Liittoutumaton, liittoutumaton, liittoutumaton

Toisto on yksi perinteisistä retoriikan tehokeinoista. Toistamisen keskeinen vaikutus on, että tietyn seikan toistaminen useasti ja monelta eri taholta tekee sanomasta vakuuttavan. Tällöin omia (ennakko)käsityksiä asiasta ei ole syytä vaihtaa, onhan se moneen kertaan ja usealla eri taholla todeksi toistettu.

Suomalaisessa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa toistaminen näyttää olevan vuodesta toiseen keskustelun kantava retorinen tehokeino. Suomen ja Ruotsin pääministerit jatkoivat näitä toistamisen perinteitä vuoden 2016 alkajaisiksi, kun heidän yhteiskirjoituksensa Vår alliansfrihet bidrar till stabilitet i norra Europe julkaistiin Dagens Nyheterissä ja Lännen Median julkaisuissa. Suomessa uutisoinnin kärkeen nostettiin tosin pakolaiskriisi ja terrorismi aikamme keskeisinä turvallisuushaasteina.

Kirjoitus oli jopa liturgianomainen vakuuttelunosoitus siitä, että maailman muuttuessa ympärillä Suomen ja Ruotsin liittoutumattomuus on ja pysyy. ”Nopeat käänteet sopivat huonosti maidemme turvallisuutta koskeviin asioihin” pääministerit toistivat. Varsin tyypillistä suomalaiselle keskustelulle. Ukrainan kriisin on kyllä moneen kertaan toistettu muuttaneen toimintaympäristöämme ja Venäjän voimapolitiikan uhkaavan koko maanosan turvallisuutta, mutta Suomen uhkakuvat ja asema eivät näissä analyyseissa muutu.

Keskustan pää-äänenkannattaja Suomenmaa tulkitsi kirjoitusta pääkirjoituksessaan (12.1.), jonka keskeinen viesti oli, että pääministerit ulostulollaan tarkoituksenmukaisesti hillitsivät turhaa Nato-hysteriaa Suomessa. Lehden mukaan kirjoitus rauhoittelee niitä kansalaisia, jotka pelkäävät Ruotsin liittyvän Natoon salaa Suomelta tai toisaalta heitä, jotka ”spekuloivat ja pelottelevat” tällä vaihtoehdolla.

Pääkirjoitus pääsi myös toiston äärelle, jopa raamatullisiin mittasuhteisiin. Suomen ja Ruotsin liittoutumattomuuden uskottavuus ja sen Pohjois-Eurooppaa vakauttavan merkitys ovat lehden mukaan tosiasioita. ”Tämä on totta ja hyvä toistaa usein.” Päähallituspuolueen äänenkannattaja linjasi näin voimakkaasti Suomen liittoutumattomuuden puolesta tulevan selonteon ja ”Nato-selvityksen” alla. Siitä voi päätellä yhtä ja toista hallituksen linjasta myös hallitusohjelman ulkopuolelta.

Lehti otti myös varsin selväsanaisesti kantaa Itämeren turvallisuusympäristön muutokseen. Venäjän toimien rinnalle nousi ”Naton jalansijan laajentuminen”, jonka lehti näkee epävakauttavana tekijänä. Kyseinen laajentuminen tapahtui keväällä 2004, kun Viro, Latvia ja Liettua liittyivät sotilasliiton jäseniksi. Puola oli jo liittynyt aiemmin vuonna 1999.

Kuitenkin Itämeren alueen tasapaino on selvemmin järkkynyt vasta Venäjän aloitettua sotatoimet Ukrainassa ja miehitettyä Krimin niemimaan. Vaikka Venäjän omassa totuudessa Naton laajentuminen on yksi keskeisistä perusteluista maan muuttuneelle ulko- ja turvallisuuspolitiikalle, ei tällaista toistelua Suomen päähallituspuolueen lehden tarvitsisi harjoittaa. Epävakauden lisääntyminen kumpuaa Venäjän poliittisesta muutoksesta ja haluttomuudesta osallistua keskinäisriippuvaisen maailman toimintaan ilman, että se saa sanella ehdot. Nato-jäsenyys oli eittämättä Baltian maille ja Puolalle selvä päätös irrottautua Moskovan vaikutuspiiristä. Historian kokemukset ovat maat saaneet näkemään pahimman skenaarion, jonka Ukraina on valitettavasti saanut konkreettisesta todeta toteutuneen. Silti Nato ei ole Itämeren epävakauden tuoja, vaan Venäjän voimapolitiikka.

Muutos on selvä, eikä Suomessa voida luottaa vain toistamisen tuomaan turvallisuudentunteeseen. Sotilaallisen liittoutumattomuuden perusteet tulisi selonteon yhteydessä perata yhtä huolellisesti kuin Nato-jäsenyyden tai tiivistyvään Ruotsi-yhteistyöhön pohjautuvan mallin. Mitkä ovat liittoutumattomuuden/Naton/Ruotsi-yhteistyön edut, haitat, riskit ja uhkat?

Pelkällä perinneliturgisella hyminällä kuorrutettu liittoutumattomuus kun uhkaa jäädä varsin tyhjäksi malliksi, jonka uskottavuus paranee korkeintaan suomalaisten keskuudessa toistamalla sitä riittävän usein.

Talvisodan ihmettä on syytä ravistella

Suomen pitäisi liittyä Natoon, koska se toisi kustannushyötyjä ja vahvistaisi Pohjois-Euroopan ja Baltian turvallisuutta. Näin voi kiteyttää Atlantic Council –ajatushautomon tutkijan Mark Seipin sikäli tutut argumentit, jotka hän esittää tuoreessa (3.6.2015) kirjoituksessaan.

Seip esittää Suomen tilanteen eräänlaisena pakkorakona Naton ja ”harmaan alueen” välillä. Vaihtoehtoina kiristyneessä kansainvälisen politiikan tilanteessa on joko jäsenyys tai epäselvä rooli Naton kumppanuusmaana. Seipin mukaan Suomen jäsenyys toisi selkeyden ja tukisi osaltaan merkittävästi Baltian puolustusta.

On selvää, että jäsenyys selkeyttäisi Suomen turvallisuuspoliittista asemaa. Kyse ei ole jäsenyyden arvottamisesta hyväksi tai huonoksi ratkaisuksi, vaan tosiasian toteamisesta. Mikäli Suomi päättäisi jäsenyyttä hakea, ja joskus jäseneksi hyväksyttäisiin, juupas-eipäs-asetelma poistuisi turvallisuuspoliittisesta keskustelusta.

Vastaavasti Suomen toteamus Nato-jäsenyyden hylkäämisestä, vaikkakin tietyksi määräajaksi, selkeyttäisi tilannetta vain osittain. Naton kumppanuusmaana Suomen kytkökset sotilasliittoon ovat jo pitkällä, joten tilanne olisi hieman hankalasti määriteltävissä. Tällaisessa todellisuudessa elettiin vaalikausi 2011-2015, kun Jyrki Kataisen hallitusohjelmaan kirjattiin negatiivinen Nato-kanta. Ratkaisu oli kompromissi ja sen kanssa pystyi elämään suhteellisen vakaan kv.poliittisen tilanteen aikana.

Sotilasliittoon kuulumattomuus yhdistettynä pitkälle vietyyn Nato-kumppanuuteen vaatii tarkemmat määrittelyt siitä, miten pitkälle Suomi olisi mahdollisen kriisin hetkellä valmis menemään. Mikä olisi Suomen rooli konfliktissa, jossa Nato-maa olisi osapuolena? Toki samankaltaista määrittelyä jouduttaisiin tekemään myös 5. artiklan soveltamisessa, mutta reunaehdot olisivat siinä selvemmät. Kumppanuusmaan velvoitteet ovat olennaisesti kapeammat.

Tähän dilemmaan myös Seip kiinnittää huomiota. Hän pohtii Suomen ja Ruotsin roolia mahdollisessa kriisitilanteessa todeten, että pitkälle viedyn yhteistyön perusteella paineet Naton suuntaan olisivat suuret, mikäli maat joutuisivat hyökkäyksen kohteeksi. Samaa pitänee siis Seipin mukaan olettaa toiseenkin suuntaan.

Seip esittää myös, että Venäjän sotatoimet Ukrainassa olisivat ajaneet Suomen lähemmäs Nato-jäsenyyttä kuin koskaan. Tai ainakin olosuhteet Nato-selvitykselle ovat ajankohtaisemmat kuin koskaan kylmän sodan jälkeen. Tässä osassa Seipin analyysi lähtee hieman keulimaan.

Hallitusohjelman kirjaukset turvallisuuspolitiikasta ovat kovin perinteisiä, ja pelkän selvityksen tekeminen ei vielä osoita perustavanlaatuista muutosta Suomen poliittisessa linjassa. Jo normaali sykli olisi antanut olettaa, että tällä vaalikaudella tehdään ulko- ja turvallisuuspoliittinen selvitys. Muuttunut turvallisuustilanne Euroopassa on toki vahvistanut tätä tarvetta.

Seip näkee hallituksen Nato-myönteisempänä kuin kansan, mikä on sekin ylitulkintaa. Vaaliohjelmien perusteella Natoon olisi menossa vain kokoomus, ja sekään ei tehnyt asiasta kynnyskysymystä. Vaikka hallituksen takinkäännöissä on menossa jonkin sortin maailmanennätys, ei liene odotettavissa radikaaleja muutoksia Nato-politiikan suhteen. Pysyvyys näyttää vakiintuvan Suomen ratkaisuksi.

Seipin kirjoitus on kirjoitettu yhdysvaltalaisesta näkökulmasta, ja se hahmottaa turvallisuuspoliittisen kehityksen mustavalkoisemmin kuin suomalaisessa tai eurooppalaisessa keskustelussa on totuttu. Mustavalkoisten lasien takaa löytyy kuitenkin ajatuksia, joita tulisi ruotia avoimemmin myös kotimaisessa turpo-keskustelussa.

Suomen ja Ruotsin rooli Baltian turvallisuudessa on yksi, ja sitä onkin Ukrainan kriisin myötä nostettu agendalle entistä enemmän. Toinen on Seipin alussa esiin tuoma toteamus, ettei Suomen sinänsä vaikuttava armeija riittäisi Venäjän mahdollisen hyökkäyksen tai Ukrainan kaltaisen hybridisodankäynnin vastustamiseen.

Tämä on Suomessa ollut pyhä lehmä. Puolustusvoimien määrärahoista kyllä kannetaan huolta ja säännöllisin väliajoin kovemmin. Puolustusministeri Jussi Niinistölle (ps.) kysymys on tärkeä, vaikkakin hallitusohjelman julkistamisen jälkeen on syntynyt kiistaa todellisten määrärahalisäysten suuruudesta.

Silti kotimaisessa keskustelussa elää edelleen kansallinen myytti talvisodan ihmeestä, joka vaikuttaa myös puolustuspoliittisiin ratkaisuihin. Raatteen tien sankarilliset taistelut tai Tali-Ihantalan torjuntavoitot pelastivat toki Suomen neuvostomiehitykseltä 1940 ja 1944. Ne on vaan kansallisessa kertomuksessa taidokkaasti irroitettu laajemmasta kontekstista: II maailmansodan kokonaiskuvasta, Neuvostoliiton puna-armeijan iskukyvystä Stalinin puhdistusten jälkeen tai Saksan aseavusta.

Liittoutuminen Naton kanssa ei ole tietenkään itse tarkoitus, vaan sen tulee olla kokonaisratkaisu. Hyödyt ja haitat on punnittava, ja onhan niitä jo 1990-luvulta asti punnittukin ahkerasti. Toisaalta liittoutumattomuus ei sekään saa olla historiallisiin myytteihin tai viholliskuviin perustuva valinta. Myös ne edut ja haitat on syytä arvioida, ilman takaraivossa olevaa mielikuvaa talvisodan ihmeestä.

Mukana voisi pitää vaikka Seipin ilmoille heittämää väitettä puolustusvoimien todellisesta iskukyvystä mahdollisen hyökkäyksen edessä.