Kannattaako politiikkaa enää puolustaa?

Olen kuluneen lukuvuoden aikana pohtinut useampaan otteeseen politiikkaa ja poliitikkoja erityisesti Suomessa. Yhteiskuntaopin kursseilla liikutaan enemmän ja vähemmän politiikan sameissa vesissä ja lukion YH1-kurssilla pohditaan sekä politiikan käsitettä että sisältöä.

Eduskunta – 200 apinaa on vanha vitsi. Aktiivisena kansalaisena ja demokraattisen järjestelmän puolustajana en haluaisi myöntää itselleni, miten lähelle totuutta tuo vitsi on tämänkin vuoden aikana osunut. Onko siis ihme, jos nuorissa tulevaisuuden toivoissa, aikuisuuden kynnyksellä olevien poikien ja tyttöjen mielissä politiikkaa näyttäytyy enemmän eläintarhalta kuin yhteisten asioiden hoitamiselta?

Kärkevistäkin mielipiteistään tunnettu professori Matti Wiberg liittyi viikonvaihteessa siihen alati laajenevaan joukkoon, joka on huolissaan nykyisen hallituksen lainvalmistelun tasosta. Hallituksen pöydällä on jopa poikkeuksellisen suuria hyvinvointiyhteiskunnan rakenteita, kunnallista itsehallintojärjestelmää ja yksilön palveluntarjontaa koskevia uudistuksia. Maakunta- ja soteuudistuksien yhteydessä lainvalmistelun heikko laatu on vain yksi monista ongelmista, jotka saavat niin tavallisen kaduntallaajan kun asioihin hieman enemmän perehtymään pyrkivän opettajan huolestumaan.

Yhteiskuntaopin opettamisen ja oppimisen kantavana ajatuksena ei ole käsitteellisen pilkkusäännöstön ulkoaopettelu, vaan pyrkimys hallita laajoja yhteiskunnallisia asiakokonaisuuksia, syy-seuraus-suhteita ja ymmärtää miksi ja miten asioita tapahtuu. Arvioinnin ytimessä on kokonaisuuksien hallinta, jossa niitä välillä opiskelijan mielestä turhankin pikkutarkasti tentattuja käsitteitä tarvitaan. Tästä näkökulmasta on erittäin huolestuttavaa se, mihin tutkija Mira Raiskila lainvalmistelukritiikissään tarttui: vaikutusarviointi puuttuu lähes täysin. Hallitus ei siis ole parhaalla tahdollakaan selitettynä selvillä siitä, miten sen säätämät lait ja rakentamat, sinänsä tarpeelliset uudistukset vaikuttavat yhteiskuntaan laajemmin.

Opintotuki on näin entisen ylioppilaskunta- ja ainejärjestötoimijan että nykyisen opon ja opettajan näkökulmasta ajankohtainen ja tärkeä yhteiskunnallinen tukimuoto. Opintotukea on viimeisten vuosien aikana uudistettu lähinnä leikkaamalla. Viimeisimmät muutokset toivat mukanaan siirtymisen yleiseen asumistukeen ja myönnettävien tukikuukausien leikkurin. Opintotuen uudistusten tavoitteena on ollut opintoaikojen lyhentäminen ja opiskelijoiden ”ohjaaminen” nopeampaan valmistumiseen.

Opintotukeen liittyvä uudistusten ketju kuvaa hyvin sitä, kuinka hataralla pohjalla sekä Sipilän hallituksen että edeltävien kokoonpanojen kokonaisvaikutusten arviointi on ollut. Yliopisto-opiskelijan opinnot kestävät lähtökohtaisesti viisi vuotta, joten se on minimiaika, joka uudistusten vaikutuksia tulisi odottaa. Vuoden tai kahden välein tehtäviä uudistuksia eli leikkauksia on siksi älyllisesti epärehellistä perustella sillä, etteivät aiemmat uudistukset ole tuottaneet tulosta. Miten ne olisivat voineet, kun aikaa on kulunut niin vähän? Konkreettisempi ongelma kokonaisvaikutusten arvioinnin puutteessa on se, että opintotukiajan rajaaminen nähdään säästönä. Fakta kuitenkin on, että suomalaisessa sosiaaliturvajärjestelmässä tukikuukausien loppuminen ajaa opiskelijat muiden etuuksien hakijoiksi – eli viime kädessä toimeentulotuen saajiksi. Onkin perusteltua kysyä, mistä rahalliset säästöt tulevat?

Miksi siis jaksaisin puolustaa politiikkaa ja poliittisen toiminnan uskottavuutta opiskelijoilleni? Ex-ministeri Maria Lohela (ps.) on tuore esimerkki siitä, miten kansanedustaja omalla toiminnallaan murentaa järjestelmän uskottavuutta. Palkkio ja muut edut kyllä kelpaavat, vaikkei töitä jaksaisikaan tehdä. Reilumpaa olisi todeta väsymyksen alla, ettei hommat onnistu ja jättää tehtävät varaedustajalleen. Se lisäisi kansalaisen uskoa siihen, että politiikka ei olekaan ihan rikki.

Yritän kuitenkin täyttää oman velvollisuuteni yhteiskunnallisten aineiden opettajana ja kannustaa nuoria kriittiseen ajatteluun. Poliitikkojen kritisoiminen on yksi osa tätä kansalaiskasvatusta ja kriittistä ajattelua. Valitettavaa on, jos kriittisen ajattelun opit eivät ulotu nykypäivän päättäjien sukupolviin. Itsekritiikki on tunnetusti kritiikin vaikein muoto, ja on inhimillistä jos se silloin tällöin unohtuu.

Yhteiskunnan päätöksentekijöiden kohdalla rimaa voi perustellusti pitää korkeammalla ja vaatia päättäjiltä tiukkaa itsekritiikkiä. Jokaisen politiikon kannattaa populistisen huutelun ja ”miksi ääriliikkeet pärjäävät?”-kysymyksen toistelun sijaan pysähtyä hetkeksi peilin eteen miettimään, miksi he politiikassa toimivat ja kysyä itseltään kannattaako politiikkaa enää puolustaa?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s