Itsenäisyyspäivä ei kaipaa Tuntematonta sotilasta

Suomessa juhlitaan kahden vuoden kuluttua itsenäisyyttä oikein olan takaa. Tulee kuluneeksi sata vuotta siitä, kun Suomen senaatti antoi itsenäisyysjulistuksensa.

Hiljattain kerrottiin, että Aku Louhimies ohjaa uuden Tuntemattoman sotilaan, jonka pitäisi ilmestyä vuonna 2017 osaltaan juhlistamaan itsenäisyyden merkkivuotta. Kyse on suomalaiskansallisen sankarikertomuksen ikonista, onhan Tuntematon sotilas jättänyt suomen kieleen tukun sukupolvelta toiselle säilyneitä, Väinö Linnan kynästä syntyneitä kielikuvia.

Tuntemattoman sotilaan hahmoja on tulkittu eri näkövinkkeleistä, niissä on nähty kansallisen luonteemme piirteitä ja milloin mitäkin. On peräänkuulutettu Koskelaa johtamaan Suomea, kun pettymys poliittisiin päättäjiin on käynyt ylivoimaiseksi.

Tuntemattoman sotilaan merkitys kansakuntakertomukselle on muuttunut vuosikymmenten saatossa. Aikanaan kovaakin arvostelua kansallisen itsetunnon lokaamisesta saaneesta teoksesta on tullut reliikki, jota pidetään kansakunnan kaapin päällä säännöllisesti kiillottaen.

Kaikenlainen arvostelu tai humoristisuus on kielletty. Sen sai todistaa muutama vuosi sitten Kristian Smeds, jonka teatteriversiossa kuvattiin sodan hulluutta muun muassa pesukoneita moukaroimalla.

Suomi on monella tapaa menestystarina. Pienestä ja agraarista Pohjois-Euroopan kolkasta on kehittynyt osaava ja teollistunut kansakunta. Olkoonkin, että se on liian pitkään luottanut puu- ja metallijalkojensa kestävyyteen eikä ole kyennyt uudistumaan yhteiskuntana tai kansantaloutena. Silti elintasomme on erittäin korkea ajatellen väestöpohjaa tai resursseja.

Pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli kehitettiin toisen maailmansodan jälkeen kantamaan huolta niistä, joiden voimat eivät riittäneet. Naisten korkea työllistymisaste on ollut keskeinen pilari tasa-arvokehityksessä. Suomalaisen koulutuksen ja teknologian laatua on arvostettu. Täällä keksittiin äitiyspakkauksen lisäksi kuivauskaappi, jota oppii arvostamaan vieraillessaan ulkomailla.

Itsenäisyyspäivä on areena, jossa voidaan yhdessä juhlistaa tärkeinä pidettyjä asioita. Se mahdollistaa Suomen menestystarinan juhlimisen. Silloin saa olla ylpeä suomalaisuudestaan ja muistaa terveellä nöyryydellä aiempien sukupolvien panosta maan rakentamisessa.

Näin ainakin pitäisi olla. Sen sijaan Suomen itsenäisyyspäivä on sotien muistopäivä. Harras, jopa synkkämielinen tunnelma valtaa Suomen. Vuoden pimeimpään aikaan on helppo herkistyä ja hiljentyä sotamuistojen äärelle. Anssi Paasi on laskenut, että vuonna 2010 televisiossa lähetettiin 13,5 tuntia isänmaallista ohjelmaa, josta 12 tuntia liittyi eri tavoin sotaan ja sotimiseen.

Muutos on ollut dramaattinen. Nyt näytetään otettavan kiinni kaikki se, mitä kylmän sodan YYA-vuosina menetettiin. Tuolloin kun isänmaallisen ohjelman määrä itsenäisyyspäivänä oli noin 3-4 tuntia.

Sotaveteraanit ja sankarivainajat ansaitsevat kunnioituksensa. He antoivat henkensä ja terveytensä puolustaessaan itsenäisyyttä. Heidän muistoaan ei silti häpäistäisi, vaikka itsenäisyyspäivänä keskityttäisiin vähemmän sotiin ja enemmän menestystarinamme muiden osa-alueiden muistamiseen.

Kansallinen kertomuksemme on pahasti vääristynyt, kun tarvitsemme sotaelokuvan kollektiiviseksi liimaksi. On jopa irvokasta, että vuonna 2015 kerrotaan isoilla otsikoilla, kuinka Suomi juhlii 100:tta itsenäisyysvuottaan uusintafilmatisoinnilla sotaelokuvasta. Samaan aikaan miljoonat ihmiset joutuvat pakenemaan tai elämään sodan ja väkivallan keskellä.

Terve kansallinen itsetunto ei tarvitse vuosittaista pateettista sodan ihannointia ja myyttisten sankarikertomusten toistoa. Se kestää kyllä vaikkapa äitiyspakkauksen, opintotuen tai kuivauskaapin muistamisen.

Juhlistamalla hyvinvointivaltiota joutuisimme toki katsomaan peiliin ja toteamaan, kuinka sitä ollaan ajamassa poliittisesti alas. Ehkä muistaminen herättäisi Suomen uudistumaan ja katsomaan tulevaan sotamyyttien ja viholliskuvien uudelleentuottamisen sijaan.

miika.raudaskoski@uef.fi

Kirjoittaja on historian tohtoriopiskelija ja projektitutkija Karjalan tutkimuslaitoksella Itä-Suomen yliopistossa.

Kolumni on julkaistu alunperin Karjalaisessa 11.9.2015.

P.S. Lukusuosituksena Antti Tietäväisen Talvisota suomenkielisessä Wikipediassa 2003-2014 ja kolumnissa viitattu Anssi Paasin Dancing on the graves: independence, hot/banal nationalism and the mobilization of memory.

Mainokset

Pragmaattinen Suomi ja traumatisoitunut Viro?

Sankarikansa Suomi, uhrikansa Viro. Näitä käsitteitä käytti Timo Vihavainen antaessaan satikutia Sofi Oksaselle taannoisen suomettumista, Suomea ja Viroa käsitelleestä puheesta. Suomen ja Viron suhde on aina ollut omalaatuinen, maailmansotien välisen ajan reunavaltiot kulkivat sisäpoliittisesti toiseen suuntaan ja erkaantuivat viimeistään neuvostomiehityksen jälkeen toisistaan. Kylmän sodan aikana Viro oli Suomelle pikkuveli, vähän reppana holhokki, joka sai väläyksen lännestä suomalaisten tv- ja radiokanavien kautta.

Neuvostoliiton romahdettua Viro oli taloudellisesti ja poliittisesti kaukana Suomesta. Vaikka poliittista kulttuuriamme leimasi eritoten 1970-luvulla mädänneisyys, joka huipentui Urho Kekkosen valintaan poikkeuslailla jatkokaudelle, oli parlamentarismi juurtunut Suomen poliittisen järjestelmän ytimeen. Neuvostokaupan romahduksesta huolimatta lamassa kärvistellyt hyvinvointi-Suomi oli valovuosia eteläistä naapuria edellä elintasossa ja talousjärjestelmässä. Nokia-ilmiö veti Suomen lamasta ja välimatka Viroon säilyi 2000-luvulle saakka. Pikkuveli oli pikkuveli.

Ukrainan kriisin myötä Suomen ja Viron vaikeat suhteet ovat nousseet jälleen keskusteluun. Kyse ei ole kuitenkaan uudesta ilmiöstä. Yksi hiertävimmistä kivistä on tietenkin Viron Nato-jäsenyys, joka tapahtui keväällä 2004. Koko Suomen kansallisen olemassaolon perusta järkkyi, kun Baltian maat – vastoin geopoliittista asemaansa (eli juuri siksi) liittyivät Naton jäseneksi. Samaan aikaan Suomessa Nato-keskustelu otti uusia kierroksia puolesta ja vastaan. Jonkinlaisena ajan konsensuksena voidaan nähdä ajatus, että Baltian maiden Nato-jäsenyys lisää turvallisuutta Pohjois-Euroopassa – Suomen jäsenyys heikentäisi sitä.

Kymmenessä vuodessa on tapahtunut paljon ja EU-Venäjä-suhteiden umpikuja on kärjistänyt vertailua erilaisten turvallisuusratkaisuiden välillä. Ja keskustelu on saanut outoja, psykohistoriallisia sävyjä. Vihavaisen esittämä näkemys uhri- ja sankarikansoista on perusteeton ja kumpuaa niin värittyneestä kansakunnan rakentamisen perinteestä, ettei sitä oikeastaan pitäisi nostaa missään esille.

Suomalainen sankarikansa-tarina, joka alkaa oikeastaan talvisodasta ja kulkee läpi puolueettomuuden nykypäivään on täysin fiktiivinen tarina. Kyse ei ole sankaruudesta tai oikeudentunnosta. Kyse on siitä, että Suomi onnistui kahteen otteeseen 1940-luvulla pysäyttämään puna-armeijan vyöryn. Ei yksin, ei sankarallisen kansallisen yhteenkuuluvuuden ansiosta tai jumalallisen ihmeen seuraksena. Sodat liittyivät isompaan kuvioon, jossa moni palanen johti lopputulemaan, jonka tiedämme.

Puolueettomuus-tarina ei ole sen kummemmin sankarikansan tarina. Suomi selvisi kylmästä sodasta kuivin jaloin, teki omanlaistaan politiikkaa suurvallan naapurissa. Välillä niiattiin ja kumarrettiin turhan syvään, mutta vuosikymmenistä selvittiin. Kyse ei ole kuitenkaan mistään erikoisesta sankaruudesta – sillä millaista sankaruutta on kumartaa ihmisoikeusrikoksia ja poliittista sortoa harjoittavaa suurvaltaa sateelliitteineen? Kyse oli politiikasta, eikä sitä pidä mystifioida jonkinlaiseksi ylimaalliseksi kansalliseksi superlatiiviksi.

Presidentti Tarja Halonen totesi viimeksi 25.5. Radio YLE1:n ykkösaamussa, että Virolla on oma posttraumaattinen Venäjä-suhteensa. Halonen vertasi sitä väkivaltaisesta parisuhteesta vapautumiseen, jossa uhri (Viro) pelkää väkivaltaisen ex-puolison (Venäjä) kostoa. Uhrikansa-astelema on tässäkin mukana. Alunperin Halonen käytti tätä vertausta vuonna 2008 aiheuttaen parranpärinää Viron suunnalla.

Halosen ajattelussa Viro on valinnut erilaisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen orientaation kuin Suomi, koska se kärsii neuvostomiehityksen traumasta. Näin voi hyvin olla, ja Viron historiaa katsoen Lennart Meren Helsingin Sanomille vuonna 2004 toteama virolaisen ajattelun kulmakivi ”Emme ole enää koskaan yksin” kuvastaa tätä historiallisen suhteen päälle tehtyä poliitista linjavalintaa.

Suomella ei pitäisi olla silti mitään oikeutta arvottaa Viron ratkaisua. Eikä Halonen sitä suoraan tehnytkään. Puhe traumasta kuitenkin tekee valinnasta arvolatauneen. Se sisältää ajatuksen kärsineestä ja traumatisoituneesta maasta, joka yrittää karistaa menneisyyden haamut kintereiltään päinvastaisella politiikalla. Pitää kuitenkin muistaa, että näitä haamuja on myös Suomessa. Me emme elä sen kummemmin vapaana kansallisesta historiankirjoituksestamme tai menneestä historiankulusta.

Suomen kylmän sodan jälkeiset poliittiset valinnat – liittoutumattomuuden, EU-jäsenyyden ja hitaan lähentymisen Natoon yhdistettynä pohjoismaiseen yhteistyöhön voi tulkita samanlaisen trauma-viitekehyksen kautta. Eikö liittoutumattomuuden näkeminen jonkinlaisena puolueettomuuden jatkumona ole post-Soviet-trauman käsittelyä? Eikö se ole juuri sitä kansallisen sankaritarinan jatkokertomusta, jossa Suomen olemassaolo perustuu hyviin Neuvosto/Venäjä-suhteisiin? Eikö Nato-keskustelun vaikeus ja siihen rakentunut monimutkainen identiteetti- ja historiapoliittinen kerrostuma ole osoitus traumoista? Eikö Carl Haglundin ja muiden pohjoismaisten puolustusministerien kirjeen väärästä suomennoksesta/tulkinnasta tehty myrsky vesilasissa osoita, että Venäjä+uhka samassa lauseessa on vaarallinen yhdistelmä juuri traumaattisen historiamme takia?

Suomalaisessa vallitsevassa tulkinnassa edellä mainittuihin kysymyksiin kuuluu vastata ”ei”. Suomihan on harjoittanut aina pragmaattista reaalipolitiikkaa. Historalla, kansallisella kertomuksella tai traumojen oikomisella ei ole sijaa sankarikansan tarinassa. Uhrikansalle kuuluu omanlaistensa, traumojen oikomiseen perustuvat ideologiset valinnat.