Vuosi MH17:sta ja olemme keskellä globaalia kaaosta

On kulunut vuosi siitä, kun Malesian Airlanesin matkustajakone MH17 ammuttiin alas Itä-Ukrainassa. Turma vaati 298 ihmisen hengen. Muistan elävästi tuon heinäkuisen päivän vuosi sitten. Olin ajamassa kohti Lappia, kesä oli kauneimmillaan ja aurinko paistoi. Uutinen pysäytti. Ukrainan kriisi oli ajautunut uuteen taitekohtaan, jonka jälkeen ratkaisun löytäminen ei ole ainakaan tullut yhtään helpommaksi.

Mitä on vuodessa tapahtunut? Yksiselitteisesti sanoen aivan liian vähän. Tapauksen itsensä osalta yksityiskohdat ja syyt ovat edelleen hämärän peitossa. CNN-kanavalle vuodettujen tietojen mukaan aklankomaalainen tutkimusryhmä olisi raportissaan tulossa siihen johtopäätökseen, että koneen ampuivat alas Itä-Ukrainan kapinnalliset.

Uhrien omaiset ja monet poliitikot, muun muassa Alankomaiden pääministeri Mark Rutte, ovat vaatineet puolueettoman tuomioistuimen asettamista tutkimaan tapahtumien kulkua. Venäjän poliittinen johto, joka ei hyväksy myöskään alankomaalaisryhmän vuodettuja tuloksia, pitää YK:n alaisen tuomioistuimen perustamista ennenaikaisena ja haitallisena.

Aiemmin tässä kuussa Venäjän johto nurisi Suomelle ja EU:lle siitä, ettei pakotelistalla ollutta Sergei Naryshkinia päästetty osallistumaan ETYJ:n juhlakonferenssiin Helsinkiin. Venäjän hallinnon mielestä pakotteista kiinnipitäminen vain lukkiuttaa tilannetta, ja samaan kuoroon yhtyivät myös muutamat kotimaiset kommentaattorit.

Ukrainan kriisi ei ole vuosi lentoturman jälkeen yhtään lähempänä ratkaisua, eikä kansainvälispoliittinen tilanne ole lientynyt. Venäjän ja ”lännen” näkemyserot ovat kasvaneet valtaviksi. On vallalla kaksi toisistaan täysin poikkeavaa totuutta, joiden välille on vaikea rakentaa siltaa. Venäjän johdon toiminta näyttäytyy ”läntisestä# näkövinkkelistä hyvin kaksinaismoralistiselta, kun toisena päivänä syytetään EU:ta ovien sulkemisesta ja toisena kieltäydytään hyväksymästä YK:n riippumatonta tutkintaa.

Globaali kaaos 

Jyrki Käkönen pohdiskeli Politiikasta.fi-kolumnissaan (16.7.2015) ”lännen” ja Venäjän maailmankuvien eroa sekä maailmanpolitiikan kriisiä. Käkönen kritisoi kovin sanoin pakotepolitiikkaa:

[Pakotepolitiikka] edistää maailman jakamista uudestaan kahtia samalla, kun globaalien ongelmien ratkaiseminen edellyttäisi kykyä toimia yhdessä. Lännen ideologinen lähtökohta tässä yhteydessä on se, että sen edustama yhteisö toimii oikein ja Venäjä pitää pakottaa toimimaan lännen edustamien arvojen ja normien mukaisesti

 

Pakotepolitiikka jakaa. Sillä rakennetaan muuria ”lännen” ja Venäjän välille, vaikkei se itsetarkoitus olisikaan. Tämä on kuitenkin vain kapea kuva koko kertomuksesta, sillä samaan aikaan myös Venäjä rakentaa muuria itsensä ja ”lännen” välille.

Krimin niemimaan valtaaminen oli selkeä irtiotto ETYK:in periaatteista ja horjuttaa vakavasti sitä tasapainoa, joka kylmän sodan jälkeen on vallinnut Yhdysvaltain, EU:n, Naton ja Venäjän välillä. Pallo on pakotteista huolimatta ennen kaikkea Venäjällä, joka on turvautunut sotatoimiin itsenäisen valtion maaperällä. Kyse ei ole vain maailmankuvien erosta, vaan tällaisen toiminnan hyväksymisestä.

Putinin lausunnot lentoturmatutkinnasta tai Venäjän haluttomuus aidosti hakea ratkaisua Ukrainan kriisiin osoittavat, että kyse ei ole vain Käkösen esiin nostamasta ”lännen” hegemonian rapistumisesta ja ripustautumisesta tähän. Kyse on myös Venäjän aktiivisesta voimapolitiikasta, jonka pyrkimyksenä näyttää olevan ”hegemonian” murentaminen ja sotilas-poliittiseen mahtiin perustuvan vallankäytön palauttaminen Euroopan geopolitiikan peruskiveksi sopimisen sijaan.

Globaalissa maailmassa tarvitsemme globaaleja ratkaisuita ja globaalia yhteistyön politiikkaa. Olen peräänkuuluttanut tätä monissa kirjoituksissa. EU:ssa ollaan valitettavasti kääntämässä selkää globaalille politiikalle ja käperrytään omien (kansallisvaltioiden) rajojen sisäpuolelle. Kreikkaan kulminoituva talouskriisi on halvauttanut EU:n päätöksenteon, se uhkaa koko EU-projektin arvopohjaa ja olemassaoloa. Maksumieheksi talouskriisissä on joutumassa kreikkalaisten lisäksi eurooppalainen solidaarisuus ja se heiveröinen arvopohja, jonka varaan unionia on rakennettu.

Suomen keskustaoikeistolainen konservatiivihallitus on samassa veneessä nationalististen ja tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa, kovempaa talouskuria ja ”isänmaan etujen” ajamista vaativien voimien kanssa. Tanskan taannoisissa parlamenttivaaleissa tiukka maahanmuuttolinja puri äänestäjiin. Iso-Britanniassa aiemmin tänä vuonna järjestettyjen vaalien tulos tarkoittaa, että maassa David Cameronin lupauksen mukaan tultaneen äänestämään EU-erosta.

Kuka hallitsisi kaaosta?

Globaali politiikka ei ole kovassa huudossa. Nyt tarvitaan uusia ajatuksia, tuoreita näkemyksiä ja tulevaisuuden visioita. Tarvitaan globaalin yhteistyön politiikkaa, mutta vastuu sen rakentamisessa ei ole vain EU:n, vaan sitä tulee kantaa myös Venäjällä, Yhdysvalloissa, Kiinassa ja niin edelleen.

Kukaan ei ole kuitenkaan halukas astumaan vankkureiden vetäjäksi. Yhdysvaltain politiikka on Barack Obaman valtakauden lopulla jo keskittymässä tuleviin vaaleihin, joissa republikaaneilla on mahdollisuus päättää kahdeksanvuotinen demokraattien valtakausi. Se tarkoittaisi varmasti suunnanmuutosta Obaman ulkopolitiikkaan, mikä tuskin tarkoittaa globaalin vastuunkannon lisääntymistä Washingtonissa.

Venäjän johto on irtisanoutunut sellaisesta politiikasta, jota ei tehdä sen omien sääntöjen mukaan. Luottamus Kremlin ja EU-maiden välillä on murskautunut, eikä sitä ole helppoa kasata uudelleen. Samaan aikaan Venäjän kääntyminen Aasiaan luo uutta valtakeskittymää, jonka tavoitteina ei ole globaalin oikeudenmukaisuuden ja tasapuolisuuden lisääminen.

Afrikka on edelleen poliittisesti heikko ja siellä tyytymättömyys vallitseviin (poliittisiin) oloihin näyttää purkautuvan radikaaliin islamismiin. Demokraattisille vastarintaliikkeille ei tunnu olevan kysyntää oikein missään. Ei edes EU:ssa, jossa Kreikka-politiikka on osoittanut, kuinka pahasta poliittisesta rappiosta maanosamme ytimessä on kyse.

Jyrki Käkösen mielestä kyse on ”muuttuvassa maailmanjärjestyksessä keskeinen kysymys on, miten länsi sopeutuu ylivaltansa liukenemiseen ja luomiensa globaalien hallinnan instituutioiden legitimiteetin kyseenalaistumiseen.”

Toki, mutta kyse on myös kolikon toisesta puolesta. Siitä, millaista globalisaatiota ”lännen” ulkopuolella havitellaan ja minkälaista politiikkaa Venäjällä ja Kiinassa ajetaan. En Käkösen tavoin usko, että ’vallan ylimielisyys’, mitä EU:ssakin on nähty, olisi ratkaisu ongelmiin.

On vain ikävää, että tätä ’vallan ylimielisyyttä’ tarjotaan tällä hetkellä myös Kremlistä. Venäjän valtapolitiikka ei ole sellainen kolmas tie kansainväliseen politiikkaan, jota minä voisin pitää toivottavana tulevaisuuden politiikkana.

Näin nousee esiin kysymys, kuka ottaa vastuun uudenlaisen hallinnan ja politiikan kehittämisestä, jos ”länsi” vain ripustautuu valtansa raunioille ja ”idässä” pitäydytään autoritaarisissa hallinnan tavoissa?

Mainokset

Finland and new European disorder

Finland hold parliamentary elections in the end of April. At this very moment the leader of Center Party, Juha Sipilä, is negotiating and constructing program of his possible cabinet together with populist True Finns and right-wing Coalition Party.

In international media NATO and security policy were defined key issues of post-election analysis. Russian state-related media, Sputnik and Russia Today stated how anti-NATO forces won the elections. For Russian political purposes it is suitable to underline the loss of Coalition Party, mainly personalized to PM Alexander Stubb. However, security policy issues were underlined in some other media alike.

Even there was debate on NATO and security policy in general during the campaign, they were not key issues in the elections. According my analysis of parties’ election programs, only Left Alliance was totally opposing NATO-membership. The Coalition Party and Swedish Party favoured indirectly possibility to join in NATO with some unclear timetable.

Other parties including three of four larges, Social Democrats, Centre Party and True Finns, mutually agree basic fundaments of Finnish security policy: non-alignment, self-reliant defence and international cooperation. NATO is seen the first and foremost as a partner, not as an ally.

Discussions over Foreign and Security Affairs was started on Monday 11th. There wouldn’t be any significant differences between three parties about the principles of these affairs. During the campaign the possibility of composition of NATO-report was raised on agenda. Parties answered to Mr. Sipilä that this kind of report – separately or together with wider security and defence policy report – can be done during the term.  It looks quite clear that the parties will form a consensus and new, broad report will be done.

No dramatic changes for fundaments

Three parties nominated representatives for working groups. According the representative list, working group of Foreign and Security Affairs will emphasize traditional doctrine and fundaments of these affairs. The working group includes e.g. former Minister of Defence Seppo Kääriäinen (cent.), possible forthcoming Minister of Defence Jussi Niinistö (TF) and long-term foreign policy force, ex-Minister of Foreign Affairs Ilkka Kanerva (Coal.). It would be a very huge surprise if the group formed around these persons would dramatically redefine Finnish doctrine.

Is there a need for changes then? The previous report of security and defence policy was written in 2012. It was all together sixth published report; the previous were in 1995, 1997, 2001, 2004 and 2009. The report is already three years old, and if we look intervals between the reports, the new one should be written. Dramatic changes in European security order and highly conflicted relations between EU and Russia after the Crimea annexation and the East Ukrainian war have changed Finland’s security surroundings. Former report should be review and rewritten.

Changed security surroundings

Like mentioned above, the Ukrainian Crisis, as broadly conceptualized, has changed and challenges principles of Finnish security surrounding. Post-Cold War order has been based on mutual agreements and respect of territorial integrity and sovereignty of (nation) states. Russia has broken down these principles by annexing Crimea Peninsula and supporting the rebellions in East Ukraine.

One challenge for new government is how to define security surroundings of Finland? Mr. Sipilä has demanded shared snapshot (yhteinen tilannekuva), shared view of Finland’s situation. This should be also the key point in the working group of Foreign and Security Affairs. And the critical view is also needed. The report of 2012 is inclusive and handles diversely key challenges and threats for Finland from global to local.

However, Russia’s force policy has now changed especially regional challenges. Russia is still important for EU, but it is difficult to define it as strategic partner with broad joint interests and relations. Cooperation is surely needed, but Russia’s unacceptable actions in Ukraine have conflicted the fundaments of shared interest. Trust constructed during post-Cold War period is more or less shattered. Finland should also now review her own perspective and views over Europe’s security situation.

Main question is what kind of policy implementations Finland should do in this new disordered situation? Emphasizing good bilateral relations is not enough anymore. It is of course relevant, there is no need to distain bilateral relations. The point is if there are any more good bilateral relations and what would be prize of bilateral relations disagreeing with EU? Finland has supported sanction policy of EU and followed main lines of EU in Russia-politics in post-Maidan period.

This line should be continued, but Finland has to also look a wider picture. What Finland can do for EU in new disorder? What is Finland’s role in review of ENP and Eastern Partnership? What “good bilateral realtions” means in context of EU-Russia-relations? How Finland is working for promoting stability and security in Europe and neighbouring regions? This kind of review should be done, including aims, visions and some concrete propositions and action plans.

As a small state, Finland cannot do a lot herself. As a member state of EU Finland is and has to be within developing EU’s global actorness and role as supporter of multilateralism in international relations. One of concrete tasks for new report could be characterizing possibilities and hindrances of different security political choices from NATO-membership to non-alignment policy. And this work should be done with proper future scenarios and better than parliament’s Committee fort the Future did last year.

Global challenges – they are still here

An ascent of Cold War rhetoric and vocabulary in political and public debate has been startling fast after the Crimean annexation. East, West, sphere of influence and geopolitics have been reshaped as key concepts of political language not only in Finnish but broadly in Euro-American debate. As historian I am bit worried of this phenomenon. Speaking about new Cold War is not the best possible way to analyse what is going on in Europe. We are not talking about frozen war between two ideologically divided Blocs; Russia is market economy and despite of disrespect of “Western values”, this is not just simply ideological-based conflict.

There are more fundamental questions about re-defining international order and Russia’s role in the system. Highly tensioned Cold War order was still more static than current situation. Warm war in the “European heartlands” did not happen in Cold War period. It would have been too risky for both Blocs. Current situation is different, on the one hand not so tensioned and critical, but on the other more complex, fragmented and more unpredictable.

Emphasizing of Cold War –like political situation should not diminish importance of global challenges. Conflicts, global warming, terrorism, political and religious extremism are challenges for Finland and Europe still. Civil war of Syria and political turbulence in Middle East and Northern Africa illustrates how instable the Southern neighbourhood of EU still is. Lot of work is demanded, and recently debated migration and refugee problem in the Mediterranean is just a consequence of more fundamental problems. Finland should take his responsibility as EU-member and work for improving the political situation not only in EU-neighbourhood but also globally.

I am concerned that new government will focus even too much for national security in narrow sense. New equipment of Finnish Armed Forces is important and acute issue, but it should not be the most central. In strategic level the government should also do guidelines for Finland’s global actorness. How to improve development co-operation? What kind of tasks Finland would have in crisis management? What is Finland’s role in local, regional and global security as broadly understood.

Party leaders have emphasized national benefits more than early 21st century. That is, nevertheless, contested concept. Every politicians, expert and citizen has his/her own definition for national benefit. It can be defined narrowly as nation-state centred, patriotic view of how to keep “the” nation united and borders secured. Or it can be defined widely as combining global, regional and local governance.

Finland and new disorder?

It is clichéd to say to look to future, not to the past. As historian I reckon it is sometimes good to look to the past alike. History can teach us not to consider political phenomena unhistorical. They are unique, but they are culmination of development. We are not living more extraordinary time than our ancestors in Ancient Rome or medieval Venice.

Cold War is historical period, and there are many arguments supporting a claim it ended in early 1990s. Soviet Union is collapsed and Germany is reunified. Vladimir Putin has attempts to construct some kind of look-alike Russian Union, even Eurasian one, but it does not mean return to Soviet times.

That is why we should compare the current events in Ukraine and conflicting relations to post-Cold War period, not time before 1991. Last 25 years Europe has generally been stable. The principles of OSCE have been respected. Despite of fact that Russia has during the last years transformed her policy and pursued to return super power, EU and Russia interlinked. They could politically and economically act quite well without any hazardous conflicts.

This trust is now shattered. New disorder is here, and Finland has to reflect her past and create some strategy for future. Like Mika Aaltola wrote in Suomen Kuvalehti, Finland has been too in love with her Russia-relations. There is no need for aggressions, no need for provocations – and certainly no any Finnish politician is eager to do any such kind of manoeuvres. There is, however, need for critical reflections and re-definition. When circumstances, surroundings and conditions have been changed, also the fundaments of policy should be reviewed.