Missä on Suomen ulkopolitiikan linja?

Suomi edistää keskinäisriippuvuuksien maailmassa kansainvälistä vakautta, rauhaa, demokratiaa, ihmisoikeuksia, oikeusvaltioperiaatetta ja tasa-arvoa.

Näin juhlavasti julistaa Juha Sipilän hallituksen ohjelma sivulla 34 Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan perusteista. Istuttuaan toimessaan kuherruskuukautensa, reilut 100 päivää, hallitus ei ole juurikaan toiminut edistääkseen juhlavia tavoitteitaan.

Hallitusohjelmaa kirjoitettaessa polttavin kysymys oli EU:n ja Venäjän suhteiden syväjäätyminen Ukrainan kriisin seurauksena. Sisäpolitiikassa puhutti taloustilanne, EU-politiikassa Kreikan kohtalo. Kesän aikana kärjistynyt pakolaistilanne on muuttanut asetelmia, ja EU- ja ulkopolitiikassa prioriteetit ovat muuttuneet.

Viimeiset viikot osoittavat, että Suomen hallitukselta on pallo pahasti hukassa. Kolmen erilaisin ulkopoliittisin painotuksin varustautuneen puolueen kirjoittama yhteinen hallitusohjelma on osoittautumassa sanahelinäksi, eikä sen taakse kätkeydy selvästi pohdittua, punnittua ja yhdessä sovittua ulkopoliittista toimintalinjaa.

Tällä hetkellä nimittäin sisäpoliittiset, ja oikeastaan puoluepoliittiset syyt vievät Suomen ulkopolitiikkaa kuin litran mittaa. Perussuomalaiset ovat joutuneet myymään sen kuuluisan perseensä jo moneen kertaan, vaikka hallitustaival on vasta alussa. Timo Soini on joutunut selittelemään manööverejään Kreikan tukipaketteja ja hallituksen työelämän säästöpäätöksiä koskien.

Nyt Soini yrittää pitää kynsin hampain kiinni puolueensa ”kruununjalokivestä”, tiukasta maahanmuuttopolitiikasta. Pakolaiskriisi koettelee sekä puoluetta että hallitusta. EU-myönteisenä tunnettu kokoomus on joutunut pahaan välikäteen, kun EU-skeptisemmät keskusta ja perussuomalaiset ovat vaatineet vähemmän unionia ja enemmän kansallista.

Surkuhupaisa sisäpoliittinen vääntö ”huipentui” Brysselissä, kun sisäministerien kokouksessa Suomi äänesti lopulta tyhjää päätettäessä EU:n yhteisistä turvapaikanhakijakiintiöistä. Suomelle kelpasi ensin pöydällä ollut esitys konsensuspäätöksestä turvapaikanhakijoiden jakamisen suhteen, mutta Tshekin, Slovakian, Romanian ja Unkarin kaadettua sen Suomi päätyi äänestämään tyhjää sitovasta päätöksestä.

Sisäministeri Petteri Orpo (kok.) joutui vaikeaan paikkaan, koska hallituksen kesken oli sovittu vapaaehtoisuudesta. Se oli arvatenkin perussuomalaisten kynnyskysymys, koska sitä takinkääntöä Soinin olisi ollut jo hankala kannattajille ja puolueen jäsenille selittää.

Orpon mukaan Suomi oli kyllä ”hyvässä leirissä” päätöksellään, mikä ei pidä paikkaansa. Jos siis hyvällä leirillä ei tarkoiteta yksin olemista. Suomi oli nimittäin ainoa EU-maa, joka ei ottanut kantaa määräenemmistöpäätöksenteon yhteydessä. Suomi ei siis ollut missään leirissä, vaan omassa nurkassaan mököttämässä.

Ulkopolitiikkaa sisäpolitiikan ehdoilla

Vapaaehtoisuuden vaatiminen on kuitenkin vain silmänlumetta. Perussuomalaiset eivät onnistuneet käännyttämään Suomea xenofobisten Keski-Euroopan maiden leiriin, joten heidän osaltaan takki kääntyi tässäkin. EU:n kannalta se on hyvä asia, sillä ilman yhteistä pakolaispolitiikkaa nyt käsillä olevasta tilanteesta on äärimmäisen vaikea selvitä ja alkaa kehittää pidemmän tähtäimen politiikkaa.

Luxemburgin ulkoministeri Jean Asselborn ehätti jo kokouksen jälleen toteamaan, että vapaaehtoisuudesta huolimatta päätökset tullaan saattamaan voimaan koko EU:n alueella. Komission varapuheenjohtaja Frans Timmermans korosti hänkin, että kiintiöistä lipeäminen aiheuttaa seuraamuksia. Vapaaehtoisuus on siis näennäistä sisäpolitiikkaa, jota käydään valitettavasti ulkopoliittisen linjan kustannuksella.

Samaan aikaan Soini on onnistunut aiheuttamaan sanasodan Ruotsin kanssa arvosteltuaan maan pakolaispolitiikkaa. Soinin mukaan Ruotsi on sälyttänyt vastuunsa Suomelle, ja maan poliittinen toimimattomuus mahdollistaa ihmissalakuljettajien ja terroristien toiminnan.

Ulkoministeri ajaa siis selvästi kriittistä agendaan(sa) sekä pakolais- että yleisessä maahanmuuttopolitiikassa. Dublinin sopimuksesta on tullut Soinille sopiva lyömäase, jolla voi perustella rajavalvonnan tehostamista Ruotsin-rajalla tai vaatimuksia Suomen politiikan kiristyksestä. Huomaamatta jää, että Dublinin sopimus ei toimi tilanteessa, jossa turvapaikanhakijoiden määrä on kasvanut kriittiseksi EU:n eteläisissä ja kaakkoisissa ulkorajavaltioissa.

Syyttelyn sijaan Suomen hallituksen pitäisi etsiä ratkaisuja. Pääministeri Sipilä julisti Paasikivi-seuran UKK-juhlaluennossa, että Suomen keskeinen osaamisalue maailman megatrendien keskellä on visaisten ongelmien ratkaiseminen. Puheet ovat puheita, mutta Suomen ulkopoliittinen linja ja toimintatavat toista.

Tällä hetkellä Suomi ei ole visaisten ongelmien ratkaisija, vaan sen ulkopoliittinen toimintakyky on alistettu sisä- ja puoluepolitiikalle. On käynyt vähän toisin päin kuin pahimpina suomettumisen vuosina. Nyt rämettyä uhkaa Suomen ulkopoliittinen toimintakyky, ja kun siihen yhdistetään vielä turvallisuuspoliittisen linjan horjuminen, on vaikea hahmottaa mihin suuntaan Suomea ollaan viemässä.

Sanat vailla tekoja ovat tyhjiä sanoja

Perussuomalaiset ovat kunnostautuneet myös vaatimalla pakolaisten auttamista lähtömaissa turvapaikanhakijoiden vastaanottamisen sijaan, ja määrän vähentämiseksi. Tavoite on oikeansuuntainen, sillä kokonaisuuden kannalta ensiarvoisen tärkeää olisi saada poliittinen tilanne vakautetuksi kriisimaissa. Mutta mitä puolue on hallituksessa sen eteen tehnyt? Ollut leikkaamassa kehitysyhteistyömäärärahoja, eli vienyt pohjaa paitsi Suomen pitkän aikavälin tavoitteilta lisätä osuutta BKT:sta (myös PS allekirjoittanut), mutta myös akuutilta työltä ja sen tarpeelta kriisimaissa.

Vaikka Pekka Haaviston nimeäminen erityisedustajaksi oli kädenojennus konfliktinratkaisutyölle, ei se poista sitä tosiasiaa, että perussuomalaisten saarnaaminen pohjautuu tyhjille päätöksille. Puolueen ulkopoliittinen linja on impivaaralainen, joka kumpuaa kansallisvaltioajattelusta ja uskomuksesta, että yksin on parempi. Se näkyy myös hallitusohjelmassa, ja nyt myös ulkopoliittisessa toiminnassa.

Valitettavasti megatrendien ja keskinäisriippuvuuksien maailmassa yksin voi tulla kylmä. Eikä yksin oltu edes Paasikiven-Kekkosen linjalla. Silloinkin riiputtiin tilanteen mukaan itään tai länteen. Nyt maailma on monimutkaisempi. Ajatus yksipuolisesta solidaarisuudesta on kuolleena syntynyt. Suomen etujen mukaista olisi tukea EU:n yhtenäisyyttä ja laajapohjaisia poliittisia ratkaisuita. Muutoin voi Pohjolan pakkasessa tulla kylmä.

Entä jos en enää tunne isänmaatani?

Suomi on avoin ja kansainvälinen, kieliltään ja kulttuuriltaan rikas maa.

Näin todetaan Juha Sipilän hallituksen ohjelman ensimmäisellä sivulla. Kyse on visiosta vuodelle 2025. Visioinnin perspektiivi on pidempi kuin Sipilän hallituksen kausi tulee olemaan. Se on kuitenkin kirjattu pääpaikalle, ensimmäiselle sivulle. Siksi lukijat – äänestäjät, kansalaiset – voivat odottaa, että hallitus myös toimii tavoitteen edistämiseksi.

Hallitus on ollut nyt pystyssä pari kuukautta, joten on kohtuutonta tuomita sitä täysin epäonnistuneeksi. Aikaa tavoitteiden edistämiseen, ja jopa toteuttamiseen on vielä jäljellä. Askelmerkit eivät kuitenkaan lupaa hyvää.

Valtiovarainministeri Alexander Stubb (kok.) nosti ministeriönsä budjettiesityksestä kolmen pointin sijaan neljä keskeistä säästökohdetta. Toiseksi suurimpia säästöjä esitetään kehitysapuun, josta leikkuri veisi 200 miljoonaa euroa. Jos olisin ministeri, en ilkeäisi erikseen tiedotustilaisuudessa mainostaa, kuinka tässä nyt leikataan kehitysavusta ja rankasti. Mutta Stubb ja muu hallitus kehtaavat.

Hallitusneuvotteluiden tuloksen ratkettua käytiin keskustelua siitä, miten uutta hallituspohjaa tulisi kutsua. Itse nimitin sen tuoreeltaan keskustaoikeistolaiseksi konservatiivihallitukseksi. Ensimmäiset toimintakuukaudet osoittavat, että nimitys sopii hallitukselle kuin nenä päähän.

Hallituksen ulkopolitiikka edustaa, kuten jo hallitusohjelmasta ja puolueiden vaaliohjelmista pystyi päättelemään, konservatiivista ja osin varsin nuivaa nationalistista pohjavirettä. EU-politiikassa Suomesta on tullut aiempaa kriittisempi jäsenmaa, jonka politiikka ei tähtää yhteisen eurooppalaisen ”edun” tavoittelemiseen, vaan kansallisten erityisetujen vaalimiseen.

Mikä isänmaa?

Isänmaan edusta on tullut hallituksen tunnuslause. Sipilä julisti heti vaalien jälkeen, että se menee ylitse kaikesta. Alexander Stubb, ehkäpä suomen EUrooppalaisin poliitikko, on hänkin alkanut korostaa isänmaan etua. Timo Soinin suusta käsitepari on totuttu kuulemaan useammin.

Mutta mikä on isänmaan etu? Onko isänmaan etu leikata 210 miljoonaa euroa tulevaisuuden kivijalasta, koulutuksesta? Onko isänmaan etu leikata 200 miljoonaa euroa kehitysavusta ja samalla sulkea ovet sotaa, nälkää, toivottomuutta ja yletöntä kurjuutta pakenevilta pakolaisilta? Onko isänmaan etu toivoa vähemmän Eurooppaa ja enemmän kansallista päätöksentekoa?

Kysymyksiin on varmasti yhtä monta vastausta kuin on vastaajaa. Mikäli asiaa yrittää tarkastella akateemisesta näkövinkkelistä, ensin täytyy määritellä mitä käsitteellä ”isänmaa” tarkoitetaan. Kielitoimiston sanakirja määrittelee sen valtioksi tai maaksi, johon ihminen tuntee kuuluvansa. Se voi olla myös synnyinmaa, kotimaa tai oma maa. Gummeruksen Uuden suomen kielen sanakirjan mukaan isänmaa tarkoittaa maata, jossa joku on syntynyt tai jonka hän kokee omakseen, johon hän tuntee kuuluvansa.

Isänmaahan täytyy siis joko syntyä tai tuntea kuuluvansa. Ensimmäinen on asia, johon me emme itse voi vaikuttaa. Määritelmä pitää automaattisesti sisällään vain kaikki ne, jotka ovat putkahtaneet maailmaan Suomenniemellä. Toisaalta määritelmä sulkee ulkopuolelle ne, jotka ovat syntyneet muualla – vaikka heidän vanhempansa olisivat suomalaissyntyisesti suomalaisia.

Näin päästään toiseen määritelmään, joka perustuu tuntemukseen tai kokemukseen. Kyse on vahvasti subjektiivisesta määrittämisestä, jota toki kollektiivisesti voidaan tukea ja ohjata. Tuore esimerkki tästä oli Prinssi Jusufin kavereineen ottama kuva, jossa hän yhdessä kahden muun maahanmuuttajakaverinsa kanssa poseerasi ”Isänmaan puolesta” –muistomerkillä. Syntyi kohu, kun kuvaa paheksuttiin epäisänmaalliseksi. Kuvan kommenttiketju ei kaikilta osin sovi heikkohermoisille.

Prinssi Jusuf on asunut Suomessa 2-vuotiaasta saakka. Hän on suorittanut asevelvollisuuden, tykkää saunomisesta, makkaranpaistosta ja Röllistä. Mutta kaikkien mielestä hän ei ole riittävän isänmaallinen saadakseen ottaa itsestään kuvan sotamuistomerkillä. He ovat väärässä. Prinssi Jusuf on juuri niin isänmaallinen suomalainen, kun hän itse kokee. Sanakirjan määritelmän mukaan hän on isänmaallinen – hänellä on tuntemus ja kokemus. Sen vähättelyyn tai arvosteluun ei ole oikeutta kenelläkään.

Mikäli isänmaallisuutta aletaan tulkita ahtaasti ja kapeasti jonkin mystisen yhtenäiskulttuurisen ajattelutavan kautta, liikutaan heikoilla jäillä. Esimerkiksi perussuomalaiset ovat kielipoliittisessa ohjelmassaan korostaneet suomen kielen asemaa yhteiskuntaa ja kansalaisia yhdistävänä tekijänä. He myös määrittävät suomalaisen identiteetin kielen kautta vain suomenkieliseksi, sillä se voi olla olemassa ilman ruotsin kieltä ja ruotsinkielistä kulttuuria.

Monikulttuurinen Suomi jo vuodesta x

Perussuomalaiset vetoavat perinteisiin ja historiaan, mutta todellisuudessa he tavoittelevat isänmaata, jollaoista ei ole koskaan ollut olemassa. Vuonna 1917 itsenäistynyt Suomi on aina ollut monikielinen. Suomen ja ruotsin taitoisten lisäksi eritoten saksankielisillä on ollut suuri merkitys Suomen talous- ja kulttuurielämässä. Sellaiset suuret yritykset kuin Stockmann, Stora Enso (ent. Wilh.Gutzeit&Co.), Hackman, Rosenlew ja Berner eivät olisi olemassa ilman monikulttuurista Suomea.

Norjalaiset maahanmuuttajat Sören Berner ja Hans Gutzeit hakivat Suomesta uusia markkinoita yrityksilleen. Berner möi kalaa, Gutzeit ymmärsi Suomen metsävarojen tärkeyden sahatoimintansa laajentamiselle.  Saksalaiset G.F. Stockmann ja Johan Friedrich Hackman tulivat Saksasta kaupankäyntiin Helsinkiin ja Viipuriin. Rosenlewien aatelissuvun tie Suomeen kävi Ruotsin suurvalta-ajan armeijan kautta.

Itsenäisyyspäivänä lauletaan Maamme-laulua, jonka sävelsi Hampurissa syntynyt Friederich Pacius. Suurena sotasankarina lähes palvotaan marsalkka Mannerheimia, joka palveli vuosikymmenet Venäjän tsaarin armeijassa, ja joka Rosenlewien ja monien muiden aatelisten tavoin omasi saksalaiset sukujuuret. Listaa voi jatkaa loputtomiin. Koko ajatus Suomen kansasta ja kansakunnasta on ruotsinkielisen sivistyneistön keksintöä, ja vaikutukset tulivat – yllätys, yllätys – Saksasta.

Suomi ei ollut monokulttuurinen umpio edes ennen ensimmäisiä ristiretkiä ja Pähkinäsaaren rauhaa 1323. Silloin tällä maaläntillä asui sekalainen seurakunta ihmisiä, jotka raapivat elantoaan kalastamalla, metsästämällä, kaskeamalla ja yrittämällä käydä vähäistä kauppaa kahden valtakeskittymän – Ruotsin ja Novgorodin – välisellä raja-alueella.

Isänmaan etu on historiallisesti siis vaatinut maahanmuuttoa, kulttuurisia ja taloudellisia yhteyksiä yli valtiollisten rajojen, kaupankäyntiä lokaalisti ja globaalisti. Näin on, jos isänmaan etu tarkoittaa sitä, että on tavoiteltu Suomi-nimisen valtion vaurastumista ja kansalaisten hyvinvointia. Suomi, jollaista Sipilän hallitus visio vuodelle 2025 oli olemassa jo 1700-1800-luvuilla. Tuolloin metsäisestä ja varsin kehittymättömästä maata teollistettiin ulkomaalaisten voimin. Ruotsin ja Venäjän hallinnot eivät olleet niin kiinnostuneita rajamaansa teollisten olojen parantamisesta, että Suomi olisi noussut kukoistukseensa ilman ulkopuolista pääomaa.

Yritykset löysivät toiminta-alueen ja menestyivät kuka paremmin, kuka huonommin. Aika kului ja yrityksistä tuli suomalaisia. Stockmann, Hackman ja Rosenlew ovat olleet jo pitkään olennainen osa Suomi-brändiä. Ne eivät syntyneet täällä, mutta ne ovat tunteneet kuuluvansa ja ne on myös hyväksytty kuulumaan isänmaahan nimeltä Suomi.

Nuiva isänmaallisuus

Talousvaikeuksistaan huolimatta Suomi on edelleen vauras ja vakaa maa. Absoluuttista köyhyyttä ei juuri ole, suhteellista toki aivan liikaa. Siksi Suomi ei saa sulkea silmiään siltä, mitä ympärillämme tapahtuu. Suomi on historiallisesti ollut altis ja avoin kansainvälisille virtauksille. Tämä koskee niin hyviä kuin huonoja asioita. Siksi Suomi ei voi ummistaa silmiään myöskään historian pahimmalta pakolaiskatastrofilta.

Valitettavasti isänmaan etua mielestään ajava hallitus tekee juuri näin. Leikkaamalla kehitysavusta, leikataan mahdollisuuksista auttaa ihmisiä heidän kotimaissaan. Heidän isänmaissaan. Vaatimalla tiukennuksia maahanmuutto- ja pakolaispolitiikkaan heikennetään heidän mahdollisuuksiaan ihmisarvoiseen elämään.

Vähentämällä maahanmuuttajien kotoutumiseen varatuista resursseista heikennetään integraatiota ja samalla heikennetään monikulttuurisen politiikan onnistumisen mahdollisuuksia. Ehkä tukahdutetaan jonkun uuden Stockmannin tai Hackamnin syntyminen.

Vaatimalla EU:n eteläisiltä rajavaltioilta enemmän vastuuta pakolaiskysymyksessä, ja kieltäytymällä tasapuolisemmasta ”taakanjaosta” (ruma sana) pahennetaan pakolaiskatastrofia. Se lisää humanitaarista hätää, mutta on myös turvallisuuspoliittinen riski. ISISin kaltaiset järjestöt värväävät jäseniä paitsi koulutetuista länsimaihin turhautuneista nuorista, niistä elämässään vain epätoivoa ja toivottomuutta nähneistä ihmisistä.

Vaatimalla vähemmän yhteiseurooppalaista ja enemmän kansallista hallitus nakertaa pohjaa Euroopan tasapainolta. EU ei ole täydellinen ja ongelmaton yhteisö, päinvastoin. Se vaatii kehittämistä ja parantamista, mutta sitä ei tapahdu, jos jäsenmaat syyttävät ongelmista unionia ja käpertyvät nuivaan kansallismielisyyteensä.

Suomesta on tulossa tällä vauhdilla isänmaa, jossa olen syntynyt, mutta jota en enää tunne omakseni. Ehkäpä joku perustaa vielä ”eroa isänmaasta” –portaalin, jossa voi irtisanoa yhteiskuntasopimuksensa tuntemuksen ja kokemuksen kadottua.

Koti, uskonto, isänmaa – Sipilä I:n ulko- ja turvallisuuspolitiikka

Suomi on siirtynyt Sipilän valtakaudelle, kun keskustaoikeistolainen konservatiivihallitus vannoi viime viikolla virkavalansa. Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa valtikka on uudessa hallituksessa perussuomalaisilla, jotka miehittivät sekä ulkoasian- että puolustusministeriön. Timo Soini ja Jussi Niinistö ovat sektoreillaan jo ansioituneita poliitikkoja, joten sisältöpuolen omaksuminen ei ole kummallekaan haaste.

Haastavat ovat sen sijaan ajat Euroopassa. Ukrainan kriisissä eletään jonkinlaista kyttäysvaihetta, eikä toiveita Minskin sopimuksen toteutumisesta ole juurikaan olemassa. Ulko- ja turvallisuuspoliittinen toimintaympäristö on siis olennaisesti muuttunut siitä, kun Jyrki Kataisen hallitus neljä vuotta sitten aloitti työnsä.

Uusi hallitus tunnistaa muuttuneen tilanteen ja hallitusohjelmassa todetaan Ukrainan kriisin sekä EU-Venäjä-suhteiden heikentymisen laaja-alaiset vaikutukset. Tilanne on kriisiytyneempi kuin koskaan kylmän sodan jälkeisellä kaudella, mutta silti hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen linja on hyvin perinteinen.

Perinteinen linja on vaalituloksen mukainen, joskin on vaikea sanoa, millä vaalituloksella suuntaan olisi suuria reivauksia edes tehty. Jo puolueiden hallitustunnustelijalle esittämien vastausten pohjalta oli nähtävissä, että mikään tuskin muuttuu. Ja hallitusneuvottelujen jälkeen on ollut helppo tulla samaan johtopäätökseen.

EU-ytimistä rationaalisen viileäksi arvostelijaksi?

Uutta hallitusohjelmaa voi tarkastella monesta näkökulmasta. Yksi vaihtoehto on laittaa se kylmän sodan jälkeiseen jatkumoon ja verrata keskeisiä ulko- ja turvallisuuspolitiikan kirjauksia edeltäviin ohjelmiin. Tällöin päällimmäinen huomio on kansallisten etujen ja intressien korostuminen sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa että hallituksen uusissa EU-linjauksissa.

Sipilän hallitus palaa kansallista etua korostavan EU-politiikan linjauksissa 1990-luvun puoliväliin, jolloin Suomi otti ensiaskeliaan unionin jäsenmaana. Paavo Lipposen I sateenkaarihallitus linjasi EU-jäsenyyden avaavan Suomelle uusia mahdollisuuksia edistää kaikille kansoille avointa yhteistyötä. Lähtökohtana oli kehittää EU:ta itsenäisten valtioiden yhteenliittymänä¸ eikä ylikansallisena toimijana.

Myöhemmät hallitukset eivät ole nähneet syytä korostaa EU:n roolia valtioliittona. Lipposen II hallitus pyrki jo ”ytimiin”, eli Suomen tuli olla mukana kehittämässä EU:n rakenteita ja vahvistamassa osaltaan EU:n kansainvälistä toimijuutta. Samalla linjalla jatkoivat Anneli Jäätteenmäen ja Matti Vanhasen punamultahallitukset. Suomi matkasi 1990-2000-lukujen taitteessa Euroopan ”laidalta” ytimeen.

Hallitusohjelma-kirjausten tasolla Suomen EU-politiikka saavutti ”eurooppalaistuneen” huipentumansa Vanhasen ja Mari Kiviniemen porvarihallitusten kirjauksessa, jonka mukaan ”Euroopan unioni on Suomen tärkein ulkosuhteiden viitekehys ja vaikutuskanava”. Suomi oli osa EU:ta, ja politiikan lähtökohtana oli yhteisten hartioiden vahvistaminen myös ulko- ja turvallisuuspolitiikan saralla.

Jyrki Kataisen ”sixpackin” hallitusohjelma on yhtä monisanainen ja lavea kuin oli hallituksen ideologinen pohjakin. EU:n suhteen keskeinen ajatus oli, että EU on Suomelle luonteva polittinen yhteisö, jonka kehittäminen vahvistaa Suomen vakautta, vaurautta ja turvallisuutta. Hallituksen tehtävänä oli johtaa Suomea aktiivisena ja aloitteellisena EU:n jäsenenä.

Karkeasti Lipposen II hallituksen ohjelmasta lähtien EU:n rooli Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on kasvanut. Vahva EU näyttäytyi Suomen kansallisten etujen kannalta hyödyllisenä toimijana ja hallitusohjelmissa pyrittiin linjaamaan Suomen aktiivista osallistumista EU:n toimijuuden vahvistamiseksi. Hallitusohjelmakirjausten tasolla Suomi ”eurooppalaistui”, tuli osaksi unionia ja myös näki itsensä osana EU:ta. Näin unionista tuli välinearvon sijaan laajempi kollektiivinen toimintaympäristö, jossa toimiminen oli Suomen etujen mukaista.

Sipilän konservatiivihallituksen Suomi on EU:ssa aktiivinen, käytännönläheinen ja ratkaisuhakuinen jäsenvaltio. Näennäisesti kirjaus on pitkän linjan mukainen, mutta hallitusohjelma alistaa EU-politiikan kansallisille eduille voimakkaammin kuin edeltävät ohjelmat. EU:n tulee keskittyä ohjelman mukaan olennaisiin, eikä integraation syventäminen ole tarpeen kaikilla osa-aluille. Hallitusohjelmaan on myös kirjattu varaus esimerkiksi nettomaksuosuuden kohtuullisena pitämisestä. Tällaisia rajoitteita ei ole aiemmin kirjattu.

Hallitusohjelma heijastelee kasvanutta EU-kriittisyyttä jäsenmaissa. Suomi ei ole enää se aktiivinen jäsenmaa, joka pyrkii ytimiin vahvistamaan EU:n toimijuutta. Nyt Suomi on rationaalinen, omia intressejä ensisijaisesti ajava jäsenmaa, joka toimii EU:n kehittämisessä näistä lähtökohdista käsin.

Lisäksi hallitusohjelmassa on kokoomukselle tärkeä kirjaus EU:sta läntisenä arvoyhteisönä, samoin turvallisuusyhteisöä korostava keskustalaisia miellyttävä kirjaus. Nämä linjaukset ovat toteamuksia, ja varsinkin jälkimmäisellä on kovin vähän todellista painoarvoa. Solidaarisuuslauseke näyttää heikolta turvatakuulta yhdellekään jäsenmaalle. Ne heijastelevat Ukrainan kriisin myötä kiihtynyttä keskustelua, jossa identiteettipolitiikka ja Suomen määrittäminen osaksi ”länttä” on noussut uudelleen keskiöön.

EU-politiikan osalta Sipilän hallitus kyllä näkee unionilla paljon tehtävää esimerkiksi demokratian, kansainvälisen oikeuden ja ihmisoikeuksien vahvistajana, sekä globaalin vastuun kantajana. Hallitusohjelma kuitenkin ulkoistaa nämä velvoitteet EU:lle. Kun Kataisen hallitusohjelmassa oli vielä sivun verran tekstiä pelkästään globaalista vastuusta, Sipilän hallitus katsoo nämä asiat kuuluvan ensisijaisesti EU:lle. Suomen ollessa EU:n jäsenmaa, olisi vähintään kohtuullista uhrata pari riviä sille, miten Suomi toimii EU:n toimijuuden vahvistamiseksi näillä sektoreilla.

Suomen EU-politiikan perusteet on kirjattu uudelleen, joten odotettavissa on kriittisemmän EU-politiikan ajanjakso. Tämä trendi on Euroopassa vankistunut ja Kreikan talousongelmat ovat piirtäneet syvän juovan unionin sisäiseen yhtenäisyyteen.

Jos Suomi aiemmin löysi hengenheimolaisia Saksan ja Alankomaiden kaltaisista jäsenmaista, tulevalla hallituskaudella Suomi lienee enemmän siinä korissa, joka vaatii kansallisia poikkeuksia ja vähäisempää säätelyä. Mieleen tulee Iso-Britannia, jonka erivapauksia ulkoministeri Soini on aiemmin kovaan ääneen arvostellut.

Kansallisista eduista kansallisiin etuihin – ulkopolitiikan ympyrä sulkeutuu

Harto Hakovirta on luonnehtinut ulkopolitiikan yleisen määritelmän politiikaksi, jota valtiovalta harjoittaa pyrkiessään suhteuttamaan valtioyhteisöä kansainväliseen ympäristöön. (Hakovirta 2012, 87) Kyse on ulkosuhteista, niiden järjestämisestä toisiin valtioihin ja kansainvälisiin, sekä alueellisiin yli- tai monikansallisiin toimijoihin.

Ulkopolitiikka osana laajempaa ulko- ja turvallisuuspolitiikan kokonaisuutta näyttäytyy tulkinnasta riippuen erisuuruisessa roolissa. Perinteisessä turvallisuuspoliittisessa ajattelussa ulkopolitiikka toimii eräänlaisena suojakuorena muille politiikan lohkoille, sillä huono ulkopolitiikka vaarantaa tuloksellisen sisäpolitiikan. (Limnéll 2009, 51-52)

Kylmän sodan lopulla, 1980-1990-lukujen taitteessa Suomen ulkopolitiikan peruskivet olivat muuttumattomia. Harri Holkerin sinipunahallitus sai kunnian olla viimeinen, jonka ohjelmassa mainittiin J.K. Paasikivi ja Urho Kekkonen Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan määrittäjinä.

Ulko- ja turvallisuuspoliittiset tavoitteet olivat hyvien ja luottamouksellisten naapuruussuhteiden ylläpitäminen, YYA-sopimuksen puitteissa toimiminen sekä rauhanomainen yhteistyö kaikkien kanssa. Esko Ahon porvarihallitus astui tehtäväänsä myllerryksen vuonna 1991, siivosi Kekkosen ja Paasikiven pois ohjelmastaan, mutta oli muuten varsin maltillinen. YYA-sopimus mainittiin, samoin kuin luottamukselliset suhteet – viimeistä kertaa.

Esko Ahon hallitus lähti kansallisten etujen turvaamisesta ja kansainvälisen aseman vahvistamisesta. Samalle perustella rakentui Holkerin hallituksen ohjelma, mutta vuoden 1991 ohjelma syntyi erilaisessa tilanteessa. Poliittinen ympäristö oli muutoksessa, joten Ahon hallituksen täytyi kirjata reaktiivisemmin: seurataan kehitystä ja toimitaan sen mukaisesti.

Sipilän hallitusohjelma näyttäytyy tässä valossa kovin staattiselta. Poliittinen ympäristö on muutoksessa, mutta reaktioksi siihen riittää pitkän linjan ylläpitäminen. Esimerkiksi Nato-jäsenyyden, jota voi joltain osin verrata EY-kysymykseen Ahon hallituksen aikana, osalta kirjaus on ympäripyöreä. Se ei sulje mitään pois, muttei toisaalta ole reaktiivinen, kuten Ahon EY-kirjaus. Tuolloin hallitus katsoi, että sen on tehtävä johtopäätöksiä, mikäli EY:n tilanne muuttuu ja Suomen kansalliset edut vaativat poliittista suunnanmuutosta.

Paavo Lipposen hallitukset kirjasivat vielä ulko- ja turvallisuuspolitiikan tavoitteet Suomen turvallisuuden ja kansainvälisen vaikutusvallan vahvistamisesta käsin. Kansallisten intressien turvaaminen muuttuvassa, globalisoituvassa ympäristössä tapahtui EU:n ja muiden tärkeiden toimijoiden kuten YK:n ja ETYJ:n kautta.

Suuri muutos on luettavissa 2000-luvun alussa. Jäättenmäen ja Vanhasen hallitusohjelmien ulkopolitiikan kulmakivenä olikin globaalin hallinnan edistäminen. Hallitusohjelmissa kirjattiin, että hallituksen tavoitteena on edistää kestävää kehitystä, vakautta ja turvallisuutta kansainvälisessä yhteisössä (Jäätteenmäki 2004, Vanhanen I 2004) sekä Suomi toimii aktiiviesti osana kansainvälistä yhteisöä kantaen osansa maailmanlaajuisesta yhteisvastuusta ja huolehtien omista vaikutusmahdollisuuksista. (Vanhanen II 2007)

Lähtökohta oli ensisijaisesti globaali, kansalliset edut olivat riippuvaisia globaalin politiikan onnistumisesta. Vielä Lipposen hallituksissa ajateltiin kansallisten etujen vahvistamisen olevan ensisijaista siten, että toimitaan aktiivisesti kansainvälisessä yhteistyössä.

Jyrki Kataisen hallitus jatkoi vielä samalla pohjalla, vaikka EU:n ja Venäjän heikentyneet välit sekä EU:n sisäinen poliittinen kriisi jo olivatkin päällä. Sixpackin lähtökohta oli edelleen kansainvälisen vakauden vahvistaminen. Ulkokehä ulkopolitiikalle oli kansainvälisen politiikan onnistuminen.

Sipilän hallitus palaa tässä suhteessa 1990-luvun alun linjoille. Ulkopolitiikan ensisijaisena tavoitteena on vahvistaa Suomen kansainvälistä asemaa, turvata maamme itsenäisyys ja alueellinen koskemattomuus sekä parantaa suomalaisten turvallisuutta ja hyvinvointia. (Sipilä 2015) Toki Suomi edelleen korostaa monenkeskisen kansainvälisen järjestelmän tukemista, mutta tulokulma ulkopolitiikkaan on jälleen kansallisvaltiokeskeinen.

Muuttunut turvallisuuspoliittinen tilanne on saanut näiltä osin palaamaan perinteisiin. Kansallisvaltio on ytimenä ja lähtökohtana, kansainvälinen toiminta on toissijaista ja sen tulee palvella kansallisvaltion etujen ajamista. Globaali vastuu nähdään tärkeänä, muttei elintärkeänä. Se on ulkoistettu toiminnallisesti EU:lle, ja käytännön tasolla toimintaedellytykset heikkenevät kehitysyhteistyövarojen leikkaamisena.

Alueellinen koskemattomuus on mainittu hallitusohjelmassa ensimmäistä kertaa tarkastelujaksollani 1987-2015. Käsite on keskeinen Westfalenin rauhan jälkeisessä valtiomuodostuksessa ja toisen maailmansodan jälkeen vahvistetuissa ETYJ:n periaatteissa. Se myös korostaa itsenäisten valtioiden suvereniteettia suhteessa toisiinsa. Krimin miehitys loukkasi alueellista koskemattomuutta räikeästi, mikä on nostanut jälleen käsitteen kansainvälisen politiikan keskiöön.

Kansallinen katse ja sen sietämätön kapeus?

Vaalien jälkeen on meuhkattu kuplista ja sanansäilä on viuhunut sekä kuvitteellisista kuplista ulos, että sisään. Hallitusta ei saisi kaikkien mielestä sanoa konservatiiviseksi tai oikeistolaiseksi. Vanhoista ajatusmalleista pitäisi kuulemma päästä eroon.

Hallitusohjelmaa lukiessa tulee paradoksaalinen olo. Tekstissä on pyritty selvästi kohti strategiadokumenttia, mikä ei ole kovin onnistunut lopputulos. Nimittäin hallitusohjelma on valitettavan tyypillinen strategiapaperi, jossa luvataan kymmenen kaunista tavoitetta ilman konkreettisia toimeenpanoa edistäviä kirjauksia.

Lisäksi hallitusohjelma on sisällöltään sekä konservatiivinen että oikeistolainen. Pohjoismainen hyvinvointivaltio ei ole enää keskiössä, vaan siitä puhutaan kiertoilmaisuilla kuten toisista välittämisellä ja luottamuksella. Moni talouspäätös tulee romuttamaan hyvinvointivaltion rakenteita. Jo hallitusneuvottelun alkajaisiksi hyvinvointivaltio julistettiin kahleeksi – ja niitä kahleita Sipilän hallitus nyt alkaa purkaa. Diskursiivinen muutos on valtava, ja se uhkaa hallituksen toimien myötä muuttua myös todelliseksi muutokseksi. Hallitusohjelma on oikeistolainen.

Lisäksi hallitusohjelma on konservatiivinen. Heikki Paloheimo ja Matti Wiberg (1996, 108-109) kirjoittavat, että 1800-1900-lukujen taitteen eurooppalaisessa konservatismissa korostui erilaisten normiyhteisöjen (koti, uskonto, isänmaa) eettinen merkitys ja niiden omaksuminen. Lisäksi valtion keskisenä roolina oli kurin ja järjestyksen ylläpitäminen. Hallituksen linjauksissa lisärahat menevät puolustus- ja sisäministeriöille. Vaalikonevastauksien perusteella koti, uskonto ja isänmaa ovat tarpeellisia arvoja 2010-luvulla.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikaltaan hallitusohjelma on konservatiivinen ja oikeistolainen. Se on myös EU-kriittinen. Kansallisen edun korostaminen, kansallisvaltion roolin vahvistaminen ja kansainvälisen yhteistyön toissijaistaminen rikkovat kehityskulun, joka on jatkunut 2000-luvun alusta alkaen hallitusohjelmien kirjauksissa.

Suomi ei enää ensisijaisesti ole globaali toimija, joka tavoittelee tasa-arvoisempaa maailmaa. Suomi näyttäytyy entistä voimakkaammin oman edun tavoittelijana, joka kyllä pitää globaalia vastuunkantoa tärkeänä, muttei kovin mielellään tekisi asialle mitään. Peseekö Sipilän hallitus globaalista vastuunkannosta kätensä kuten Pontius Pilatus aikanaan?

Kirjallisuus

Hakovirta, Harto (2012). Maailmanpolitiikkaa. Teoria ja todellisuus. (2. uudistettu painos). Kustannus 54, Jyväskylä.

Limnéll, Jarmo (2009). Suomen uhkakuvapolitiikka 2000-luvun alussa. Maanpuolustuskorkeakoulun julkaisuja.

Paloheimo, Heikki & Wiberg, Matti (1996). Politiikan perusteet. WSOY, Porvoo.