Ei politiikka ole mitään talkoilua vaan jatkuvaa kamppailua

Talkoot. Kukaan vähääkään mediaa seuraava ei ole voinut välttyä tältä poliittisen kielen uudiskäsitteeltä, jolla Juha Sipilän hallitus kuvaa julkisen talouden leikkauksia sekä suunniteltuja kiristyksiä palkkoihin ja etuuksiin.

Poliittisessa retoriikassa talkoot ei ole uusi käsite. Kokoomuksen toivotalkoita järjestettiin jo vuonna 2008. Puolueen mukaan talkoiden taustalla oli suomalaisten oivallus siitä, ettei hyvinvointi rakennu itsestään. Teot olivat puolueelle kauneinta puhetta, Suomea rakennettiin talkoilla kuin taloa.

Toivotalkoilla tuli menestystä. Vuonna 2011 kokoomus voitti eduskuntavaalit, ja Jyrki Kataisesta tuli pääministeri. Kaikki odottivat, että nyt Suomi tulee kuntoon, olihan takana vaalirahakohun ja pätkäpääministeriyden varjostama vaalikausi.

Kataisen hallitus tuli ja meni. Talkoilun sijaan hallitus keskittyi riitelemään, koska ideologista liimaa ei kuulemma ollut. Sitten keksittiin normitalkoot. Oppositiopuolue keskusta haastoi kansalaisia normitalkoisiin; purkamaan ensi alkuun 101 turhaa normia, jotka olivat Suomen menestyksen ja kilpailukyvyn parantamisen esteenä.

Kokoomus keksi talkoot uudelleen alkuvuodesta 2015. Puolueen eduskuntaryhmä julkaisi vaalien alla normipaperin, jonka mukaan ”Suomessa kaikki on joko kiellettyä tai pakollista”. Tästä mentaliteetista piti päästä eroon.

Hallitusneuvotteluissa Sipilä esitti suomalaisille 10 miljardin talkoita. Niillä saataisiin Suomi kuntoon. Talkoisiin kuului menoleikkauksia, rakenneuudistuksia, sote-uudistus ja veitsi kurkulla elävien kuntien kauan kaipaama tehtävien ja normien purku.

Nyt hallitus on talkoillut reilut neljä kuukautta. Ja ihan putkeen talkoissa ei ole mennyt. Ensin kaatui yhteiskuntasopimus, sitten hallitus päätyi vetämään takaisin palkkojen alennukseen tähdänneet pakkolait. Nyt hallitus veivaa lomarahoja sellaiseen solmuun, ettei kovinkaan ay-jyrä taida pysyä näistä talkoista kärryillä.

Suurin syy talkoiden epäonnistumiseen taitaa olla siinä, että hallitus ymmärsi talkoiden käsitteen väärin. Talkoot nimittäin ovat, kuten suomen kielen sanakirja kertoo, ”vapaaehtoinen, isolla joukolla pidettävä työtilaisuus, jossa usein kestitetään työntekijät”.

Hallituksen esittämiin talkoisiin ei kuulu mitään näistä. Pakottava lainsäädäntö ei perustu vapaaehtoisuuteen. Talkoiden maksumiehiksi ei olisi laitettu isoa joukkoa vaan lähinnä vuoro- ja viikonlopputyötä tekevät kaupan ja julkisen sektorin naiset.

Talkooporukalle luvattiin kuuluisa hillotolppa, mutta vasta neljän vuoden päästä. Se on pitkä aika talkoolaisten odottaa.

Talkoot on hieno asia. Niissä tehdään yhdessä hommia. Järjestetään tapahtumia, autetaan katonkorjauksessa tai pannaan porukalla yhteinen tie kuntoon. Kyse on pyyteettömästä vapaaehtoistyöstä.

Poliitikkojen kielessä talkoot ovat mitä poliittisin käsite. Puhumalla talkoista säästöpäätösten sijaan hallitus pyrkii epäpolitisoimaan politiikkansa; tekemään siitä vain järkeviin ja rationaalisiin valintoihin perustuvaa kansallisen edun ajamista. Talkoilla hallitus yrittää tehdä päätöksistään vapaaehtoisia, kaikkien kansalaisten pyyteettömiä tekoja, vaikka se lähes jokaisella politiikan lohkolla itse vetoaa ulkopuoliseen pakkoon.

Epäpolitisointi on vanha politiikan teon tapa. Jo Carl Schmitt kirjoitti vuonna 1932, että vastustajan pitäminen poliittisena ja itsensä epäpoliittisena on tyypillistä ja intensiivistä politiikan harjoittamista.

Talkoopuhe edustaa myös talouspoliittista realismia. Vaihtoehdottomuutta. Tehdään vapaaehtoisesti yhdessä, koska vaihtoehtoja ei ole.

Ehkä talkoopuhe uppoaa suomalaisiin tehokkaasti siksi, että reaalipolitiikka ja kansallisen konsensuksen henki on iskostettu meihin jo äidinmaidossa?

Suomalainen poliittinen keskustelu kaipaa erilaisia näkemyksiä. Yhtä totuutta ei ole. Keskustelua helpottaisi epäpolitisoivan politikoinnin lopettaminen. Politiikka ei ole talkoita, se on ideologioiden, mielipiteiden, käsitteiden ja vallankäytön kamppailua.

Kirjoittaja on historian tohtoriopiskelija ja projektitutkija Karjalan tutkimuslaitoksella Itä-Suomen yliopistossa.

Kolumni on julkaistu alunperin Karjalaisessa 16.10.2015.

Huomioita monikulttuurisuudesta ja sen liepeiltä

Olli Immosen sodanjulistus-päivitys Facebookissa on saanut aikaan lumipalloefektin. Monikulttuurisuudesta ja rasismista on keskusteltu viimeisen viikon aikana paljon. Valitettavasti keskustelu on paikoin mennyt metsään kehnon argumentaation ja täydellisten väärinymmärtämisten takia.

Viikonloppuna rasismi purkautui myös väkivallantekoina, kun Jyväskylässä marssineet Suomen Vastarintaliikkeen uusnatsit pahoinpitelivät sivullisia. Tapahtuma on herättänyt sekä huolta ja pelkoa että erikoista vähättelyä. Sen sijaan, että uusnatsien väkivaltaiseksi äitynyt mielenilmaus olisi laajasti tuomittu, on mediassa julkaistu kirjoituksia, joissa on oltu huolissaan ’Meillä on unelma’ -mielenilmauksesta.

Rasismin salonkikelpoistamista

Immonen ja muut ’monikulttuurikriitikot’ ovat osin saavuttaneet tavoitteensa. Rasismista on tullut salonkikelpoista, kun sen vastainen mielenilmaus saa osakseen enemmän paheksuntaa.

Yksi hutilaukauksista tuli Jyrki Lehtolalta Ilta-Sanomissa lauantaina 1.8. Lehtola käsitteli kolumnissaan Meillä on unelma -mielenilmausta varsin setämäiseen tyyliin ja sai sen näyttämään vain hyvältä syyltä bilettämiseen. On varsin vastenmielistä, että yksi maan suurilevikkisimmistä julkaisuista – olkoonkin keltaista lehdistöä – julkaisee tällaisia kirjoituksia.

Lehtola ilmeisesti yritti kritisoida rasismia vastustavia henkilöitä tekojen puutteesta, mutta viesti meni kyllä pöpelikköön. Lehtola vahvisti sitä kupla-ajattelua, joka eduskuntavaalien jälkeen on ollut pinnalla. Hän sai mielenilmauksen näyttämään helsinkiläisten punavihervassarihipstereiden kokoontumisajoilta ja oman egon nostatustapahtumalta. Iljettävää, kuinka rasismin vastustaminen voidaan tulkita näin. Ehkäpä Lehtolalalla itsellään on asian suhteen kolkuttava omatunto, joka purkautui näin?

Helsingin Sanomien kolumnissaan toimittaja Kristiina Markkanen yritti niin ikään lauantaina 1.8. tarkastella monikulttuurisuus-debattia tutkimuksen vinkkelistä käsin. Valitettavasti lopputulos jäi heikoksi ja sisälsi kovin paljon argumenttivirheitä. Markkanen antoi ymmärtää, että monikulttuurisuuspolitiikka ja sen epäonnistuminen olivat syitä Charlie Hebdon toimitukseen kohdistuneeseen terroritekoon tai Kanadan ja Ranskan lähiömellakoihin. Varmasti poliititset virheet näissä maissa ovat osaltaan vaikeuttaneet maahanmuuttajien integroitumista, mutta yksi yhteen syy-seuraus-suhteen rakentaminen vaatii jo melkoista rohkeutta.

Heikki Kerkkänen kirjoitti Markkaselle avoimen kirjeen blogissaan ja tuo siinä oikeastaan esille ihan riittävästi dataa purkamaan Markkasen ylemmyydentuntoisen kolumnin argumentaatiovirheitä ja yksipuolista tutkimuksen ylimalkaista tulkintaa. Markkanen kirjoitti Hesarissa näkyvällä paikalla ja teki kirjoituksellaan ”nuivien” harjoittamasta maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskritiikistä jälleen hitusen salonkikelpoisempaa.

Demokraattisessa yhteiskunnassa kaikkea politiikkaa tulee ja pitääkin arvostella. Maahanmuuttopolitiikka tai multikulttuurinen politiikka eivät tee poikkeusta. Arvostelun, varsinkin jos se tulee poliittisilta päättäjiltä tai näkyvillä paikoilla julkaisevilta toimittajilta, tulisi perustua edes suurimmassa määrin saatavilla oleviin faktoihin ja dataan ylimalkaisten yleistysten sijaan.

Perussuomalaisia on Immos-kohussa kohdeltu kyllä silkkihansikkain. He ovat päässeet mediassa uhrin asemaan, selittämään, etteivät he oikeasti ole rasisteja vaan maahanmuuttokriittisiä. Ehkä heidän selittäessään yhteyksiä Immosen mielipiteiden ja puolueohjelman välillä olisi ollut hyvä keskustella enemmän siitä, että ohjelma on ainakin muukalaisvastainen ja ristiriidassa perustuslain kanssa.

Poliittisen korrektiuden liikakäyttöä

Poliittiseen korrektiuteen on paikkansa ja aikansa, mutta liiallisella käytöllä on ei-toivottuja vaikutuksia. Petri E. Korhonen avasi tätä problematiikkaa HS Illan kolumnissaan 3.8. hyvin. Käsitteet eivät ole merkityksettömiä, vaan sillä on väliä millä käsitteellä ilmiöistä puhutaan. Vai kuka voi väittää, ettei ”kansallismielinen” olisi salonkikelpoisemman kuuloinen termi kuin ”uusnatsi”?

Jyväskylässä mellakoineet SVL:n henkilöt ovat kyllä ihan rehellisiä uusnatseja. Kuvankaappaus heidän sivustoltaan kertoo, että heidän tavoitteenaan on SVL:n muodostama kansallinen hallitus. Ideologiset juuret ovat kansallissosialismissa.

svl

Juuri siksi heitä saa kutsua uusnatseiksi. Kansallismielisiksi, tai edes äärikansallismielisiksi en heitä kutsuisi. Kyse on kuitenkin myös koko Pohjolaa koskevan kansallissosialistisen valtakunnan tavoittelemisesta. Ei median tule olla niin poliittisesti korrekti, ettei se voisi käyttää käsitteitä, jotka asiayhteyteen sopivat.

Vaan on osin silkkihansikkaita käyttänyt mediamme saanut puolustajansakin. Timo Vihavaisen mielestä Immos-kohussa mentiin äärestä laitaan, eli media lietsoi kohun asiasta, joka ei ole kohu. Hänen mukaansa lehdistö ei edes pyri totuuden välittämiseen, vaan ainoastaan poliittiseen taisteluun.

Hän on myös esittänyt, että Immonen on joutunut eräänlaisen median ajojahdin uhriksi. On vaikea nähdä missä kohdin Immosesta tuli uhri. Hän julkaisi Facebookissa kirjoituksen, joka oli selväsanainen taistelukutsu monikulttuurisuutta vastaan. Hän ei määrittänyt sitä monikulttuurisuuspolitiikaksi, vaan käytti nimenomaan monitulkintaisempaa ja yleisemmän tason multiculturalism-käsitettä. Päivitystä seuranneessa keskustelussa hän lietsoi taisteluhenkeä kanssakeskustelijoissa. Kyse ei siis millään muotoa ollut vain yöllä tehdystä päivityksestä, vaan selvästi tietoisesta toiminnasta.

Vihavainen on tehnyt tästä demokratia-kysymyksen. Sitä se ei ole. Vain harvat, ja tuskin kukaan poliitikoista tai asiantuntijoista on vaatinut Immosen erottamista kansanedustajan toimesta. Iltapäivälehtien gallupit eivät tässä suhteessa ole legitiimejä demokratian mittareita.

Sen sijaan on keskusteltu siitä, pitäisikö Immonen erottaa eduskuntaryhmästä. Tässä on kyse eri asiasta, eikä se toteutuessaan osoittaisi demokratian heikentymistä Suomessa. Eduskuntaryhmästä erottamisia on nähty ennenkin, edellisellä vaalikaudella sekä perussuomalaisissa että vasemmistoliitossa. James Hirvisaari sai potkut koko puolueesta kuvattuaan Seppo Lehdon natsitervehdyksen eduskunnassa. Puolue määritti rajat käytökselle, jota se kansanedustajiltaan – ja myös jäseniltään – edellyttää.

Vasemmistoliitto puolestaan erotti JyrkiYrttiahon ja Markus Mustajärven eduskuntaryhmästään, koska he äänestivät pääministerivalintaa ja hallitusohjelmaa vastaan. Rike oli paljon pienempi, kuin Immosen taistelujulistus tai hänen toimintansa Suomen Sisun ja SVL:n piirissä. Olisin demokratian ja poliittisen ilmaisun- ja mielipiteenvapauden puolustajana huomattavasti enemmän huolissani tiukan ryhmäkurin vaikutuksesta poliittiseen päätöksentekoon.

Immosen asia tulee perussuomalaisten eduskuntaryhmän käsittelyyn. Vaihtoehtoja ei juurikaan ole. Mikäli Immonen saa jatkaa ryhmän jäsenenä, on se selvä tuen osoitus hänen poliittiselle agendalleen. Se kertoo, että hallituspuolueessa on tilaa kansanedustajille, jotka kuuluvat uusnatsistisiin ja äärioikeistolaisiin ryhmiin. Se kertoo, että hallituspuolue hyväksyy monikulttuurisuudenvastaisen taistelun lietsomisen.

Tässä on vielä välissä myös perussuomalaisten puoluekokous. Mielenkiinto on varmasti tapissaan. Ei Immosen kirjoituksen ajoitus sattumaa ollut. Viikonloppuna nähdään, kuka harjaa ja ketä.

Suomettuminen – kansallisen traumamme kipupiste?

Suomettuminen on lyhyt sana, mutta monimutkainen käsite. Siitä löytyy määrittelyjä varmasti yhtä paljon kuin on määrittelijöitä. Saksalaisesta kylmän sodan poliittisesta kielestä FinnlandisierungSuomen kaltaiseksi tuleminen, tulkittiin Suomessa haukkumasanaksi. Suomettuminen ei sopinut viralliseen kansalliseen kertomukseen, jossa suurvallan puolueettomana naapurina pysytteleminen tulkittiin sankaritarinana. Berliinin muurin murruttua ja Neuvostoliiton romahdettua suomettuminen painettiin historian unholaan.

Ukrainan kriisin myötä kylmän sodan poliittinen sanasto on kokenut voimakkaan renessanssin. Itä, länsi, etupiirit, geopolitiikka, puolueettomuus ja suomettuminen – termit, joiden piti postmodernissa Euroopassa pysyä historian pöytälaatikossa. Lehdistö, poliitikot ja me tutkijatkin käytämme turhan ongelmattomasti esimerkiksi lännen käsitettä puhuessamme Ukrainan kriisin vaikutuksista kansainvälisessä politiikassa.

Vaikeampaa on sen sijaan puhua suomettumisesta. Sen sai tuta syksyllä 2014 Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö, joka käytti sanaa arvostellessaan Rosatomin ja Fennovoiman yhteisen ydinvoimalahankkeen edistämistä. Arvosteluryöppy oli taattu. Åbo Akademin professori Kimmo Grönlund näki kohun taustalla poliitikkojen sukupolvieroja, muttei nähnyt ongelmallisena käsitteen käyttöä. Raimo Ilaskivi oli samoilla linjoilla, ja piti Niinistön tulkintaa koko käsitteestä virheellisenä.

Olen aiemmin kirjoittanut suomettumisesta ja Suomen mallista, jota Zbgniew Brzezinski ja Henry Kissinger ovat Ukrainalle tarjonneet. Ei ole syytä toistaa vanhaa, vaikka samoja latuja keskustelu on jälleen kulkenut. Tulpan avasi jälleen Sofi Oksanen, joka käsitteli mm. suomettumista puheessaan Riiassa järjestetyssä Writers and Power in Europe -seminaarissa 2.5.2015.

Kohuhan siitä taas syntyi. Timo Vihavainen ja Martti Turtola antoivat ”isän kädestä”. Varsinkin Vihavaisen argumentaation taso Ilta-Sanomille annetussa kommentissa aiheutti itsessäni inho- ja vastareaktioita. Sen sijaan, että olisi analyyttisesti pohtinut Oksasen puheen sisältöä, Suomen ja Viron kohtaloiden vertailua ja suomettumisen sateenvarjoa hän purskaisi ulos identiteettipoliittisen oksennuksen.

”Suomalaiset ovat sankarikansa, mutta virolaiset eivät. Sen sijaan virolaiset haluavat olla uhrikansa, mikä heille suotakoon. Suomalaisilla ei ole tähän aihetta eikä kutsumusta. Sellaisen roolin ottaminen olisi pelkästään naurettavaa. Virolaisille se kyllä sopii.” (Timo Vihavainen, IS 5.5.2015)

Kansallinen kertomus on keskeinen osa suomalaista identiteettiä ja itseymmärrystä. Kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa kansallinen kertomus on yhdistetty myös ontologisen turvallisuuden käsitteeseen. Kansakunnat tarvitsevat kertomuksia paitsi olemassaolonsa perustelemiseen, myös ontologisen turvallisuudentunteensa ylläpitämiseen. (Subotic 2015)

Vihavaisen kommentti soittelee näitä lehtiä. Hän tulkitsee Oksasen puheen kapeasta kansallisen kertomuksen näkökulmasta, jossa Suomi on ”sankarikansa”. Talvisodan yhdistävä kokemus, josta Oksanenkin puhui, nivoutuu yhteen kylmän sodan puolueettomuuden kanssa. Suomettumisen kritikointi tai tuominen nykypäivään uhkaa kansallista sankarikertomusta menestyjä-Suomesta. Voisi jopa sanoa, että se koira älähtää johon kalikka kalahtaa. Oksasen puheen viritteet tältä osin soittelivat selvästi oikeita kieliä.

Iltalehdessä UPI:n Mika Aaltola, jonka kielikuvaa Oksanen lainasi, puolusti kirjailijan puhetta ja tulkintoja. Aaltolan mukaan joissain piireissä esiintyy erikoista suomettumisen glorifiointia ja poliittisen kulttuurin rämettyneisyyden ihannointia. Suomettuminen on sisäänrakennettu suomalaiseen menestystarinaan pienestä kansakunnasta ison karhun naapurina. Suomettumisen nostaminen esiin kriittisesti, puhumattakaan sen käyttämisestä nykykontekstissa aiheuttaa siksi porinaa.

Käsitehistorioitsija Quentin Skinner on käyttänyt käsitettä innovating ideologists kuvaamaan sellaisia henkilöitä, jotka pyrkivät uudelleenmäärittämään käsitteitä ja niiden käyttöä poliittisessa kielessä. Tässä yhteydessä Skinner käyttää termiä redescription kuvaamaan toimintaa, jossa ilmiöita tai toimintaa kuvataan poikkeuksellisella käsitteellä. Skinnerin mukaan tästä voi johtua, että toiminta, joka ennen näyttäytyi suotavana voi muuttua tuomittavaksi ja toisin päin. (Skinner 2002)

Suomalaista keskustelukulttuuria ja suhdettamme lähihistoriaamme ravistellutta Oksasta voi pitää tällaisena innovatiivisena ideologina. Hän pyrkii aktiivisesti ravistelemaan vallitsevia käsitteitä, mikä tarkoittaa myös olemassaolevien käsitteiden ja käsitysten uudelleenarviointia. Oksanen on aiemminkin kuvannut suomettumisen käsitteellä kylmän sodan jälkeistä yhteiskunnallista tilaa ja Suomen Venäjä-suhdetta.

Onko suomettumisen käsitettä tarvetta sitten käyttää kuvamaan Suomen keskusteluilmapiiriä 2010-luvulla? Ehkä, ehkä ei. Lähtökohtaisesti pidän ongelmallisena sitä, että historiasta napataan käsitteitä ja käytetään niitä sellaisenaan kuvaamaan nykypäivän poliittisia ja yhteiskunnallisia ilmiöitä. Se johtaa helposti yksi yhteen -rinnastuksiin, kuten suomettumisen kohdalla on käynyt. Alkaa myrsky siitä, että ei kyllä olla yhtä rähmettyneitä kun oltiin 1970-luvulla, tai ei olla nyt eikä koskaan oltukaan rähmettyneitä. ”Jonnet eivät muista” -argumentista tulee tällöin validi tapa lopettaa keskustelu.

Ongelmaksi muodostuu, ettei päästä asian ytimeen. Ei päästä puhumaan kriittisesti Suomen Venäjä-politiikasta kylmän sodan jälkeen, eikä edes reflektoimaan historiaamme. Juututaan oravanpyörään, jossa paikoin ala-arvoisilla argumenteilla yritetään osoittaa toisen keskustelijan ymmärtämättömyys. Jonnet eivät muista, joten jonnet vaietkoon.

Anni Kangas esitti loistavassa artikkelissaan, että olisi aika keksiä uusia tarinoita ulkopoliittiseen keskusteluun. Olen samaa mieltä. Emme pääse kansallisessa kuplassamme eteenpäin, jos takerrumme väärällä tavalla menneeseen. Kylmä sota on historian vaihe, jonka voi määrittelyvaikeuksista huolimatta katsoa poliittisesti päättyneen.

Olen viimeisen vuoden ajan tutkinut rajan käsitettä poliittisessa kielessä kylmän sodan jälkeisessä Suomessa. Käsitehistoriallisesti voi sanoa, että kylmä sota ei päättynyt vuonna 1991. Se veti henkeä vuoden 1995 jälkeen, mutta teki asteittaisen paluun 2000-luvulla. EU:n ja Naton itälaajentuminen, Georgian sota ja viimeisenä Krimin miehitys, Itä-Ukrainan sota ja Euroopan turvajärjestelmän kriisi ovat huipentaneet kielellisen kylmän sodan paluun. Käsitteet eivät ole juuri muuttuneet, eikä sisältöäkään ole katsottu aina tarpeelliseksi uudelleenarvioida.

Suomettuminen on kiistatta kansallisen kipupiste. Kyse ei ole yksiselitteisestä poliittis-historiallisesta käsitteestä, vaan laajemman kansallisen identiteettipolitiikan osasesta. Suomettuminen edustaa monelle kokonaista aikakautta ja ajattelutapaa, ei vain poliittisia valintoja. Kommentoinnista tulee toisten yli huutamista, kun ei ole yhteistä ymmärrystä mistä on kyse.