista on lyhyt tie väkivaltaan ja syrjintään.

Niinistö kaiketi katsoi edustavansa puheellaan tolkkua, sellaista tolkun ihmistä, joka välttelee ääripäitä. Mutta mikä on arvovalinnassa tolkkua?

The sad truth is that most evil is done by people who never make up their minds to be good or evil.” (Hannah Arendt, The Life of the mind 1978)

Miksi rajat pitäisi sulkea?

Rajat kiinni! -kansanliikkeen edustajat Pekka Kemppainen ja Susanna Kaukiainen vierailivat YLE:n aamu tv:ssä (25.1.) Kyseinen kansanliike järjesti jälleen viikonloppuna mielenosoituksia, joissa vaadittiin rajojen sulkemista Eurooppaan tulevilta turvapaikanhakijoilta.

Katsoin lähetyksen ja yritin hahmottaa niitä argumentteja, joita Kemppainen ja Kaukiainen vaatimustensa tueksi esittivät. Kovin vaikeaa se oli, sillä valtaosa puheenvuoroista keskittyi lähinnä kritisoimaan maahanmuuttoa yleisellä tasolla, nostamaan itsensä kansan enemmistön ääneksi ja määrittämään turvapaikanhakijoiden tulijoiden joukon onnenonkijoiksi – haittamaahanmuutoksi.

Suomen rajat eivät ole koskaan olleet ”kiinni”

Kemppaisen ja Kaukiaisen esittämät argumentit perustuivat lähinnä ajatukselle, että Suomen kansallinen etu tarkoittaa rajojen sulkemista kaikenlaiselta muuttoliikkeeltä. Perustelu on historiallisesti kestämätön, sillä valtiollisen suvereniteetin aikakaudelta on mahdoton löytää aikaa ja paikkaa, jossa rajat olisi kyetty käytännössä kokonaan sulkemaan. Ruotsin valtakunnan Itämaana Suomi oli pitkälti rajaseutu, joka toimi toisaalta turvallisuuspoliittisen puskurina Venäjän suuntaan, mutta sai myös taloudellista hyötyä Pietarin kasvusta. Lisäksi paikallisesti rajaseudulla käytiin kauppaa yli valtakunnan rajan. Muuttoa tapahtui, sillä kruunun valvonta ei aina yltänyt perifeerisille alueille.

Venäjän valtakunnan osana autonominen Suomen hallinto- ja talousrakenteet kehittyivät. Raja itään oli auki, kauppaa käytiin ja kaikenlaista liikehdintää tapahtui suuntaan ja toiseen. Autonomian aikana Ruotsin vallan ajalta periytyneet hallintorakenteet vahvistuivat, kun Venäjän aina 1800-luvun loppupuolelle saakka antoi Suomelle suhteellisen paljon vapauksia kehittyä. Talouselämää rikastuttivat maahanmuuttajat. Saksalainen Georg Franz Heinrich Stockmann perusti kauppahuoneen Helsinkiin vuonna 1862. Venäläinen kauppamies Pjotr Sinebrychoff tuli hyödyntämään rajamaakunnan taloudellisia mahdollisuuksia Kymiin 1700-luvun lopulla. Hänen poikansa Nikolai hyödynsi rajoja siirtäneen Suomen sodan ja kauppahuoneen ympärille kehittyi mittava panimotoiminta.

Suomi itsenäistyi vuonna 1917. Maailmanpolitiikan sattumukset muodostivat suotuisat olosuhteet, joissa V.I. Lenin salli suomalaisten irtautua vallankumouksen keskellä painineesta Venäjästä. Valtakunnan rajoja oli nyt kaikkiin ilmansuuntiin. Suomi sai suvereenin kansallisvaltion aseman, instituutiot vahvistuivat vuosisadan alussa verisen sisällissodan jälkeen. Muttei rajoja laitettu kiinni. Ne eivät olleet muureja, joiden sisäpuolella yhtenäisen Suomen kansan elämä olisi soljunut eteenpäin ilman kontakteja ulkomaailmaan.

Suomesta on käyty kauppaa ja matkustettu eri puolille maailmaa. Suomeen on tultu opiskelemaan, kyläilemään, työskentelemään, rakentamaan uutta elämää. Vauraana teollisuusmaana Suomi on vastaanottanut myös pakolaisia, joiden on täytynyt jättää kotimaansa vainon ja sorron vuoksi. Samoin muita siirtolaisia, jotka ovat tulleet maahamme paremman elämän toivossa. Aivan samoin kun suomalaiset ovat lähteneet louhimaan malmia ja kaatamaan metsää Pohjois-Amerikkaan, kaivoksille ja lammastiloille Australiaan, autotehtaille Ruotsiin. Joukossa on ollut monenlaista kulkijaa, osa pakeni lain pitkää kouraa, toiset vain heikon elintason tuomaa näköalattomuutta.

Suomen rajat eivät siis sanan konkreettisessa merkityksessä ole olleet koskaan kiinni. Täydellinen eristäytyminen muuttoliikkeeltä tarkoittaisi myös rajojen sulkemista kaupankäynniltä. Taloutemme romahtaisi. Suomi näivettyisi. Tuskin edes innokkaimmat Rajat kiinni! -kansanliikkeen toimijat haluavat Suomesta mitään Euroopan Pohjois-Koreaa, jossa kanssakäyminen rajojen yli on minimaalista?

Rajat eivät ole ratkaisu

Ei tämä kansanliike vaatimuksineen yksin ole. Schengen-rajojen sulkeminen eri puolilla Eurooppaa näyttää nyt olevan kovin muodikasta. Harva EU:ssa oikeasti haluaa Schengen-järjestelmästä luopumista. Kustannuksia voi vain arvailla, mutta ne liikkuisivat varovaistenkin arvioiden mukaan noin 10 miljardissa eurossa vuositasolla. Rajatarkastusten palauttaminen ei koskisi vain satunnaisia ylittäjiä, vaan vaikuttaisi ihmisten ja tavaroiden jokapäiväiseen liikkumiseen Schengen-alueella.

Rajavalvonnan tiukentamisesta, tai ylipäänsä rajavalvonnan toimivuuden varmistamisesta on tullut EU:n keskeinen toimintastrategia, kun se pyrkii hillitsemään turvapaikanhakijoiden tuloa alueelleen. Keskeiset toimintamallit linkittyvät enemmän tai vähemmän ajatukseen, että kriisi ratkaistaan unionin ulkorajoilla.

Ongelma on, ettei edes unionin ulkorajojen aitaaminen ratkaise kriisiä. Se ei helpota pakolaistilannetta EU:n naapurustossa, eikä vähennä salakuljettajien apuun turvautuvien ihmisten määrää. Päinvastoin. Uusia reittejä etsitään sitä mukaa kuin vanhoja tukitaan, paine on yksinkertaisesti liian kova. Ratkaisunavaimet ovatkin rajojen ulkopuolella.

Toiseksi poliittiset ratkaisuesitykset perustuvat ajatukselle, että kyseessä on Euroopan kriisi. Siinä turvapaikanhakijat nähdään taloudellisena ja/tai sosiaalisena uhkana tai haasteena Euroopan maille. Puhutaan turvapaikanhakijoiden vyörystä, tulvasta ja luodaan kuvaa hallitsemattomista ihmismassoista virtaamassa kohti ulkorajoja.

Tällainen puhetapa tekee tapahtumista pakolaiskriisin. Kliinisen, poliittisen kriisin, jossa on paljon uhkaavaa. Puheet kansainvaelluksista vievät ajatuksen koulujen historiakirjoihin, joissa on opetettu miten (barbaarien) kansainvaellukset tuhosivat Rooman valtakunnan. Viesti on vahva ja sen sävy on negatiivinen: Eurooppa on koetuksella.

Sivuun jäävät turvapaikanhakijat itse. Ihmiset, yksilöt, naiset, miehet ja lapset, jotka ovat joutuneet jättämään kotimaansa, perheensä, sukunsa, elinpiirinsä. Heillä ei ehkä enää ole paikkaa, mihin palata. Tässä on kyse kriisistä. Humanitäärisestä kriisistä. Eurooppaa ei uhkaa kansainvaellus tai hallitsematon muuttoliike, vaan inhimillisyyden ja empatian kriisi. Eurooppa, maanosa, josta on historian saatossa lähdetty maailmalle alistamaan ja ansaitsemaan, on kääntänyt selkänsä ihmisten hädälle. Sen sijaan, että hallitusrakennusten käytävillä keskusteltaisiin pakolaiskriisin eli inhimillisen hädän ja kärsimyksen ratkaisemisesta, siellä puhutaan rajojen vahvistamisesta ja käännytyspäätösten nopeuttamisesta.

Tarvitaan kokonaisratkaisu

On toki ymmärrettävää, että poliitikot Euroopan eri puolilta haluavat ratkaisun akuuttiin tilanteeseen. Turvapaikanhakijoiden määrät ovat suuria, mikä on haastanut erilaiset toimintamallit. Kreikkaan on alkuvuoden aikana tullut yli 30 000 turvapaikanhakijaa, Suomen muutamat kymmenet tulijat Lapissa ovat rikka rokassa.

Kreikka on kykenemätön selviämään tilanteesta. Resurssit eivät riitä rajojen valvontaan, turvapaikanhakijoiden rekisteröintiin, inhimilliseen kohteluun tai kotiuttamiseen. Paine myös Italiassa on kova. Siksi tarvitaan yhteinen, EU-tason ratkaisu. Jäsenmaiden keskinäinen solidaarisuus on välttämätöntä. Kreikkaan tarvitaan lisäresursseja, jotta turvapaikkahakemukset saadaan käsiteltyä. Tarvitaan yhteinen järjestelmä siitä, miten turvapaikanhakijoita sijoitetaan odottamaan hakemusten käsittelyä. Tarvitaan yhteiset ja toimivat kriteerit palautuksille sekä niiden toimeenpanoille. Turvapaikan saavien osalle tarvitaan toimivia malleja integroitumisen edistämiseksi.

EU on jäsenvaltioiden summa, joten ratkaisu on kansallisissa käsissä. Nyt jäsenmaat keskittyvät kilpailemaan keskenään siitä, kenen maahanmuuttopolitiikka on nuivinta. Kuka saa suljettua rajansa tiiveimmin? Missä on korkein piikkilanka-aita?

Ulkorajavalvonta on aina ollut osa Schengen-järjestelmää. Siinä ei ole mitään uutta. Ulkorajavalvonnan on toimittava, mikäli halutaan tietää, keitä vapaan liikkuvuuden alueella liikkuu. Tämä koskee kaikkia ulkopuolelta matkustavia. Nyt ongelmia on eritoten Kreikassa, jossa valvonta ei toimi. Maassa tarvittaisiin apuvoimia tilanteen hallitsemiseksi. Yksin Kreikka ei selviä.

Ulkorajavalvonta ei tarkoita rajojen totaalista sulkemista. Kyse ei ole Rajat kiinni! -porukan vaatimasta kansalliseen käpertyvästä rajojen sulkemisesta. Kyse on siitä, miten olemassa olevat rajavalvonnan mekanismit toimivat.

Valvonta on osa kokonaisratkaisua, jossa turvapaikanhakijoiden ei tarvitsisi hakeutua pimeisiin kyyteihin Välimeren yli. Siksi valvontaa tarvitaan myös naapurimaissa. Venäjän ja Turkin rooli on keskeinen, sillä ne ovat läpikulkumaita. Haaste on, että kummankin maan hallitukset eivät juuri halua yhteistyötä EU:n kanssa. Niiden tavoitteet ovat pahasti ristiriidassa niiden EU:n historiallisten tavoitteiden ja arvojen kanssa, joista unionin jäsenmaat itsekin ovat ajautumassa entistä kauemmas.

Jäljelle jää vielä ydin. Oireiden hoitamisen jälkeen pitäisi puuttua sairauteen. Kuinka maailman pakolaistilannetta saadaan helpotettua? Miten yrittää ratkaista yksi aikamme suurimmista inhimillisistä kriiseistä? Vain lähtömaiden vakauttaminen tuo pitkän aikavälin kestävän ratkaisun pakolaistilanteeseen.

Jos kaikki rajojen sulkemiseen, monokulttuuriseen höpinään ja rasistiseen möyhöttämiseen käytetty energia olisi valjastettu maailman ongelmien ratkaisuun, eläisimme jo paratiisissa. Tämän Euroopassa vahvistuvan rasistisen tien päässä paratiisi ei ainakaan odota.

Persujen gallup-romahdus voi vaikuttaa myös EU- ja ulkopolitiikkaan

Maa jyrisi. Jotain lähes raamatullista oli tavassa, jolla YLE radiouutisissaan uutisoi tuoreimmista puoluekannatusmittauksista. Perussuomalaiset romahtivat lähes viisi prosenttiyksikköä, SDP puolestaan tykitti saman verran ylöspäin gallupkakkoseksi.

Muutokset ovat toki merkittäviä, sillä tällä kertaa ne mahtuvat jopa virhemarginaaliin, joka on +-1,5%-yksikköä. Käytännössä kannatusmuutokset voivat olla enemmän tai vähemmän, mutta selvästi olemassa toisin kuin aiemmissa gallupeissa.

Timo Soini on moneen kertaan muistuttanut, että kannatus mitataan oikeasti ja aidosti vain vaaleissa. Tämä on totta. Mielipidemittauksilla ei jaeta ministerisalkkuja tai kansanedustajapaikkoja. Seuraaviin vaaleihin on aikaa ja moni asia kerkeää muuttua globaalin politiikan kentällä.

Silti Soinikaan ei voi nukkua öitään rauhassa. Perussuomalaisten sisällä kuohuu. Varapuheenjohtaja Sebastian Tynkkynen on jo osoittanut olevansa piikki puheenjohtajan lihassa. Nuorten, maahanmuuttovastaisten, radikaalimpien perussuomalaisten äänitorvi on vaatinut kriisikokousta. Perussuomalaisten olo hallituksessa ahdistaa, kun takki on käännetty jo mutkalle.

Ministeripersujen johto Soinista Jussi Niinistöön on todennut, ettei käy. Ei ole tarvetta. Hallituksessa ollaan ja pysytään, sillä päätöksiä ei oppositioista voi tehdä. Maahanmuuttopolitiikkaan voi vaikuttaa vain hallituksen sisältä. Persuja tarvitaan. Olisi epäisänmaallista paeta. Mitä olisi käynyt, jos talvisodasta olisi lähdetty karkuun.

Eduskuntatutkimuksen keskuksen Erkka Railon mukaan Tynkkysen vaatima hätäkokous voi toteutua, sillä paine puolueessa kasvaa. Gallupeista voi päätellä, kuten moni on jo todennutkin, että ”duunarit” valuvat takaisin demarien taakse. Talouspoliittinen linja ei miellytä. Pakkolakiyritys jättää jälkiä.

Gallupit heijastuvat väkisin hallituksen sisäiseen työilmapiiriin. Paine perussuomalaisten sisällä vain kovenee, ja Soinin asema puoluejohtajana ja ulkoministerinä käy entistä ahtaammaksi. Jokaiseen suuntaan ei voi kumartaa ilman, että pyllistää samalla johonkin. Jo nyt olemme nähneet, kuinka puolue- ja sisäpolitiikka on näkynyt EU- ja ulkopolitiikassa. Naurettava äänestystoiminta sisäministerien kokouksessa osoitti, että konseptit ovat sekaisin.

Moni, minä mukaan lukien, luulin, että edellisten Kataisen ja Stubbin hallitusten jälkeen ainakaan huonommaksi ei voi mennä. Toisin on käynyt. Neljä kuukautta vallassa ovat osoittaneet, että Sipilän hallituksesta puuttuu sekä ideologinen liima että luottamus. Kaksi asiaa, joita oppositiojohtajat peräänkuuluttivat neljä vuotta.

Yhteisen sävelen löytäminen näyttää olevan hyvin vaikeaa, kun mukana on yksi hallitusvastuuseen tottumaton populistipuolue. Silmille räjähtänyt pakolaiskriisi on ollut suurin yksittäinen tekijä siinä, että hallituksen sisäinen dynamiikka on nyrjähtänyt jo alkumetreillä. Se heijastuu kaikkeen, sillä maahanmuutto-tematiikka on persuille pyhää. Siinä puolueen ei ole varaa myydä persettään, jollei se halua karkottaa äänestäjiä tai hajota.

Miten tästä eteenpäin? Pahoin pelkään, että linjattomuus jatkuu ja hallitus toimii entistä enemmän reaktiivisesti varsinkin ulkopolitiikan ja EU-asioiden saralla. Suomi on nyt siirtämässä itseään voimakkaasti ytimien liepeiltä reunoille. Se on antanut kuskin paikan EU:n ydinduolle, eikä tunnu olevan kiinnostunut aktiivisesta toiminnasta yhteisen unionin politiikan tukemiseksi.

Eikä se yllätä. Hallituksessa on kaksi EU-kriittistä puoluetta, joille sopii hyvin osoitella ongelmia Brysselissä ja paukutella henkseleitä vahingoniloisesti. Suomen kannalta sellainen politiikka ei ole järin viisasta. Meille pienenä Pohjoismaana ei ole eduksi tukea nationalististen elementtien vahvistumista Euroopassa. Meille rajojen sulkeminen tarkoittaa eristäytymistä. Hallituksen koulutuspoliittisilla päätöksillä ollaan romuttamassa Suomen menestyksen viimeinen kivijalka, minkä jälkeen rajojen sulkeminen olisi virtakatkaisijasta kääntämistä.

Suomi pärjää vain avoimena, innovatiivisena, koulutettuna ja eurooppalaisena toimijana. Suomen pitää olla sitä, mitä hallitus ohjelmassaan visioi. Politiikan pitää tähdätä visioiden toteuttamiseen. Sisäpoliittinen dynamiikka uhkaa kuitenkin viedä meidät EU:n laidalle. Ongelmallisten ja arvaamattomien jäsenmaiden joukkoon.

Suomi on jakautumassa ja sulkeutumassa

Suomi on jakautunut. Näin jankattiin vaalien jälkeen, puhuttiin kuplista ja punavihreistä. Tuo keskustelu punaviinin ja keskikaljan lipittäjien vastakkainasettelusta tuntuu nyt kesyltä. Harmittomalta. Voi jospa voisimmekin palata aikaan, jolloin poliittisen keskustelun ääripäät tulivat Kalliosta ja Pihtiputaalta.

Eilisen jälkeen ei ole paluuta. Poliittinen ilmapiiri Suomessa on kiristynyt ja eurooppalaiset poliittiset johtajat housut kintuissa yllättänyt pakolaiskriisi on sen keskeisin katalyytti. Lahdessa ja Kouvolassa ylitettiin raja, kun polttopullot, kivet ja ilotulitteet oli suunnattu hätää pakenevia ihmisiä sekä heitä auttavia vastaan.

Torniossa nähty parin sadan hengen mielenosoitusihmisketju oli vielä maltillista. Siinä uhka oli verbaalinen, kenenkään henkilökohtainen koskemattomuus ei ollut vaarassa. Lahdessa ja Kouvolassa oli toisin. Kivi voi aiheuttaa peruuttamatonta tuhoa. Askel häiriköinnistä pahoinpitelyyn on tuollaisessa rähinöinnissä kovin pieni.

Samaan aikaan Homma-foorumilla, maahanmuutto- ja maahanmuuttajavastaisen keskustelun ydinyhteisössä, on alettu vaatia entistä kovempia keinoja ”suvakkeja” vastaan. Kyse on sodanjulistuksesta, rekrytoinnista parlamentaarisia keinoja radikaalimpaan taisteluun. Vastapuolena eivät ole vain pakolaiset ja muut maahanmuuttajat, vaan myös me heidän oikeuksiaan ihmisarvoiseen elämään ja tasavertaiseen kohteluun puolustavat.

Hommalla kasataan porukkaa, jolle ”keskinkertainen ei riitä”. Sitaatit kertovat, että pettymys kohdistuu koko puoluekenttään. Myös perussuomalaisiin, jotka eivät ole riittävän ”halla-aholaistuneet”. Parlamentaariset keinot eivät enää riitä, vaikka hallituksen politiikka onkin mennyt perussuomalaisten dogmaattisen hallitus- ja puolueohjelmatulkinnan takia täysin sekaisin.

Sanoista tekoihin on matkaa, muttei mahdottomasti. Olli Immosen kesäinen Facebook-päivitys osoitti, että tekoihin kannustavia toimijoita löytyy myös eduskunnasta. Vaikka Immonen itse ei likaisikaan käsiään kuin korkeintaan ”hengailemalla” Schaumanin haudalla, joku muu voi liata.

Ongelma on vakava. Poliittinen johto ei voi vaieta. Kolmen kopla, Sipilä, Stubb ja Soini julkistivat valtioneuvoston sivuilla tiedotteen, jossa he tuomitsivat väkivallan. Se on oikein. Sipilä ja Soini tekivät sen myös Twitterissä. Sekin on oikein.

Soini oli sopivasti YLE Radio 1:n politiikkaradion haastateltavana. Soini tuomitsi väkivallan. Hän on parlamentarismin kannattaja, hän haluaa kulkea keskitietä ja on myös perussuomalaisia luotsannut vallan kabinetteihin. Soini toimi oikein. Väkivalta ei ole hyväksyttävää.

Samalla Soini teki peliliikkeen, jota on vaikeampi ymmärtää. Hän totesi, että vastakkainasettelun ja suoranaisen vihapuheen ilmapiirin syyt ovat kuplissa. Persukuplissa ja vihervassarikuplissa. Tangoon tarvitaan aina kaksi, senhän nyt jokainen tietää. Silti kaikki asiat eivät ole yhteismitallisia.

Poliittinen väkivalta, tuli se oikealta, vasemmalta tai keskeltä on tuomittavaa. Niin vihapuhe ja muu lietsonta. Mutta ”suvakit” tai ”vihervassarit”, kuten nykyään näköjään kaikki ei-rasistit tai ei-perussuomalaiset halutaan määrittää, eivät ole heitelleet polttopulloja tai kiviä vapaaehtoisten ja turvapaikanhakijoiden päälle. Siinä on se ero. Siksi Soinin rinnastus oli täysin aiheeton. Se teki yhteismitallisen kahdesta täysin vertailukelvottomasta asiasta: sanoista ja teoista.

Mikäli Lahden ja Kouvolan tapaukset sivuutetaan yksittäistapauksina tai Homman keskustelut pelkkänä some-kohinana, seuraukset voivat olla vakavat. Elämme nyt poikkeuksellisen jännitteistä aikaa, laatat liikkuvat ja asiat etenevät kovalla vauhdilla. Pää on pidettävä kylmänä, sekä poliitikkojen että kansalaisten.

Valheiden, pelottelun, vihan lietsonnan ja sumutuksen sijaan tulisi keskittyä rakentamaan yhteiskuntaa avoimeksi ja suvaitsevaiseksi. Siihen eivät kuulu sen paremmin polttopullot kuin ehdotukset parakkileireistäkään.

Missä on Suomen ulkopolitiikan linja?

Suomi edistää keskinäisriippuvuuksien maailmassa kansainvälistä vakautta, rauhaa, demokratiaa, ihmisoikeuksia, oikeusvaltioperiaatetta ja tasa-arvoa.

Näin juhlavasti julistaa Juha Sipilän hallituksen ohjelma sivulla 34 Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan perusteista. Istuttuaan toimessaan kuherruskuukautensa, reilut 100 päivää, hallitus ei ole juurikaan toiminut edistääkseen juhlavia tavoitteitaan.

Hallitusohjelmaa kirjoitettaessa polttavin kysymys oli EU:n ja Venäjän suhteiden syväjäätyminen Ukrainan kriisin seurauksena. Sisäpolitiikassa puhutti taloustilanne, EU-politiikassa Kreikan kohtalo. Kesän aikana kärjistynyt pakolaistilanne on muuttanut asetelmia, ja EU- ja ulkopolitiikassa prioriteetit ovat muuttuneet.

Viimeiset viikot osoittavat, että Suomen hallitukselta on pallo pahasti hukassa. Kolmen erilaisin ulkopoliittisin painotuksin varustautuneen puolueen kirjoittama yhteinen hallitusohjelma on osoittautumassa sanahelinäksi, eikä sen taakse kätkeydy selvästi pohdittua, punnittua ja yhdessä sovittua ulkopoliittista toimintalinjaa.

Tällä hetkellä nimittäin sisäpoliittiset, ja oikeastaan puoluepoliittiset syyt vievät Suomen ulkopolitiikkaa kuin litran mittaa. Perussuomalaiset ovat joutuneet myymään sen kuuluisan perseensä jo moneen kertaan, vaikka hallitustaival on vasta alussa. Timo Soini on joutunut selittelemään manööverejään Kreikan tukipaketteja ja hallituksen työelämän säästöpäätöksiä koskien.

Nyt Soini yrittää pitää kynsin hampain kiinni puolueensa ”kruununjalokivestä”, tiukasta maahanmuuttopolitiikasta. Pakolaiskriisi koettelee sekä puoluetta että hallitusta. EU-myönteisenä tunnettu kokoomus on joutunut pahaan välikäteen, kun EU-skeptisemmät keskusta ja perussuomalaiset ovat vaatineet vähemmän unionia ja enemmän kansallista.

Surkuhupaisa sisäpoliittinen vääntö ”huipentui” Brysselissä, kun sisäministerien kokouksessa Suomi äänesti lopulta tyhjää päätettäessä EU:n yhteisistä turvapaikanhakijakiintiöistä. Suomelle kelpasi ensin pöydällä ollut esitys konsensuspäätöksestä turvapaikanhakijoiden jakamisen suhteen, mutta Tshekin, Slovakian, Romanian ja Unkarin kaadettua sen Suomi päätyi äänestämään tyhjää sitovasta päätöksestä.

Sisäministeri Petteri Orpo (kok.) joutui vaikeaan paikkaan, koska hallituksen kesken oli sovittu vapaaehtoisuudesta. Se oli arvatenkin perussuomalaisten kynnyskysymys, koska sitä takinkääntöä Soinin olisi ollut jo hankala kannattajille ja puolueen jäsenille selittää.

Orpon mukaan Suomi oli kyllä ”hyvässä leirissä” päätöksellään, mikä ei pidä paikkaansa. Jos siis hyvällä leirillä ei tarkoiteta yksin olemista. Suomi oli nimittäin ainoa EU-maa, joka ei ottanut kantaa määräenemmistöpäätöksenteon yhteydessä. Suomi ei siis ollut missään leirissä, vaan omassa nurkassaan mököttämässä.

Ulkopolitiikkaa sisäpolitiikan ehdoilla

Vapaaehtoisuuden vaatiminen on kuitenkin vain silmänlumetta. Perussuomalaiset eivät onnistuneet käännyttämään Suomea xenofobisten Keski-Euroopan maiden leiriin, joten heidän osaltaan takki kääntyi tässäkin. EU:n kannalta se on hyvä asia, sillä ilman yhteistä pakolaispolitiikkaa nyt käsillä olevasta tilanteesta on äärimmäisen vaikea selvitä ja alkaa kehittää pidemmän tähtäimen politiikkaa.

Luxemburgin ulkoministeri Jean Asselborn ehätti jo kokouksen jälleen toteamaan, että vapaaehtoisuudesta huolimatta päätökset tullaan saattamaan voimaan koko EU:n alueella. Komission varapuheenjohtaja Frans Timmermans korosti hänkin, että kiintiöistä lipeäminen aiheuttaa seuraamuksia. Vapaaehtoisuus on siis näennäistä sisäpolitiikkaa, jota käydään valitettavasti ulkopoliittisen linjan kustannuksella.

Samaan aikaan Soini on onnistunut aiheuttamaan sanasodan Ruotsin kanssa arvosteltuaan maan pakolaispolitiikkaa. Soinin mukaan Ruotsi on sälyttänyt vastuunsa Suomelle, ja maan poliittinen toimimattomuus mahdollistaa ihmissalakuljettajien ja terroristien toiminnan.

Ulkoministeri ajaa siis selvästi kriittistä agendaan(sa) sekä pakolais- että yleisessä maahanmuuttopolitiikassa. Dublinin sopimuksesta on tullut Soinille sopiva lyömäase, jolla voi perustella rajavalvonnan tehostamista Ruotsin-rajalla tai vaatimuksia Suomen politiikan kiristyksestä. Huomaamatta jää, että Dublinin sopimus ei toimi tilanteessa, jossa turvapaikanhakijoiden määrä on kasvanut kriittiseksi EU:n eteläisissä ja kaakkoisissa ulkorajavaltioissa.

Syyttelyn sijaan Suomen hallituksen pitäisi etsiä ratkaisuja. Pääministeri Sipilä julisti Paasikivi-seuran UKK-juhlaluennossa, että Suomen keskeinen osaamisalue maailman megatrendien keskellä on visaisten ongelmien ratkaiseminen. Puheet ovat puheita, mutta Suomen ulkopoliittinen linja ja toimintatavat toista.

Tällä hetkellä Suomi ei ole visaisten ongelmien ratkaisija, vaan sen ulkopoliittinen toimintakyky on alistettu sisä- ja puoluepolitiikalle. On käynyt vähän toisin päin kuin pahimpina suomettumisen vuosina. Nyt rämettyä uhkaa Suomen ulkopoliittinen toimintakyky, ja kun siihen yhdistetään vielä turvallisuuspoliittisen linjan horjuminen, on vaikea hahmottaa mihin suuntaan Suomea ollaan viemässä.

Sanat vailla tekoja ovat tyhjiä sanoja

Perussuomalaiset ovat kunnostautuneet myös vaatimalla pakolaisten auttamista lähtömaissa turvapaikanhakijoiden vastaanottamisen sijaan, ja määrän vähentämiseksi. Tavoite on oikeansuuntainen, sillä kokonaisuuden kannalta ensiarvoisen tärkeää olisi saada poliittinen tilanne vakautetuksi kriisimaissa. Mutta mitä puolue on hallituksessa sen eteen tehnyt? Ollut leikkaamassa kehitysyhteistyömäärärahoja, eli vienyt pohjaa paitsi Suomen pitkän aikavälin tavoitteilta lisätä osuutta BKT:sta (myös PS allekirjoittanut), mutta myös akuutilta työltä ja sen tarpeelta kriisimaissa.

Vaikka Pekka Haaviston nimeäminen erityisedustajaksi oli kädenojennus konfliktinratkaisutyölle, ei se poista sitä tosiasiaa, että perussuomalaisten saarnaaminen pohjautuu tyhjille päätöksille. Puolueen ulkopoliittinen linja on impivaaralainen, joka kumpuaa kansallisvaltioajattelusta ja uskomuksesta, että yksin on parempi. Se näkyy myös hallitusohjelmassa, ja nyt myös ulkopoliittisessa toiminnassa.

Valitettavasti megatrendien ja keskinäisriippuvuuksien maailmassa yksin voi tulla kylmä. Eikä yksin oltu edes Paasikiven-Kekkosen linjalla. Silloinkin riiputtiin tilanteen mukaan itään tai länteen. Nyt maailma on monimutkaisempi. Ajatus yksipuolisesta solidaarisuudesta on kuolleena syntynyt. Suomen etujen mukaista olisi tukea EU:n yhtenäisyyttä ja laajapohjaisia poliittisia ratkaisuita. Muutoin voi Pohjolan pakkasessa tulla kylmä.

Sipilän puheesta

Pääministeri Juha Sipilä on nyt kohutun puheensa pitänyt. Päällimmäinen reaktio eilisiltana tiivistyi twiittiin. Odotetusti puhe vihastutti ja ihastutti. Omassa pienessä kuplassani eniten kehuja tuli niiltä, jotka luultavasti tai suoraan tukevat hallituksen säästöpäätöksiä, ja päinvastoin.

Mutta mitä Sipilä oikein puheessaan sanoi? Teemat olivat Suomen kansantalouden kokonaistilanne ja pakolaiset. Tässä ei ollyt mitään yllättävää, joskin kahden teeman yhdistäminen ei oikein onnistunut. Ajallisesti kansantalouden synkän kuvan maalailu ja hallituksen säästöpäätösten tekeminen veivät suuremman osan, joten pakolaiskysymyksen tarkastelu jäi hyvin kursooriselle tasolle.

Sipilä aloitti kokonaiskuvalla ja asetti Suomen Euroopan talouskääpiöksi. Kansantaloutemme tilanne on puheen mukaan lähestulkoon Euroopan surkein.  Okei. Tilanne on kyllä heikko, mutta poliittisessa puheessa käytetyt rinnastukset ovat aina valintoja. Esimerkiksi nuorisotyöttömyyttä mitatessa Suomi on vielä kaukana EU:n pohjatasosta, vaikka työttömyysaste onkin nousussa.

Pakolaistilanteen Sipilä käsitteli pintapuolisesti ja nopeasti toteamalla turvapaikanhakijoiden määrän kasvun. Hän peräänkuulutti myös inhimillisyyttä ja kansalaisten omaehtoista tukea esimerkiksi SPR:n kautta. On ehdottoman hyvä, että pääministeri tällaisen tilanteen keskellä vetoaa myös inhimillisyyteen. Pakolaisten auttamisessa kyse ei ole eurojen laskemisesta, vaan nimenomaan ihmisarvon kunnioittamisesta.

Silti jäi vähän sellainen valju maku tästä osiosta. Sipilä ei oikeastaan puuttunut kovasanaisesti kiristyneisiin asenteisiin, suoranaisten valheiden levittelyyn turvapaikanhakijoihin liittyen. Hän ei kommentoinut millään tavalla kriisin globaalia perspektiiviä, ei edes EU:n päätöksentekoa saati Unkarin ihmisoikeussopimuksia rikkovaa toimintaa rajoillaan. Tämä ei toki ole yllättävää, sillä pakolaiset eivät olleet puheen varsinainen sisältö.

Sen sijaan talous ja eritoten kansantaloutemme synkkä kuva olivat se pääsisältö. Sipilä toi esiin tutut fraasit siitä, kuinka kipeitä päätöksiä on pakko tehdä. Se on välttämätöntä, vaihtoehtoja ei ole ja vain kipeillä päätöksillä Suomi voidaan saada kasvu-uralle. Puheen olisi tältä osin voinut tiivistää kommenttiin TV-uutisten haastattelussa, ei siihen olisi tarvittu ison huomion saanutta puhetta.

Sipilä toi myös esiin tutun rinnastuksen Kreikkaan, mutta myös Irlantiin ja Portugaliin. Nämä olivat harkittuja rinnastuksia, sillä maiden matokuurien rinnalla Suomen muutaman prosentin leikkaukset tulotasoon ovat vielä pieniä. Hän olisi tosin voinut mainita myös sen, että kovista säästöistä huolimatta Portugalin nuorisotyöttömyys on laskenut 38 noin 33 prosenttiin eli on vielä kolminkertainen Suomeen verrattuna. Olemme tältä osin edelleen paremmassa hapessa kuin Portugali. Portugalin kokonaistyöttömyysaste oli korkeimmillaan vuonna 2012 (15,8%) ja on nyt laskenut 14,1 prosenttiin. Suomen suunta on toki valitettavasti laskeva, mutta 8,7% ei ole vielä hälyyttävä Euroopan mittapuulla eikä suurempi kuin vuonna 2003.

Tavoite ei tietenkään ole saavuttaa uusia pohjia, vaan toimia tilanteen parantamiseksi. Vertailujen tekemisessä kyse on kuitenkin poliittisista valinnoista. Mitä asioita halutaa nostaan vertailun ytimeen, miten saadaan oma poliittinen viesti näyttämään mahdollisimman uskottavalta. Koska siitä viime kädessä on kyse.

Sipilän puhe, kuten hänen retoriikkansa laajemmin, on hyvin epäpolitisoivaa. Hän pyrkii perustelemaan tehdyt päätökset välttämättömyyksinä tai rationaalisina ratkaisuina, joihin ei kytkeydy poliittista arvolatausta. Tämä vaihtoehdottomuuden diskurssi on vahvistunut eritoten talouspoliittisessa keskustelussa koko Euroopassa. Kreikalle annettuja ja lainoittajien taskuihin menneitä tukipaketteja on perusteltu jo vuosia pakkona. Ennen eduskuntavaaleja puolueet lähes kilpailivat kuka saa tehdä säästöistä suurinta reaalipolitiikka 2010-luvulla.

Tässä Sipilän puhe oli vahva. Se oli alusta loppuun välttämättömyysretoriikan riemuvoittoa. Vaikeista ajoista selvitään vain välttämättömillä leikkauksilla. Ainoa tie ylös kriisistä on työvoimakustannusten alentaminen ja julkisen sektorin leikkaukset. Muita vaihtoehtoja ei ole.

Retoriikka on tehokasta. Sillä on helppo perustella kaikenlaisia päätöksiä, koska pakko ja välttämättömyys uppoavat tehokkaasti ihmisiin. Sipilän puhetta voikin pitää yhtenä hallituksen yrityksenä ottaa poliittisen keskustelun kenttä haltuun. Kärkihankkeiden ja säästöjen esittely kolmen hengen tiedotustilaisuuksissa on osa tätä. Keskustelu pidetään temaattisesti rajattuna, argumentit perustuvat välttämättömyyden korostamiseen ja laajempaa poliittista keskustelua arvoista, valinnoista ja ideologiasta ei tarvitse käydä. Siinä mielessä Sipilän puhe oli linjakas ja tämä selvästi kansalaisille osoitettu osuus vahvasti läsnä.

On huomionarvoista, että Sipilä puhutteli ”hyvät kuuntelijat”, eikä ”hyvät kansalaiset”. Tämäkin on osa epäpolitisointia, onhan kansa-sana läpeensä politisoitu käsite ja sitä on käytetty oikeuttamaan milloin mitäkin poliittista liikehdintää. Kuuntelijat on huomattavasti neutraalimpi, jopa tuttavallisempi. Samalla se antoi ymmärtää, että puheella oli ”kansalaisten” lisäksi myös toinen kohdeyleisö eli ammattiyhdistysjohtajat.

Heille Sipilä esitti nyt melko suorat syytökset toteamalla, että hän yritti yhteiskuntasopimusneuvotteluissa kaikkensa, mutta ay-liike tyrmäsi uudistukset eli säästöesitykset. Hän heitti pallon SAK:lle, STTK:lle ja Akavalle, jotta nämä voisivat esimerkiksi lomarahoista tai palkanalennuksista löytää vielä vaihtoehdon hallituksen pakkolakipaketille. Hän ei kuitenkaan kutsunut järjestöjä uudelleen neuvottelupöytään, vaan esitti deadlinen, jonka aikana järjestöjen tulee omat ratkaisunsa tehdä. Peli on tältä osin selvä, mutten ole varma onko ratkaisu toimiva. Tilanne ennen kaikkea SAK:n ja STTK:n alaisissa liitoissa näyttää olevan hyvin herkkä, joten uhkavaatimuksen omainen esitys ei tässä välttämättä palvele tavoitteitaan parhaalla mahdollisella tavalla.

Sipilä lopetti puheensa vetoamalla suomalaisuuteen ja eräänlaiseen kansanluonteeseen, mikä oli kokonaisuuden kannalta hieman irrallinen. Se kuulosti jopa oudolta kaiken välttämättömyysretoriikan jälkeen. On vaikea muodostaa ajatuksia tästä lopusta, jossa Sipilä mainitsee muun muassa luontosuhteen ja suomalaisen kädenpuristuksen varmimpana sopimusmallina. Pidän ehkä näitä lauseita hieman pönäkän pateettisina, jopa kliseisinä viittauksina kansalliseen kertomukseemme sisukkaasta Suomen kansasta.

Yhteenvetona voi todeta, että Sipilän puhe toisti sen, mitä hallituksen piiristä on kesästä asti toitotettu. TV-puheelta olisi odottanut jotain uusia avauksia, vaikkakaan en tiedä mitä ne nyt sitten olisivat voineet olla. Ehkä joku viimeinen kädenojennus ja kutsu neuvottelupöytään työmarkkinajärjestöille? Tai kenties joku isompi visionäärisyys siitä, miten tätä suomalaista yhteiskuntaa osana EU:ta kehitetään? Tai ehkäpä puhe olisi kannattanut vain jättää pitämättä. Samat asiat olisi voinut todeta vaikka lyhyessä tiedotteessa tai tiedotustilaisuudessa. Paljon huomiota, vähän sanottavaa, kuten HS:n Piia Elonen kirjoittaa.

Ja lopuksi vielä ne pakolliset historialliset rinnastukset. Sipilän puhe ei vertaudu P.E. Svinhufvudin puheeseen Mäntsälän kapinallisille vuonna 1932. Tuolloin elettiin demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen kannalta veitsenterällä, uhkana oli aseellinen kapina ja jopa vallankumouksellinen liikehdintä. Svinhufvud vetosi kapinallisiin yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi. Suomen demokratia kesti. Esimerkiksi Virossa kävi toisin.

Vaikka kansantaloutemme velkautuu ja Eurooppaa koittelevat monenlaiset haasteet, ei huominen perjantain mielenosoitus, lakot tai näiden pakkolakien tuleva hyväksyminen rinnastu aseellisen kapinan uhkaan. Mielenosoitukset ja lakot kuuluvat demokratiaan, eivät ne uhkaa laillista järjestystä tai yhteiskuntarauhaa. Samoin hallituksella on täysi oikeus viedä läpi päätöksensä, mutta eivät ne ole sen pakollisempia päätöksiä kuin elvyttävä talouspolitiikka. Sipilän hallitus on tehnyt valintansa, ja se on jo parempi kuin päättämättömyyden tila, jossa Kataisen ja Stubbin hallitukset olivat.

Mutta olisi parempi sanoa, että me toimimme näin, koska uskomme näillä uudistuksilla Suomen talouden nousevan. Ei vedota myyttisiin pakkoihin ja realiteetteihin, joilla on perusteltu aina kaikenlaista neuvostorähmäilystä EU-jäsenyyteen.

Schengen, rajavalvonta ja pakolaiskriisi

Kirjoitin The Ulkopolitistiin (9.9.) Schengenin roolista pakolaiskriisissä. En aio tässä referoida kirjoitusta, mutta pääpointtina oli, ettei Schengen-järjestelmän romutus ja rajatarkastusten tiukentaminen EU-rajoilla ole ratkaisu pakolaiskriisiin. Ja vielä vähemmän se auttaa pakolaisia ja pakolaisuuden syiden ratkaisemista.

Vasarahammer-blogissa kommentoitiin kovin kriittiseen, osin jopa ala-arvoisella poliittisen leimakirveen heiluttelulla kirjoitustani. En yleensä jaksa käydä pitkällisiä keskusteluja internetissä sellaisten henkilöiden kanssa, jotka roiskivat ala-arvoisesti nimimerkkien suojista. Olisi toivottavaa, että pokka riittäisi palautteen antoon myös omalla nimellä.

Ajattelin kuitenkin kommentoida muutamia Vasarahammerin esiinnostamia pointteja, koska ne ovat mielenkiintoisia täkyjä. Lisäksi, mielelläni humanistiksi haukuttuna, haluan puolustaa vapaan liikkuvuuden periaatetta ja toisaalta osoittaa niitä ongelmakohtia, joita ”rajat kiinni” -ajatteluun liittyy.

Vasarahammerin kirjoituksessa esitetään, että Schengen-järjestelmän tarkoitus ei ole auttaa pakolaisia, vaan ”turvapaikkakaaoksen” leviämisen estäminen. Okei, näin varmasti on. Ne poliittiset ryhmät, etunenässä Unkarin, Tshekin ja Slovakian valtapuolueet, jotka kovimpaan ääneen vaativat rajatarkastuksia, tuskin haluavatkaan auttaa pakolaisia. On kuitenkin vaarallista itsepetosta ajatella, että palauttamalla rajatarkastukset Schengen-alueelle, voisimme edes kyetä hillitsemään ”turvapaikkakaaosta”. Rajojen sulkeminen täysin aukottomasti ei ole onnistunut edes niissä maissa, joissa rajoille on tehty muureja ja aitoja. USA:n ja Meksikon raja on tästä pituutensa puolesta hyvä esimerkki, eivätkä suljetut rajat toimi edes pienemmässä mittakaavassa (vrt. Israel-Palestiina, Berliinin muuri)

Tiukalla rajavalvonnalla turvapaikanhakijat eristettäisiin EU-linnakkeen ulkopuolelle. Se ei kuitenkaan auttaisi ratkaisemaan pakolaiskriisin taustasyitä, eli syviä poliittisia ongelmia Euroopan lähialueilla. Pahimmillaan ihmisten ”patoaminen” EU:n ulkorajoille lisäisi epävarmuutta ja voisi johtaa kaaokseen, kun epätoivo kasvaisi liian suureksi. Tiukka rajavalvonta voisi aiheuttaa todellisen ”turvapaikkakaaoksen” EU:n rajoilla, ja sitä tuskin kukaan voi haluta.

Kirjoituksessa väitetään myös, että suurin osa Eurooppaan pyrkivistä olisi näitä ”turvapaikkashoppareita” tai ”elintasosurffareita”. Väite on kliseinen, ja se on kumottu monella foorumilla. Esimerkiksi The Economistin esittämien laskelmien mukaan lähtö- ja tulomaakohtaisesti kuitenkin yli puolet saavat pakolaisstatuksen. Mukana on siis heitä, jotka käännytetään. Heillä on kuitenkin myös oikeus turvapaikanhakemiseen. Yhtenäisen ja tasapuolisen EU-tason järjestelmän avulla on tärkeää taata kaikille turvapaikanhakijoille oikeudenmukainen käsittely.

Kirjoituksessa esitetään, sinänsä aivan perustellusti, että EU on ideologinen projekti. Kirjoittajan mielestä valtiot pystyisivät paremmin kontrolloimaan rajojaan ilman Schengeniä, ja ilmeisesti ilman EU:ta kansallisia etuja voitaisiin valvoa paremmin. Olen idealisti ja toivon, että yhtenäinen Eurooppa olisi tulevaisuutta. En tarkoita, että EU olisi ongelmaton orgaani, päinvastoin. EU:ssa on paljon kehitettävää eritoten demokratian ja osallistamisen tasoilla. Mutta kansallisvaltiot eivät ole onneloita, eivät autuuden tyyssijoja. Nuiva, sisäänpäin kääntyvä nationalismi uhkaa ajaa Euroopan jälleen tilanteeseen, jossa valtiot ovat kiinni toistensa kurkussa ja kapeasta aukosta tarkastelevat muun maailman ilmiöitä. On vaikea nähdä, kuinka tällainen kehityskulku olisi tulevaisuuttamme ajatellen toivottava, kun maailmasta on tullut näin voimakkaasti keskinäisriippuvainen.

Lopussa kirjoittajan omat poliittiset katsantokannat tulevat hyvin selväksi. Tulen mielelläni haukutuksi humanistiksi, joka puolustaa ihmisoikeuksia. Olen kirjoittajan kanssa tyystin eri mieltä siitä, että puolustamalla näitä arvoja tuhoamme Euroopan. Minusta ”Euroopan” tuhoavat nuivat nationalistit, kansallisten kuviteltujen menestystarinoiden perässä marhaavat intoilijat, joista ennen oli kunnollista. Rajatkin olivat kiinni, ei ollut erilaisia ihmisiä.

Kaiken viimeksi kirjoittaja esittää, kuinka ihmisten hukkuminen Välimereen estettäisiin parhaiten tiukalla rajavalvonnalla, ”kannustimet” poistamalla ja palauttamalla laittomat maahanpyrkijät lähtömaihin. No näinhän se ei mene.

Tehokkaampi ja aktiivisempi ENP, EU:n rooli kriisinhallinnassa ja yhteistoiminta ovat välttämättömiä, jotta naapuruston epävakautta voidaan pitkällä tähtäimellä hoitaa. Työntävien tekijöiden huomiottajättäminen pakolaiskeskustelussa on mielestäni älyllistä epärehellisyyttä.

Laiton maahantulo jatkuu niin pitkään, kun edellytyksiä lailliselle maahantulolle ei ole. Kyse on sopimuksista ja hallinnasta. Rajojen sulkeminen ei poista Välimeren salakuljetusbisnestä. Se vain lisää riskejä ja tekee matkasta entistä vaarallisemman. Kehnoinkin sosiaaliturva, jopa sosiaaliturvattomuus on jo vetävä tekijä, kun Euroopassa poliittiset olot ovat vakaammat. Sodan keskeltä tulevalle Eurooppa, kaikista talousmurheistaan huolimatta, on turvasatama. Enkä minä ainakaan halua, että Eurooppa pitää ajaa poliittiseen sekasortoon, jotta nämä ”houkuttimet” poistettaisiin.