Hallituksen ensimmäinen päätös: murskataan luottamus

”Suomi tarvitsee nyt luottamusta” on ollut pääministeri Juha Sipilän tunnuslause jo ennen vaaleja, mutta myös hallitusneuvottelujen jälkeen. Luottamus on mainittu Ratkaisujen Suomi –hallitusohjelmassa yhdeksän kertaa. Se on yksi kärkitermeistä, kun hallitus visio Suomea vuonna 2025.

Ratkaisujen Suomen mukaan Yhteiskunnassamme vallitsee luottamus vuonna 2025. Sipilän hallitus on uudistuksiin kykenevä ratkaisujen hallitus, joka vahvistaa luottamusta. (s.6) Yhteiskuntasopimus lisäisi luottamusta (s. 8), luontopolitiikkaa tehdään luottamuksella (s. 23), Suomen ketterää uudistumista tuetaan luottamukseen perustuvalla johtamiskulttuurilla (s. 24) ja kansalaisten luottamusta vaaditaan myös EU:lta. (s.30)

Mitä luottamus sitten on? Kielitoimiston sanakirjan mukaan luottamus on luottamista, tunne tai varmuus siitä, että johonkuhun tai johonkin voi luottaa, tai että joku ei petä toiveita tai aiheuta pettymystä.

Miten paljon Sipilän hallituksella muutaman olemassaolonsa päivän aikana on kertynyt tätä luottamusta? Kovin vähän. Eduskunnan ensimmäistä keskustelua hallitusohjelmasta leimasi syvä vastakkainasettelu ja opposition kovasanainen ryöpytys petetyistä vaalilupauksista. Kärki laajassa kritiikissä on kohdistunut koulutusleikkauksiin.

Koulutusleikkaukset symboloivat sitä luottamuspulaa, jonka Sipilän hallitus on koulutukseen kohdistuvilla säästöillä aiheuttanut. Ennen vaaleja koko trio Sipilä, Soini, Stubb lupasi, ettei koulutuksesta leikata. He antoivat koulutuslupauksen.

Vaalikeskustelujen ja –ohjelmien perusteella äänestäjä tiesi mitä sai, kun antoi valtakirjansa oikeistokolmikolle. Koulutussäästöjen osalta kyse on kuitenkin selvästi vaalilupausten ja –linjausten vastaisesta toiminnasta. Kuten Paavo Arhinmäki osuvasti kysyi, kenen kanssa hallitus teki kompromissin, kun ennen vaaleja kukaan ei halunnut tehdä lisäsäästöjä koulutukseen?

Lupaus tarkoittaa sanakirjan mukaan sitoumusta tai vakuutusta, jolla joku lupaa (tehdä) jotakin tai lupautuu johonkin. Hallituspuolueiden puheenjohtajat siis antoivat vakuutuksen ennen vaaleja, etteivät leikkaa koulutuksesta. Hallitusohjelmassa puheet eivät muuttuneet teoiksi, vaan he pettivät lupauksensa. Kyse on, Paavo Arhinmäkeä lainatakseni, petoksesta eli pettämisestä, petollisesta teosta, petkutuksesta tai hujiauksesta. Näin sen sanakirja määrittelee.

Hallitus siis vaatii kovaan ääneen luottamuksen rakentamista ja rakentumista. Lienee syytä tässä kertoa Sipilälle ja kumppaneille, että luottamus ei synny yksipuolisella sanelemisella tai kiristämällä. Luottamus on tunne tai varmuus siitä, että johonkin voi luottaa. Petetyt koulutuslupaukset osoittavat monelle äänestäjälle, ettei hallitukseen voi luottaa. Tunne ja varmuus ovat romuttuneet.

Hallitusohjelmassa on vielä yksi merkittävä kirjaus luottamuksesta. Se on sivulla 7 nelikenttäisessä Suomen SWOT-analyysissa. Suomen heikkoudeksi hallitus määrittää Muutosvastarinta, vastakkainasettelu, vastuun ulkoistaminen, apatia, uudistumiskyvyttömyys, johtajuuden puute sekä luottamuksen horjuminen poliittiseen päätöksentekoon vaikuttavat kielteisesti Suomen kokonaistilanteeseen.

Hallitus on muutaman toimintapäivänsä jälkeen omilla toimillaan osoittanut, että näin todella on. Luottamuksen horjuminen päätöksentekoon

Koti, uskonto, isänmaa – Sipilä I:n ulko- ja turvallisuuspolitiikka

Suomi on siirtynyt Sipilän valtakaudelle, kun keskustaoikeistolainen konservatiivihallitus vannoi viime viikolla virkavalansa. Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa valtikka on uudessa hallituksessa perussuomalaisilla, jotka miehittivät sekä ulkoasian- että puolustusministeriön. Timo Soini ja Jussi Niinistö ovat sektoreillaan jo ansioituneita poliitikkoja, joten sisältöpuolen omaksuminen ei ole kummallekaan haaste.

Haastavat ovat sen sijaan ajat Euroopassa. Ukrainan kriisissä eletään jonkinlaista kyttäysvaihetta, eikä toiveita Minskin sopimuksen toteutumisesta ole juurikaan olemassa. Ulko- ja turvallisuuspoliittinen toimintaympäristö on siis olennaisesti muuttunut siitä, kun Jyrki Kataisen hallitus neljä vuotta sitten aloitti työnsä.

Uusi hallitus tunnistaa muuttuneen tilanteen ja hallitusohjelmassa todetaan Ukrainan kriisin sekä EU-Venäjä-suhteiden heikentymisen laaja-alaiset vaikutukset. Tilanne on kriisiytyneempi kuin koskaan kylmän sodan jälkeisellä kaudella, mutta silti hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen linja on hyvin perinteinen.

Perinteinen linja on vaalituloksen mukainen, joskin on vaikea sanoa, millä vaalituloksella suuntaan olisi suuria reivauksia edes tehty. Jo puolueiden hallitustunnustelijalle esittämien vastausten pohjalta oli nähtävissä, että mikään tuskin muuttuu. Ja hallitusneuvottelujen jälkeen on ollut helppo tulla samaan johtopäätökseen.

EU-ytimistä rationaalisen viileäksi arvostelijaksi?

Uutta hallitusohjelmaa voi tarkastella monesta näkökulmasta. Yksi vaihtoehto on laittaa se kylmän sodan jälkeiseen jatkumoon ja verrata keskeisiä ulko- ja turvallisuuspolitiikan kirjauksia edeltäviin ohjelmiin. Tällöin päällimmäinen huomio on kansallisten etujen ja intressien korostuminen sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa että hallituksen uusissa EU-linjauksissa.

Sipilän hallitus palaa kansallista etua korostavan EU-politiikan linjauksissa 1990-luvun puoliväliin, jolloin Suomi otti ensiaskeliaan unionin jäsenmaana. Paavo Lipposen I sateenkaarihallitus linjasi EU-jäsenyyden avaavan Suomelle uusia mahdollisuuksia edistää kaikille kansoille avointa yhteistyötä. Lähtökohtana oli kehittää EU:ta itsenäisten valtioiden yhteenliittymänä¸ eikä ylikansallisena toimijana.

Myöhemmät hallitukset eivät ole nähneet syytä korostaa EU:n roolia valtioliittona. Lipposen II hallitus pyrki jo ”ytimiin”, eli Suomen tuli olla mukana kehittämässä EU:n rakenteita ja vahvistamassa osaltaan EU:n kansainvälistä toimijuutta. Samalla linjalla jatkoivat Anneli Jäätteenmäen ja Matti Vanhasen punamultahallitukset. Suomi matkasi 1990-2000-lukujen taitteessa Euroopan ”laidalta” ytimeen.

Hallitusohjelma-kirjausten tasolla Suomen EU-politiikka saavutti ”eurooppalaistuneen” huipentumansa Vanhasen ja Mari Kiviniemen porvarihallitusten kirjauksessa, jonka mukaan ”Euroopan unioni on Suomen tärkein ulkosuhteiden viitekehys ja vaikutuskanava”. Suomi oli osa EU:ta, ja politiikan lähtökohtana oli yhteisten hartioiden vahvistaminen myös ulko- ja turvallisuuspolitiikan saralla.

Jyrki Kataisen ”sixpackin” hallitusohjelma on yhtä monisanainen ja lavea kuin oli hallituksen ideologinen pohjakin. EU:n suhteen keskeinen ajatus oli, että EU on Suomelle luonteva polittinen yhteisö, jonka kehittäminen vahvistaa Suomen vakautta, vaurautta ja turvallisuutta. Hallituksen tehtävänä oli johtaa Suomea aktiivisena ja aloitteellisena EU:n jäsenenä.

Karkeasti Lipposen II hallituksen ohjelmasta lähtien EU:n rooli Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on kasvanut. Vahva EU näyttäytyi Suomen kansallisten etujen kannalta hyödyllisenä toimijana ja hallitusohjelmissa pyrittiin linjaamaan Suomen aktiivista osallistumista EU:n toimijuuden vahvistamiseksi. Hallitusohjelmakirjausten tasolla Suomi ”eurooppalaistui”, tuli osaksi unionia ja myös näki itsensä osana EU:ta. Näin unionista tuli välinearvon sijaan laajempi kollektiivinen toimintaympäristö, jossa toimiminen oli Suomen etujen mukaista.

Sipilän konservatiivihallituksen Suomi on EU:ssa aktiivinen, käytännönläheinen ja ratkaisuhakuinen jäsenvaltio. Näennäisesti kirjaus on pitkän linjan mukainen, mutta hallitusohjelma alistaa EU-politiikan kansallisille eduille voimakkaammin kuin edeltävät ohjelmat. EU:n tulee keskittyä ohjelman mukaan olennaisiin, eikä integraation syventäminen ole tarpeen kaikilla osa-aluille. Hallitusohjelmaan on myös kirjattu varaus esimerkiksi nettomaksuosuuden kohtuullisena pitämisestä. Tällaisia rajoitteita ei ole aiemmin kirjattu.

Hallitusohjelma heijastelee kasvanutta EU-kriittisyyttä jäsenmaissa. Suomi ei ole enää se aktiivinen jäsenmaa, joka pyrkii ytimiin vahvistamaan EU:n toimijuutta. Nyt Suomi on rationaalinen, omia intressejä ensisijaisesti ajava jäsenmaa, joka toimii EU:n kehittämisessä näistä lähtökohdista käsin.

Lisäksi hallitusohjelmassa on kokoomukselle tärkeä kirjaus EU:sta läntisenä arvoyhteisönä, samoin turvallisuusyhteisöä korostava keskustalaisia miellyttävä kirjaus. Nämä linjaukset ovat toteamuksia, ja varsinkin jälkimmäisellä on kovin vähän todellista painoarvoa. Solidaarisuuslauseke näyttää heikolta turvatakuulta yhdellekään jäsenmaalle. Ne heijastelevat Ukrainan kriisin myötä kiihtynyttä keskustelua, jossa identiteettipolitiikka ja Suomen määrittäminen osaksi ”länttä” on noussut uudelleen keskiöön.

EU-politiikan osalta Sipilän hallitus kyllä näkee unionilla paljon tehtävää esimerkiksi demokratian, kansainvälisen oikeuden ja ihmisoikeuksien vahvistajana, sekä globaalin vastuun kantajana. Hallitusohjelma kuitenkin ulkoistaa nämä velvoitteet EU:lle. Kun Kataisen hallitusohjelmassa oli vielä sivun verran tekstiä pelkästään globaalista vastuusta, Sipilän hallitus katsoo nämä asiat kuuluvan ensisijaisesti EU:lle. Suomen ollessa EU:n jäsenmaa, olisi vähintään kohtuullista uhrata pari riviä sille, miten Suomi toimii EU:n toimijuuden vahvistamiseksi näillä sektoreilla.

Suomen EU-politiikan perusteet on kirjattu uudelleen, joten odotettavissa on kriittisemmän EU-politiikan ajanjakso. Tämä trendi on Euroopassa vankistunut ja Kreikan talousongelmat ovat piirtäneet syvän juovan unionin sisäiseen yhtenäisyyteen.

Jos Suomi aiemmin löysi hengenheimolaisia Saksan ja Alankomaiden kaltaisista jäsenmaista, tulevalla hallituskaudella Suomi lienee enemmän siinä korissa, joka vaatii kansallisia poikkeuksia ja vähäisempää säätelyä. Mieleen tulee Iso-Britannia, jonka erivapauksia ulkoministeri Soini on aiemmin kovaan ääneen arvostellut.

Kansallisista eduista kansallisiin etuihin – ulkopolitiikan ympyrä sulkeutuu

Harto Hakovirta on luonnehtinut ulkopolitiikan yleisen määritelmän politiikaksi, jota valtiovalta harjoittaa pyrkiessään suhteuttamaan valtioyhteisöä kansainväliseen ympäristöön. (Hakovirta 2012, 87) Kyse on ulkosuhteista, niiden järjestämisestä toisiin valtioihin ja kansainvälisiin, sekä alueellisiin yli- tai monikansallisiin toimijoihin.

Ulkopolitiikka osana laajempaa ulko- ja turvallisuuspolitiikan kokonaisuutta näyttäytyy tulkinnasta riippuen erisuuruisessa roolissa. Perinteisessä turvallisuuspoliittisessa ajattelussa ulkopolitiikka toimii eräänlaisena suojakuorena muille politiikan lohkoille, sillä huono ulkopolitiikka vaarantaa tuloksellisen sisäpolitiikan. (Limnéll 2009, 51-52)

Kylmän sodan lopulla, 1980-1990-lukujen taitteessa Suomen ulkopolitiikan peruskivet olivat muuttumattomia. Harri Holkerin sinipunahallitus sai kunnian olla viimeinen, jonka ohjelmassa mainittiin J.K. Paasikivi ja Urho Kekkonen Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan määrittäjinä.

Ulko- ja turvallisuuspoliittiset tavoitteet olivat hyvien ja luottamouksellisten naapuruussuhteiden ylläpitäminen, YYA-sopimuksen puitteissa toimiminen sekä rauhanomainen yhteistyö kaikkien kanssa. Esko Ahon porvarihallitus astui tehtäväänsä myllerryksen vuonna 1991, siivosi Kekkosen ja Paasikiven pois ohjelmastaan, mutta oli muuten varsin maltillinen. YYA-sopimus mainittiin, samoin kuin luottamukselliset suhteet – viimeistä kertaa.

Esko Ahon hallitus lähti kansallisten etujen turvaamisesta ja kansainvälisen aseman vahvistamisesta. Samalle perustella rakentui Holkerin hallituksen ohjelma, mutta vuoden 1991 ohjelma syntyi erilaisessa tilanteessa. Poliittinen ympäristö oli muutoksessa, joten Ahon hallituksen täytyi kirjata reaktiivisemmin: seurataan kehitystä ja toimitaan sen mukaisesti.

Sipilän hallitusohjelma näyttäytyy tässä valossa kovin staattiselta. Poliittinen ympäristö on muutoksessa, mutta reaktioksi siihen riittää pitkän linjan ylläpitäminen. Esimerkiksi Nato-jäsenyyden, jota voi joltain osin verrata EY-kysymykseen Ahon hallituksen aikana, osalta kirjaus on ympäripyöreä. Se ei sulje mitään pois, muttei toisaalta ole reaktiivinen, kuten Ahon EY-kirjaus. Tuolloin hallitus katsoi, että sen on tehtävä johtopäätöksiä, mikäli EY:n tilanne muuttuu ja Suomen kansalliset edut vaativat poliittista suunnanmuutosta.

Paavo Lipposen hallitukset kirjasivat vielä ulko- ja turvallisuuspolitiikan tavoitteet Suomen turvallisuuden ja kansainvälisen vaikutusvallan vahvistamisesta käsin. Kansallisten intressien turvaaminen muuttuvassa, globalisoituvassa ympäristössä tapahtui EU:n ja muiden tärkeiden toimijoiden kuten YK:n ja ETYJ:n kautta.

Suuri muutos on luettavissa 2000-luvun alussa. Jäättenmäen ja Vanhasen hallitusohjelmien ulkopolitiikan kulmakivenä olikin globaalin hallinnan edistäminen. Hallitusohjelmissa kirjattiin, että hallituksen tavoitteena on edistää kestävää kehitystä, vakautta ja turvallisuutta kansainvälisessä yhteisössä (Jäätteenmäki 2004, Vanhanen I 2004) sekä Suomi toimii aktiiviesti osana kansainvälistä yhteisöä kantaen osansa maailmanlaajuisesta yhteisvastuusta ja huolehtien omista vaikutusmahdollisuuksista. (Vanhanen II 2007)

Lähtökohta oli ensisijaisesti globaali, kansalliset edut olivat riippuvaisia globaalin politiikan onnistumisesta. Vielä Lipposen hallituksissa ajateltiin kansallisten etujen vahvistamisen olevan ensisijaista siten, että toimitaan aktiivisesti kansainvälisessä yhteistyössä.

Jyrki Kataisen hallitus jatkoi vielä samalla pohjalla, vaikka EU:n ja Venäjän heikentyneet välit sekä EU:n sisäinen poliittinen kriisi jo olivatkin päällä. Sixpackin lähtökohta oli edelleen kansainvälisen vakauden vahvistaminen. Ulkokehä ulkopolitiikalle oli kansainvälisen politiikan onnistuminen.

Sipilän hallitus palaa tässä suhteessa 1990-luvun alun linjoille. Ulkopolitiikan ensisijaisena tavoitteena on vahvistaa Suomen kansainvälistä asemaa, turvata maamme itsenäisyys ja alueellinen koskemattomuus sekä parantaa suomalaisten turvallisuutta ja hyvinvointia. (Sipilä 2015) Toki Suomi edelleen korostaa monenkeskisen kansainvälisen järjestelmän tukemista, mutta tulokulma ulkopolitiikkaan on jälleen kansallisvaltiokeskeinen.

Muuttunut turvallisuuspoliittinen tilanne on saanut näiltä osin palaamaan perinteisiin. Kansallisvaltio on ytimenä ja lähtökohtana, kansainvälinen toiminta on toissijaista ja sen tulee palvella kansallisvaltion etujen ajamista. Globaali vastuu nähdään tärkeänä, muttei elintärkeänä. Se on ulkoistettu toiminnallisesti EU:lle, ja käytännön tasolla toimintaedellytykset heikkenevät kehitysyhteistyövarojen leikkaamisena.

Alueellinen koskemattomuus on mainittu hallitusohjelmassa ensimmäistä kertaa tarkastelujaksollani 1987-2015. Käsite on keskeinen Westfalenin rauhan jälkeisessä valtiomuodostuksessa ja toisen maailmansodan jälkeen vahvistetuissa ETYJ:n periaatteissa. Se myös korostaa itsenäisten valtioiden suvereniteettia suhteessa toisiinsa. Krimin miehitys loukkasi alueellista koskemattomuutta räikeästi, mikä on nostanut jälleen käsitteen kansainvälisen politiikan keskiöön.

Kansallinen katse ja sen sietämätön kapeus?

Vaalien jälkeen on meuhkattu kuplista ja sanansäilä on viuhunut sekä kuvitteellisista kuplista ulos, että sisään. Hallitusta ei saisi kaikkien mielestä sanoa konservatiiviseksi tai oikeistolaiseksi. Vanhoista ajatusmalleista pitäisi kuulemma päästä eroon.

Hallitusohjelmaa lukiessa tulee paradoksaalinen olo. Tekstissä on pyritty selvästi kohti strategiadokumenttia, mikä ei ole kovin onnistunut lopputulos. Nimittäin hallitusohjelma on valitettavan tyypillinen strategiapaperi, jossa luvataan kymmenen kaunista tavoitetta ilman konkreettisia toimeenpanoa edistäviä kirjauksia.

Lisäksi hallitusohjelma on sisällöltään sekä konservatiivinen että oikeistolainen. Pohjoismainen hyvinvointivaltio ei ole enää keskiössä, vaan siitä puhutaan kiertoilmaisuilla kuten toisista välittämisellä ja luottamuksella. Moni talouspäätös tulee romuttamaan hyvinvointivaltion rakenteita. Jo hallitusneuvottelun alkajaisiksi hyvinvointivaltio julistettiin kahleeksi – ja niitä kahleita Sipilän hallitus nyt alkaa purkaa. Diskursiivinen muutos on valtava, ja se uhkaa hallituksen toimien myötä muuttua myös todelliseksi muutokseksi. Hallitusohjelma on oikeistolainen.

Lisäksi hallitusohjelma on konservatiivinen. Heikki Paloheimo ja Matti Wiberg (1996, 108-109) kirjoittavat, että 1800-1900-lukujen taitteen eurooppalaisessa konservatismissa korostui erilaisten normiyhteisöjen (koti, uskonto, isänmaa) eettinen merkitys ja niiden omaksuminen. Lisäksi valtion keskisenä roolina oli kurin ja järjestyksen ylläpitäminen. Hallituksen linjauksissa lisärahat menevät puolustus- ja sisäministeriöille. Vaalikonevastauksien perusteella koti, uskonto ja isänmaa ovat tarpeellisia arvoja 2010-luvulla.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikaltaan hallitusohjelma on konservatiivinen ja oikeistolainen. Se on myös EU-kriittinen. Kansallisen edun korostaminen, kansallisvaltion roolin vahvistaminen ja kansainvälisen yhteistyön toissijaistaminen rikkovat kehityskulun, joka on jatkunut 2000-luvun alusta alkaen hallitusohjelmien kirjauksissa.

Suomi ei enää ensisijaisesti ole globaali toimija, joka tavoittelee tasa-arvoisempaa maailmaa. Suomi näyttäytyy entistä voimakkaammin oman edun tavoittelijana, joka kyllä pitää globaalia vastuunkantoa tärkeänä, muttei kovin mielellään tekisi asialle mitään. Peseekö Sipilän hallitus globaalista vastuunkannosta kätensä kuten Pontius Pilatus aikanaan?

Kirjallisuus

Hakovirta, Harto (2012). Maailmanpolitiikkaa. Teoria ja todellisuus. (2. uudistettu painos). Kustannus 54, Jyväskylä.

Limnéll, Jarmo (2009). Suomen uhkakuvapolitiikka 2000-luvun alussa. Maanpuolustuskorkeakoulun julkaisuja.

Paloheimo, Heikki & Wiberg, Matti (1996). Politiikan perusteet. WSOY, Porvoo.

Koulutusleikkaus on kuin ryöstäisi säästöpossun

Juha Sipilän hallitukselta ei voinut oikeastaan kukaan odottaa muuta kuin ikäviä päätöksiä. Siksi kaltaiseni kyynisyyteen (kutsun sitä realismiksi) taipuvainen politiikan seuraaja ja tutkija ei odottanut paljonkaan hyviä uutisia. Silti hallituksen koulutuspoliittiset linjaukset olivat märkä rätti vastoin kasvoja.

Olen toki erittäin subjektiivinen kommentoimaan koulutuspolitiikkaa, enkä edes yritä pysyä tässä rationaalisena tutkijana, saati sitten Ranken oppien mukaisesti ”sammuttamaan itsenäni” arvioidessani konservatiivihallituksen linjauksia.

Työskentelen yliopistossa, elän akateemisen prekarisaation ja jatkuvan rahoituksen hakemisen täyttämässä ympäristössä. Samaan aikaan meillä Joensuussa, kuten muissakin Suomen yliopistoissa, tehdään tutkimusta suurella intensiteetillä ja antaumuksella. Jokainen yrittää keskittyä tutkijan työn olennaisimpaan osaan: tutkimuksen tekemiseen, opetustehtävissä olevat tutkimukseen perustuvan opetuksen antamiseen.

Olen myös opiskellut opettajaksi ja opinto-ohjaajaksi, moni opiskelijatoveri on lähtenyt opetusalalle ja viimeistelee parhaillaan lukuvuottaan eri kouluasteella. Ja valtaosa tästäkin porukasta joutuu kesäksi palkattomalle lomalle vain palatakseen samaan sijaisuuteen taas elokuussa.

Koulutukseen tehtävät leikkaukset tuntuvat armottomilta subjektiivisuuden vuoksi, mutta myös niiden laaja-alaisten vaikutusten takia. Koulutusta, ja eritoten sen tasa-arvoa on pidetty pohjoismaisen hyvinvointivaltion peruspilarina. Nyt oikeistokonservatiivinen hallitus iskee isolla kädellä tähän tukipilariin ”tasapainottaessaan” julkista taloutta. Opetusministeri Sanni Grahn-Laasosella (kok.) on lähes epäinhimillinen tehtävä, kun hän yrittää selittää seuraavien vuosien aikana kipeät päätökset parhain päin.

Mikä sitten mättää?

Aloitan korkeakouluista. Menoleikkurissa 30 miljoonaa euroa lähtee yliopistojen rahoituksesta, käytännössä Aalto-yliopiston erillisrahoituksesta. Järjestely onkin jo syytä purkaa, sillä Suomen yliopistokentässä valtiovallan rahoituksellisin ja muiden käytettävissä olevien instrumenttien turvin ei tule tukea vain yhtä yliopistoa.

Tämä on vielä pientä. Kaikkinensa hallitusohjelman ”Ratkaisujen Suomi” liitteistä selviää, että opetuksesta ja kulttuurista vähennetään pitkän aikavälin vaikutuksella lähes 700 miljoonaa euroa. Kyse on paitsi hurjasta säästösummasta, myös käsittämättömästä suhteesta muihin leikkauskohteisiin. Vain indeksit (-1,1mrd) ja sosiaalietuudet (-920milj) ovat suurempien säästöjen kourissa.

Koulutuksessa ei näytä olevan Sipilän hallituksen mielestä (Suomen) tulevaisuus. Vaikka hallitus yrittää vääntelehtiä ja kääntelehtiä selitellen säästöjä parhain päin uudistuksiksi, asian laita ei ole näin. Leikkaukset ovat leikkauksia, vaikka niistä rakennettaisiin politiikan liturgiassa rakenneuudistuksia ja vielä insinöörikielellä rationalisoitaisiin kaupan päälle.

Valtion on käytännössä vaikea puuttua autonomisten yliopistojen sisäisiin asioihin, mutta rahoitus on kätevä väline tässä työssä. Hallitusohjelman mukaan erilaisilla säästö- ja ”rationalisointi” toimenpiteillä korkeakoulujen sisällä ja korkeakouluverkon tasolla tulevat säästöt huomioidaan vähentyvässä valtion rahoituksessa.

Hallituksen mukaan säästöjä ei tule kohdistaa kuitenkaan siten, että opetus- ja tutkimustoiminta kärsisivät. Eli, kuten hallitusohjelma toteaa, säästöt pitää saada hallinto- ja tukitoimista. Käytännössä tässä on syvä ristiriita, sillä tehokas hallinto- ja tukitoiminta on välttämätöntä laadukkaan opetuksen ja tutkimuksen pyörimiseksi. Jos jo nyt tarpeellinen, mutta äärimmäisen niukasti resursoitu tukipalvelutoiminta joutuu säästöleikkuriin, kasautuu opetus- ja tutkimushenkilökunnalle entistä isompi vastuu byrokratiasta. Ja se vie aikaa ja resursseja perustehtävistä, sekä jatkuvasta rahoituksen hakemisesta, jota poliitikot näyttävät pitävän laadun Midaksen kosketuksena. Ja tätä kilpailtua rahoitustakin valtio vähentää Suomen Akatemian kautta 10 miljoonalla eurolla kompensoimalla sitä perusrahoitukseen.

Samaan aikaan esitetään yliopistoille vaatimuksia entistä nopeammasta maisterituotannosta ja kolmannen lukukauden käyttöönotosta. Alexander Stubbin mauton heitto professorin työn parhaista puolista osoittaa, että tilannekuva on pahasti hukassa. Opetustehtävissä olevat yliopistolaiset professoreista alkaen eivät lomaile silloin, kun opiskelijat eivät istu luennoilla.

Kesällä tehdään tutkimusta ja kansainvälistytään, verkostoidutaan ja kehitytään esimerkiksi konferensseissa. Talven opetuksen, johtamisen, byrokratian ja rahoituksen haun paineissa tekemättä jääneet – yleensä tutkimukselliset – tehtävät jäävät kesään. Ja lomaakin pitäisi keretä pitää, sillä ihmisiä korkeakouluissakin on töissä.

Tarjolla on siis keppiä, muttei lainkaan porkkanaa. Hallitusohjelma tulee lisäämään yliopistojen rahoitusongelmia, kiristämään kilpailua ulkopuolisesta rahoituksesta ja vähentämään laadukasta tutkimusta ja opetusta. Innovaatiot, sen paremmin teknologiset, yhteiskuntatieteelliset kuin humanistisetkaan, eivät synny ilman kunnollisia olosuhteita.

Mitä olisi pitänyt tehdä?

Hallituksen olisi pitänyt turvata perusrahoitus yliopistoille ja taata työrauha tehdä kipeitä, edessä olevia päätöksiä ”rationalisoinnista”. On selvää, että ikäluokkien pienentyessä kaikkialla ei kannata enää tehdä kaikkea. Tämä työ koulutusalojen päällekkäisyyksien purkamisessa ja synergian lisäämisessä on vasta alussa.

Siksi on käsittämätöntä, että hallitus vain jatkaa korkeakoulutuksen kurjistamista. Kun kunnilta pyritään karsimaan velvoitteita, yliopistoilla suunta käy toiseen suuntaan. Korkeimman sivistyksen sijaan jatkossa tulee toimia entistä enemmän tehtaan lailla: opiskelijat sisään, opiskelijat ulos ja kokoonpanolinjalla vähän ammatillisia valmiuksia päähän. Siinä se on.

Koulutusta pitää uudistaa ja muuttaa ympäröivän maailman muuttuessa. Korkeakouluissa varsinkin on vielä paljon työtä pedagogiikan, sisältöjen ja rakenteiden tasolla. Tätä kehitystyötä ei kuitenkaan tehdä kirjoittamalla hallitusohjelmaan, että pedagogiikka on uusittava. Työhön tarvitaan tekijät ja resussit. Kuinka yliopistonlehtori tai professori ennättää olla pedagogisesti luova, kun kurssin sisällöllisen korkeatasoisen suunnittelun lisäksi pitää tutkia, hakea rahoitusta, istua kokouksissa, kansainvälistyä, julkaista ja mitä vielä?

Koulutukseen satsaaminen olisi ollut hallitukselta satsaus tulevaan. Nyt koko sektori varhaiskasvatuksesta alkaen joutuu kovalle kuurille. Erityisen ankeat ajat koskevat toisen asteen koulutusta. Suunta on täysin väärä, eikä se korjaudu vain yhdellä lisätunnilla liikuntaa. Suomi ei pienenä kansakunta menesty heikolla koulutustasolla.

Hyödykkeiden bulkkituotannossa emme kykene kilpailemaan Aasian halpojen kustannusten ja olemattomien työtehtojen kanssa. Kilpailuetumme on (ollut) korkea osaaminen. Nokiakaan ei olisi syntynyt vetämään meitä edellisestä lamasta ilman koulutusta.

On valitettavaa, että uusi konservatiivihallitus haluaa ajaa koulutusta laajalla kädellä alas. Hienot tavoitteet eivät toteudu edes prosessikaaviossa ilman panostuksia.

Tutuilla turpo-laduilla maailman melskeissä

Hallitusneuvottelijat julkistivat tänään 13.5. linjaukset EU-, maahanmuutto- sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikan sektoreilla. Vaaliohjelmissa ja myös puolueiden vastauksissa oli paljon ylätason ”höttöä”, mutta vähän konkretiaa. Onko työryhmien linjauksissa nähtävissä samanlaista tavoitteenasettelua, vai löytyykö konkretiaa? Mikä on Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan perusta työryhmätyöskentelyn pohjalta?

Turvallisuusympäristö muuttuu, Suomen linja on ja pysyy?

Työryhmän paperi on otsikoitu ”Suomi vahvistaa asemaansa heikentyneessä turvallisuustilanteessa”. Hallitus lähtee siis liikkeelle siitä toteamuksesta, että kansainvälinen turvallisuuspoliittinen ympäristö on olennaisesti muuttunut. Tämä myös tidetaan kirjauksessa Ukrainan kriisin vaikutuksista Euroopan ja Itämeren alueen turvallisuuspoliittiseen tilanteeseen. Samalla otsikko jo antaa olettaa, että työryhmä esittää konkreettisia toimenpiteitä Suomen aseman vahvistamiseksi.

Valitettavasti konkretiaa kansainvälisen aseman vahvistamisen suhteen on kovin vähän. Paperissa käydään läpi Suomen turvallisuusympäristön muutokset tiiviisti ja listataan kansainvälisen yhteistyön keskeiset toimijat. Kirjaukset eivät olennaisesti eroa Jyrki Kataisen hallitusohjelman linjauksista tai vuoden 2012 turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon periaatteeista.

Myös Nato-kirjauksessa palataan lähes kymmenen vuoden taakse. Juha Sipilä korosti tiedotustilaisuudessa kuinka työryhmän kirjaus on paluuta vuoden 2007 hallitusohjelmaan ja mainitsi erikseen keskustan ”vanhan kaartin” Seppo Kääriäisen ja kokoomuksen turpo-saurus Ilkka Kanervan vaikutuksista linjauksiin. Käytännössä hallituksen Nato-kirjaus tarkoittaa sitä, että Suomi jatkaa linjallaan sotilasliittoon kuulumattomana maana, joka tekee yhteistyötä Naton kanssa. Kataisen hallitusohjelman poissulkevan Nato-kirjauksen tilalle on palautettu Nato-optio, eli pidetään mahdollisuus jäsenyyteen auki.

Alexander Stubb korosti tiedotustilaisuudessa sitä, että Nato-kirjaus on poliittinen viesti. Voi kysyä kenelle? Venäjälle se kertoo vain sen, että Suomen turvallisuuspoliittinen linja ei muutu olennaisesti. Euroopalle ja Yhdysvalloille sen näkee paluuna vanhaan. Käytännön tasolla se taas ei tarkoita yhtään mitään. Liittoumiin kuulumattomuuden linjaaminen on painavampi argumentti kuin puhe Nato-optiosta. Tältä osin Suomen turvallisuuspoliittinen linja ei muutu, vaikka työryhmäkin toteaa turvallisuusympäristön muuttuneen.

Konkretiaakin on

Konkretiaakin hallitusneuvotteluissa on kirjattu. Hallitus tulee laatimaan uuden ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon, jonka osana arvioidaan myös Nato-jädenyyden vaikutukset. Lisäksi tehdään erillinen puolusselonteko, joka keskittyy puolustuskyvyn kokonaisvaltaiseen arviointiin. Selvitys siis laaditaan, eikä vain saateta tai voida laatia. Sinänsä perinteitä ja pitkää linjaa henkivän paperin pohjalta on vaikea uskoa, että uusi hallitus olennaisesti uutta näissä selonteoissakaan esittäisi.

Selonteossa pitäisi käydä perusteellisesti läpi Suomen turvallisuus- ja ulkopolitiikan perusratkaisu, sen perustelut ja haasteet sekä mahdollisuudet muuttuneessa kansainvälispoliittisessa tilanteessa. Ei riitä, että todetaan Nato-jäsenyyden edut, haitat ja muut vaikutukset. Myös vallitseva perusratkaisu – eräänlainen liittoutumattomuus – tulisi analysoida perusteitaan myöten. Muutoin on mahdoton lähteä tekemään turvallisuuspoliittisia ratkaisuja aidosti erilaisista vaihtoehdoista.

Työryhmän paperi lupaa lisää rahaa ja resursseja puolustusvoimille. Tästä on ollut niin laaja konsensus jo ennen vaaleja, ettei  se tullut yllätyksenä. Mitään numeroita ei vielä tässä vaiheessa ole pöydällä, mutta meri- ja ilmavoimien kalustohankinnat, kertausharjoitukset ja riittävän suorityskyvyn ylläpitäminen ovat tässä paperissa varsin selkeitä esityksiä.

Myös tiedustelulainsäädäntö luvataan pistää kuntoon, mutta muutoin esimerkiksi kyberuhkiin tai hybridivaikuttamiseen ei esitetä järin konkreettisia puuttumiskeinoja. On myös mielenkiintoista, että työryhmä puhuu hybridivaikuttamisesta, eikä hybridisodasta. Kehitysavun osalta hallitus esittää pidemmän aikavälin tavoitteeksi YK:n esittämän 0,7 prosenttia BKT:stä, mutta toteaa samalla hengenvedolla, että tällä hallituskaudella kehitysavusta tullaan säästämään. Kirjaus on laadittu tyydyttämään perussuomalaisia, ja toisaalta keskustaa ja kokoomusta, jotka eivät ole yhtä kielteisiä kehitysyhteistyön suhteen. Yli vaalikauden tähdätty linjaus YK:n tavoitteen saavuttamisesta on vähän turhaa sievistelyä, sillä ei tulevan hallituksen käsiä voi kuitenkaan sitoa.

Mäntyniemen linja vahvistuu

Hallitusneuvotteluissa ei siis ole linjattu mitään uutta suomalaiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Venäjää ei sanota uhkaksi, Natoon ei liitytä. Tämä ei yllätä, sillä hallituksen kaksi suurinta ovat pitkän linjan ulkopolitiikan kannattajia.

Venäjästä on työryhmällä kaksi erikoista kirjausta. Ensin todetaan, että EU:n ja Venäjän välien paraneminen vahvistaisi Euroopan turvallisuutta. Sen jälkeen kirjataan, että Venäjä on Suomelle merkittävä naapuri. Molemmat ovat itsestäänselviä asioita, ja herää kysymys, miksi nämä kirjaukset on mukaan otettu. Stubb esitti Nato-kirjauksen antavan tiettyjä viestejä Suomen linjasta. Mitähän viestejä näillä kirjauksilla halutaan lähettää ja kenelle?

Tuoreimmissa spekulaatioissa ulkoministerin salkku olisi Sipilän hallituksessa menossa keskustalle ja Olli Rehnille. Työryhmän kirjaukset vahvistavat niin sanottua Mäntyniemen linjaa, eli presidentti Sauli Niinistön linjaa, jossa ollaan ymmärtäväisiä kaikkiin suuntiin. Olli Rehn olisi tämän linjan ulkoministerinä varmempi valinta kuin Nato-sympatioista tunnettu Stubb.

Lopullinen hallitusohjelma tuskin eroaa ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjauksilta työryhmän paperista. Perusosaset ovat tässä. Suomi jatkaa tutulla linjalla Euroopan turvallisuustilanteen muuttumisesta huolimatta. Toivottavaa on, että nämä muutokset ja niiden vaikutukset Suomen asemaan perataan selontekovaiheessa perusteellisesti. Myös vallitsevan linjan muuttumattomuus on perusteltava, kun ympäristökin on muuttunut.

Finland and new European disorder

Finland hold parliamentary elections in the end of April. At this very moment the leader of Center Party, Juha Sipilä, is negotiating and constructing program of his possible cabinet together with populist True Finns and right-wing Coalition Party.

In international media NATO and security policy were defined key issues of post-election analysis. Russian state-related media, Sputnik and Russia Today stated how anti-NATO forces won the elections. For Russian political purposes it is suitable to underline the loss of Coalition Party, mainly personalized to PM Alexander Stubb. However, security policy issues were underlined in some other media alike.

Even there was debate on NATO and security policy in general during the campaign, they were not key issues in the elections. According my analysis of parties’ election programs, only Left Alliance was totally opposing NATO-membership. The Coalition Party and Swedish Party favoured indirectly possibility to join in NATO with some unclear timetable.

Other parties including three of four larges, Social Democrats, Centre Party and True Finns, mutually agree basic fundaments of Finnish security policy: non-alignment, self-reliant defence and international cooperation. NATO is seen the first and foremost as a partner, not as an ally.

Discussions over Foreign and Security Affairs was started on Monday 11th. There wouldn’t be any significant differences between three parties about the principles of these affairs. During the campaign the possibility of composition of NATO-report was raised on agenda. Parties answered to Mr. Sipilä that this kind of report – separately or together with wider security and defence policy report – can be done during the term.  It looks quite clear that the parties will form a consensus and new, broad report will be done.

No dramatic changes for fundaments

Three parties nominated representatives for working groups. According the representative list, working group of Foreign and Security Affairs will emphasize traditional doctrine and fundaments of these affairs. The working group includes e.g. former Minister of Defence Seppo Kääriäinen (cent.), possible forthcoming Minister of Defence Jussi Niinistö (TF) and long-term foreign policy force, ex-Minister of Foreign Affairs Ilkka Kanerva (Coal.). It would be a very huge surprise if the group formed around these persons would dramatically redefine Finnish doctrine.

Is there a need for changes then? The previous report of security and defence policy was written in 2012. It was all together sixth published report; the previous were in 1995, 1997, 2001, 2004 and 2009. The report is already three years old, and if we look intervals between the reports, the new one should be written. Dramatic changes in European security order and highly conflicted relations between EU and Russia after the Crimea annexation and the East Ukrainian war have changed Finland’s security surroundings. Former report should be review and rewritten.

Changed security surroundings

Like mentioned above, the Ukrainian Crisis, as broadly conceptualized, has changed and challenges principles of Finnish security surrounding. Post-Cold War order has been based on mutual agreements and respect of territorial integrity and sovereignty of (nation) states. Russia has broken down these principles by annexing Crimea Peninsula and supporting the rebellions in East Ukraine.

One challenge for new government is how to define security surroundings of Finland? Mr. Sipilä has demanded shared snapshot (yhteinen tilannekuva), shared view of Finland’s situation. This should be also the key point in the working group of Foreign and Security Affairs. And the critical view is also needed. The report of 2012 is inclusive and handles diversely key challenges and threats for Finland from global to local.

However, Russia’s force policy has now changed especially regional challenges. Russia is still important for EU, but it is difficult to define it as strategic partner with broad joint interests and relations. Cooperation is surely needed, but Russia’s unacceptable actions in Ukraine have conflicted the fundaments of shared interest. Trust constructed during post-Cold War period is more or less shattered. Finland should also now review her own perspective and views over Europe’s security situation.

Main question is what kind of policy implementations Finland should do in this new disordered situation? Emphasizing good bilateral relations is not enough anymore. It is of course relevant, there is no need to distain bilateral relations. The point is if there are any more good bilateral relations and what would be prize of bilateral relations disagreeing with EU? Finland has supported sanction policy of EU and followed main lines of EU in Russia-politics in post-Maidan period.

This line should be continued, but Finland has to also look a wider picture. What Finland can do for EU in new disorder? What is Finland’s role in review of ENP and Eastern Partnership? What “good bilateral realtions” means in context of EU-Russia-relations? How Finland is working for promoting stability and security in Europe and neighbouring regions? This kind of review should be done, including aims, visions and some concrete propositions and action plans.

As a small state, Finland cannot do a lot herself. As a member state of EU Finland is and has to be within developing EU’s global actorness and role as supporter of multilateralism in international relations. One of concrete tasks for new report could be characterizing possibilities and hindrances of different security political choices from NATO-membership to non-alignment policy. And this work should be done with proper future scenarios and better than parliament’s Committee fort the Future did last year.

Global challenges – they are still here

An ascent of Cold War rhetoric and vocabulary in political and public debate has been startling fast after the Crimean annexation. East, West, sphere of influence and geopolitics have been reshaped as key concepts of political language not only in Finnish but broadly in Euro-American debate. As historian I am bit worried of this phenomenon. Speaking about new Cold War is not the best possible way to analyse what is going on in Europe. We are not talking about frozen war between two ideologically divided Blocs; Russia is market economy and despite of disrespect of “Western values”, this is not just simply ideological-based conflict.

There are more fundamental questions about re-defining international order and Russia’s role in the system. Highly tensioned Cold War order was still more static than current situation. Warm war in the “European heartlands” did not happen in Cold War period. It would have been too risky for both Blocs. Current situation is different, on the one hand not so tensioned and critical, but on the other more complex, fragmented and more unpredictable.

Emphasizing of Cold War –like political situation should not diminish importance of global challenges. Conflicts, global warming, terrorism, political and religious extremism are challenges for Finland and Europe still. Civil war of Syria and political turbulence in Middle East and Northern Africa illustrates how instable the Southern neighbourhood of EU still is. Lot of work is demanded, and recently debated migration and refugee problem in the Mediterranean is just a consequence of more fundamental problems. Finland should take his responsibility as EU-member and work for improving the political situation not only in EU-neighbourhood but also globally.

I am concerned that new government will focus even too much for national security in narrow sense. New equipment of Finnish Armed Forces is important and acute issue, but it should not be the most central. In strategic level the government should also do guidelines for Finland’s global actorness. How to improve development co-operation? What kind of tasks Finland would have in crisis management? What is Finland’s role in local, regional and global security as broadly understood.

Party leaders have emphasized national benefits more than early 21st century. That is, nevertheless, contested concept. Every politicians, expert and citizen has his/her own definition for national benefit. It can be defined narrowly as nation-state centred, patriotic view of how to keep “the” nation united and borders secured. Or it can be defined widely as combining global, regional and local governance.

Finland and new disorder?

It is clichéd to say to look to future, not to the past. As historian I reckon it is sometimes good to look to the past alike. History can teach us not to consider political phenomena unhistorical. They are unique, but they are culmination of development. We are not living more extraordinary time than our ancestors in Ancient Rome or medieval Venice.

Cold War is historical period, and there are many arguments supporting a claim it ended in early 1990s. Soviet Union is collapsed and Germany is reunified. Vladimir Putin has attempts to construct some kind of look-alike Russian Union, even Eurasian one, but it does not mean return to Soviet times.

That is why we should compare the current events in Ukraine and conflicting relations to post-Cold War period, not time before 1991. Last 25 years Europe has generally been stable. The principles of OSCE have been respected. Despite of fact that Russia has during the last years transformed her policy and pursued to return super power, EU and Russia interlinked. They could politically and economically act quite well without any hazardous conflicts.

This trust is now shattered. New disorder is here, and Finland has to reflect her past and create some strategy for future. Like Mika Aaltola wrote in Suomen Kuvalehti, Finland has been too in love with her Russia-relations. There is no need for aggressions, no need for provocations – and certainly no any Finnish politician is eager to do any such kind of manoeuvres. There is, however, need for critical reflections and re-definition. When circumstances, surroundings and conditions have been changed, also the fundaments of policy should be reviewed.

Kohti punavihreää Suomea 2019?

Suomi siirtyy pian mitä todennäköisimmin keskustaoikeistolaisen konservatiivihallituksen aikakauteen. On vaikea uskoa, että Sipilän paketti kaatuisi hallitusneuvotteluissa, sen verran intensiivisesti hän tunnusteli perussuomalaisia jo ennakkoon. Asiakysymyksiä ja yksityiskohtia riittää pohdittavaksi, mutta strateginen hallitusohjelma syntyy kolmen suuren – keskustan, kokoomuksen ja perussuomalaisten kesken.

Tilanne on jälleen uusi. Perussuomalaisten nousu poliittiselle kartalle toi vuonna 2011 tilanteen, jossa Jyrki Katainen päätti kasata rohkeasti sateenkaarihallitustakin kunnianhimoisemman ”sixpackin”. Oppositioon jäi vain kaksi puoluetta. Hallitus eripuraisuudessaan hoiti opposition hommat tehokkaasti, mikä näkyi vaalituloksessa. Nyt tilanne on toinen. Hallituksessa on kolme puoluetta, oppositiossa viisi. Näennäisesti voisi sanoa, että yhtenäisempi hallitus ja hajanaisempi oppositio.

Näinhän ei kuitenkaan välttämättä ole. Opposition runko muodostuu SDP:n, Vihreiden ja vasemmistoliiton ympärille. Puolueilla olisi erinomaiset edellytykset kerätä voimansa ja muodostaa punavihreä oppositioblokki. Perinteisen jaottelun välissä ameebana seilaavat Vihreät olivat talouspoliittisissa linjoissaan kuitenkin lähempänä linjauksia, joissa yhteinen sävel on löydettävissä vasemmistopuolueiden kanssa.

Työväenliike etsii nyt uutta suuntaa laajasti. Iso-Britannian vaalitulos johti Labourin Ed Milibandin välittömään eroon. Suomessa Antti Rinne ei tappiosta huolimatta ole vastaavaan pyrkinyt, vaan yritti viedä puolueensa loppuun asti hallitukseen keskustan ja perussuomalaisten kesken. Sivustaseuraajana ja puolueista riippumattomana tarkkailijana pidän oppositiotietä puolueelle parempana ratkaisuna.

Nyt SDP:llä on aito mahdollisuus uudistua. Myös suomalaisella punavihreällä politiikalla on terhakoitumisen paikka. Oikeistokonservatiivinen politiikka kaipaa vastavoiman, sillä vaalitulokset näyttävät Euroopassa vievän eri maita koko ajan enemmän poliittisen kentän oikealle laidalle. Jatkuva talouspuhe ja säästämisen uusi hyve purevat äänestäjäkuntaan. Ainakin niin kauan, kunnes säästöjen vaikutukset lankeavat maksettavaksi. Kreikka on kaikessa äärimmäisyydessään esimerkki siitä, miten leikkauksien vaikutukset purkautuvat vaalituloksessa.

On vielä liian aikaista sanoa, mihin suuntaan punavihreä yhteistyö oppositiossa etenee, mutta sille on ainakin hyvät edellytykset. Ruotsin kaltaisen blokkipolitiikan syntymiseen on vielä pitkä matka, sillä keskustan vahva rooli Suomen politiikassa jo tekee ison poikkeuksen. Myös perussuomalaisten salonkikelpoistuminen Sverigedemokraternaan verrattuna tekee lähtökohdista jo erilaiset.

Yhteistyöhön ja ideologiseen uudistumiseen uusi oppositio voi silti SDP:tä ja vasemmistoliittoa kannustaa. Se vaatii puolueilta muutakin kuin oman puolueorganisaation uudistamista, mistä molemmissa leireissä on puhuttu. Siihen on varmasti tarpeensa, mutta sitä oppositio ei palvele. Ideologisessa uusiutumisessa oppositio tarjoaa mahdollisuuden pohtia omia arvoja, ideologiaa ja vaihtoehtoja. Ne kun monien mielestä olivat hukassa sekä SDP:ltä että vasemmistoliitolta.

Keskeiset kysymykset puolueissa on: Millaista yhteiskuntaa SDP/Vasemmistoliitto haluavat vuonna 2019 olla hallituksessa rakentamassa? Ja kenen kanssa? Jälkimmäisessä puolueiden tulee miettiä suhdettaan kolmeen suureen, mutta myös Vihreisiin. Onko yhteistyö Vihreiden kanssa uhka vai mahdollisuus? Millaisen vastavoiman ja toisaalta yhteistyömahdollisuuden vasemmisto tarjoaa kolmelle keskustaoikeistolaiselle ja konservatiiviselle vaihtoehdolle?

Prosessi ei tule olemaan helppo, eikä se edes välttämättä kulje pohdiskelemaani suuntaan. Luvassa lienee sen verran kovaa kyytiä ja keppiä ay-liikkeenkin suuntaan, että SDP voi kääntyä tässä mielessä sisäänpäin. Jos puolue näkee tulevaisuutensa lokeron ay-liikkeen parlamentaarisena siipenä, kannatusluvut jatkavat laskuaan. Viime vuosien vaalitulosten perusteella kasvava asiantuntija- ja pätkätyöväestö ei äänestä SDP:tä. Tehdastyöväki taas vähenee, sillä kovista lupauksista ja kilpailukyky-puheista huolimatta jo yksin koneellistumisen jatkuva kehittyminen estää merkittävän kasvun tällä sektorilla.

Toinen yhdistävä tekijä oppositiolle on liberaalin vaihtoehdon tarjoaminen. Kristillisdemokraatit jäävät joka suhteessa omaksi oppositiosaarekkeekseen ja puolueella olisi ollut selvästi enemmän ”ideologista liimaa” perskeon hallituksen kuin opposition kanssa. Arvoliberaaliutta korostivat tuoreeltaan Carl Haglund ja Ville Niinistö. Samoja kieliä soittelivat Paavo Arhinmäki ja Antti Rinne, jotka pyrkivät luomaan asetelmaa enemmän talouspoliittisen vaihtoehdon ja eriarvoistumiskehityksen suuntaan. Silti vasemmalta löytyy arvoliberaalia latausta, jota voi oppositiossa entisestään terävöittää.

Opposition osalta kyse on valinnasta uhkan ja mahdollisuuden välillä. Tuleva hallitus tulee leikkamaan kovaa ja korkealta. Luvattu säästöjä ei synny vain rakenteista, jotka osaltaan myös tukevat keskustan ja perussuomalaisten poliittista valta-asemaa. Kansalaisten kukkarolle mennään suoraan ja epäsuorasti. Oppositio on siis suuri mahdollisuus esittää omia, rakentavia ja parempia vaihtoehtoja. Se on myös mahdollisuus ideologiselle uudistumiselle, jota SDP ja vasemmistoliitto kaipaavat.

Kolme Ässää, mutta kuka sai Musta Pekan?

Hallitustunnustelija Juha Sipilä (kesk.) on pohjansa valinnut. Neuvotteluja aletaan käydä keskustan, perussuomalaisten ja kokoomuksen kesken. Kolme suurta muodostaa sinänsä luontevan lähtökohdan hallitukselle vaalituloksessa, joka osoitti jälleen suomalaisen poliittisen kentän muuttuneen.

Miksi Sipilä valitsi kolme suurta? Kommenttien perusteella neljän suuren laajapohjainen konsensushallitus olisi ollut Sipilän suosikki. SDP:n ja kokoomuksen tulehtuneet välit ajoivat hankkeen kiville. Joskin myös yhteiskuntasopimuksen kaatumista on esitetty syyksi. Perus-punamultaa on pidetty keskustan kenttäväen suosikkina, joten päätyminen oikeisto-konservatiivisiin kumppaneihin on siinä suhteessa Sipilän riskinotto.

Vaalitulos ei antanut Sipilälle helppoja vaihtoehtoja, joskin tilanne ei ollut aivan yhtä lohduton kuin Jyrki Kataisella neljä vuotta sitten. Neljän suuren pohja oli alusta alkaen epätodennäköinen. Pienemmistä puolueista voittajiin laskettavat Vihreät ja RKP olisivat tulleet kysymykseen vain hallituksessa, jossa perussuomalaiset eivät olisi mukana. Sellainen järjestely olisi edellyttänyt SDP:n ja kokoomuksen yhteensovittamista, tai vastaavasti tilkkutäkkihallituksen kasaamista.

Ei siis ole lopulta yllätys, että Sipilä päätyi perus-porvariin, tai kolmen Ässän hallitus-pohjaan. SDP:n sisäiset riidat purskahtivat esiin heti vaalien jälkeen ja perus-punamullassa Sipilällä olisi ollut riskinä sisäisesti hajanainen ja ideologisesti itseään etsivä SDP sekä hallitusvastuuta vasta opetteleva perussuomalaiset.

Suomen taloustilanne ei ole helppo, joten toivoa sopii, että hallitus pystyy tekemään Sipilänkin markkinoimia uudistuksia. Kunta- ja sote-uudistus ovat julkisen talouden ja palveluiden kannalta ehdottoman tärkeät. Näistä kuntarakenneuudistus voi muodostua hankalaksi, sillä kuntakentän mullistaminen ei varsinaisesti ole keskustan ja perussuomalaisten kannatuksen kannalta eduksi. Eikä politiikka muutu vain mystisen ”isänmaan edun” tavoitteluksi, vaikka Alexander Stubb sitä mielellään toisteleekin.

Silti ei voi olla miettimättä, missä vaiheessa Sipilä alkaa miettiä valintaansa. Kannattiko panostaa Soinin ja perussuomalaisten kulmien hiomiseen enemmän kuin SDP:n ja kokoomuksen välien sovitteluun? Perussuomalaiset opettelevat hallitustyötä, eikä Soinin ja muutaman ministerin ”käännyttäminen” välttämättä riitä. Pinnan alla kytee ja maahanmuutto ei ole mitätön teema, kun Suomea ”laitetaan kuntoon”. Soinin kommentit tiedotustilaisuudessa antoivat lisäksi ymmärtää, että hänelle hallituksen yhteinen kanta edustaa ”kaikille jotain”-logiikkaa. Voi olla, että Stubb ja Sipilä näkevät tämän esimerkiksi maahanmuuttopolitiikassa eri tavalla.

EU-politiikka voikin lopulta olla hallitukselle helpompi nakki. Ukrainan kriisistä huolimatta ylikansallisuuden korostaminen on vähentynyt, Stubbkin linjasi tiedotustilaisuudessa EU-politiikan painopistettä isänmaan edun suuntaan. Kansallisia intressejä palvelemaan varmasti perussuomalaisetkin EU:n hyväksyvät.

On mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan Sipilän laiva suuntaa. Hallitusneuvotteluissa riittää vielä pureskelemista, vaikka tuloksena olisi vain strateginen ja tiivis hallitusohjelma.