Suomi, EU, Venäjä – missä mennään?

Kommenttipuheenvuoro

Suomi, EU, Venäjä – missä mennään? -keskustelutilaisuus

15.2.2016 Joensuu

 

Suomen, Euroopan unionin ja Venäjän suhteet ovat monitahoiset. Olemme täällä jo kuulleet suhteiden nykytilasta median, talouden ja rajayhteistyön näkökulmasta. Poliittisen kielen tutkijana olen kiinnostunut siitä, miten Suomen paikkaa määritetään suhteessa muihin kansainvälisin politiikan toimijoihin, millaisia merkityksiä Suomen suhteelle Euroopan unioniin ja Venäjään tuotetaan sekä miten niitä käytetään politiikan tekemiseen. Omassa puheenvuorossani lähestyn aihetta ulko- ja turvallisuuspolitiikan perspektiivistä käsin.

Venäjä ja Suomen ulkopoliittinen linja

EU, ja laajemmin Eurooppa sekä Venäjä ovat historiallisesti määrittäneet Suomen asemaa maailmanpolitiikassa, kansallista identiteettiä ja turvallisuuspoliittista linjaa. Maailmansotien välisen ajan pyrkimykset luoda yhteistä ”reunavaltiopolitiikkaa” Baltian maiden kanssa perustuivat perinteiselle geopoliittiselle ajatukselle, että itäinen naapuri on suurin yksittäinen turvallisuuteen vaikuttava taho. Toisen maailmansodan jälkeen Suomi reivasi linjaansa reunalta keskelle, tarkemmin sanottuna idän ja lännen väliin. Pohja puolueettomuuspolitiikalle oli luotu jo 1930-luvun lopulla, kun Suomi irtisanoutui reunavaltiopolitiikasta ja suuntautui Ruotsin tavoin puolueettomuuden tielle. Sodan jälkeen vahvistui niin kutsuttu Paasikiven-Kekkosen linja, joka perustui hyvien suhteiden vaalimiseen kaikkiin ilmansuuntiin ja toki eroten itäiseen naapuriin. Neuvostopolitiikasta, idänsuhteista kehittyi omanlaisensa poliittisen taiteen laji. Puolueettomuuspolitiikka esitettiin rationaalisena reaalipolitiikkana, ainoana vaihtoehtona Suomen kansallisen olemassaolon turvaamiselle. Kuitenkin siitä tuli myös suuressa määrin osa kansallisen identiteetin määrittelyä. Venäjän perivihollisuus kääntyi ”salavihollisuudeksi”, kuten emeritusprofessori Osmo Apunen on poliittisen kielemme erikoista Venäjä-puhetta luonnehtinut. Kaiken pohjalla oli yhteisesti tiedostettu uhkakuva, jossa Venäjä nähtiin luonteeltaan arvaamattomana ja epävakaana. Tämän sanominen ääneen ei kuitenkaan ollut sallittua, vaan epävakaudesta kehitettiin resurssi. Vain Suomi kykeni hallitsemaan ja hyötymään erikoisasemastaan Neuvostoliiton naapurissa.

Tämä salavihollisuus on näkynyt myös kylmän sodan jälkeisessä keskustelussa, ja edelleen myös meidän aikamme Venäjä-puheessa. Tämänhän ovat saaneet kokea esimerkiksi puolustusministerit Jyri Häkämies vuonna 2007 ja Carl Haglund viime keväänä. Molempien poliittiseksi synniksi laskettiin, että he menivät mainitsemaan ääneen samassa lauseessa sanat ”Venäjä”, ”turvallisuus” ja ”haaste”. Politiikan tutkija Anni Kangas kirjoitti hiljan nettiartikkelissaan, että nykypäivän salavihollisuuden taustalla on macchiavellilainen ajatus siitä, että Suomella on jotain kansallista pääomaa, salattua tietoaitoa hallita epävakaata Venäjää. Näin salavihollisuudesta jo kylmän sodan aikana kehitetty resurssi on säilynyt näihin päiviin asti. Salavihollisuudesta on vain lyhyt matka sokeaan pisteeseen, jossa Venäjän kehityksen kriittinen arviointi ja johtopäätösten tekeminen käy vaikeaksi.

Ukrainan kriisi ja Suomi

Viimeisen parin vuoden aikana kansainvälispoliittinen konteksti on muuttunut voimakkaasti, mikä heijastuu väistämättä myös Suomen suhteeseen Venäjään ja Euroopan unioniin. Ukrainan kriisi on muuttanut radikaalisti EU:n ja Venäjän suhteen luonnetta. Krimin miehitys ja laiton liittäminen Venäjään sekä edelleen jatkuva sotatila Itä-Ukrainassa ovat johtaneet luottamuksen menetykseen. Pakotteista ei ole voitu luopua, koska Venäjän johto ei ole ollut halukas etenemään Minskin sopimuksen toimeenpanossa. Sen sijaan maan hybridivaikuttaminen Euroopassa näyttää lisääntyvän ja taloudellinen tuki erilaisille EU-kriittisille, populistisille ja äärioikeistolaisille ryhmille eri maissa herättää ymmärrettävää huolta. Suomi ei ole immuuni tälle tilanteelle, vaan osa sitä. Poliittisella tasolla Venäjän toimet on laajasti tuomittu ja niiden vaikutus Euroopan turvallisuusjärjestykselle tiedostetaan. Samanaikaisesti Suomessa on viritetty keskustelua aivan poliittista johtoa myöten siitä, miten Suomi voisi hyödyntää omaa ”erityisasemaansa” kriisin sovittelijan ja ratkaisijana. Tämä puhe saavutti huippunsa elokuussa 2014, kun tasavallan presidentti Sauli Niinistö vieraili Sotshissa tavaten presidentti Vladimir Putinin. Suomi kuvattiin kylmän sodan tapaan kansainvälisen politiikan lääkärinä ratkomassa visaisia pulmia, sovittelijana ja liennyttäjänä.

Niinistön vierailun vaikutus kriisin ratkaisemiseen jäi lopulta varsin mitättömäksi. Tämä on tietenkin valitettavaa, sillä pitkittynyt kriisi ei ole paitsi vaikeuttanut kaikenlaista yhteistyötä Venäjän kanssa, mutta aiheuttaa myös jatkuvaa inhimillistä kärsimystä ukrainalaisille. Vierailu ja sen suomalainen uutisointi ja käsittely kuvastavat sitä kylmän sodan ajan perintöä, josta on muodostunut suomalaisen Venäjä-suhteen sokea piste. Erityissuhde, jos sellaista pohjimmiltaan edes oli, kuoli Neuvostoliiton romahdettua. Vaikka Venäjä pyrkiikin palauttamaan perinteisen geopolitiikan hengessä etupiirijakoa Eurooppaan, ei maa ole enää Neuvostoliitto. Suomi on integroitunut osaksi Euroopan unionia ja rakentanut pitkälle menevän turvallisuuspoliittisen yhteistyön Naton kanssa. Vain 5. artiklan tuomat turvatakuut ja velvoitteet puuttuvat.  Suomi ei siis ole puolueeton maa, vaikka tätä termiä on alettu jälleen viljellä poliittisessa keskustelussa. Suomi on Euroopan unionin jäsenenä mukana konfliktissa, joka jäytää unionin ja Venäjän suhteita monella tasolla. Ratkaisukeskeisyyttä tarvitaan, mutta samalla on syytä huomata ja ymmärtää, että kahdenvälisten erityisratkaisuiden tekeminen ei välttämättä palvele kokonaisetua.

”Pakolaiskriisi” ja Suomi

Ukrainan kriisin päälle on tullut vielä niin sanottu pakolaiskriisi. Alkuvuodesta turvapaikanhakijoita on tullut entistä enemmän myös Suomen itärajalle, Sallan ja Raja-Joosepin ylityspaikoille. Lapin rajavartioston tietojen mukaan alkuvuoden aikana on tullut 700 turvapaikanhakijaa, mikä on jo enemmän kuin viime vuoden aikana yhteensä. Jotain on venäläisessä järjestelmässä muuttunut, koska rajaviranomaiset päästävät ilman matkustusasiakirjoja liikkuvia ihmisiä rajavyöhykkeeltään Suomen rajalle. Viime viikon lopulla Venäjän hallinnon sivuilla väitettiin, että pääministeri Dimitri Medvedev olisi todennut saksalaiselle Handelsblattille, ettei Venäjä voi puuttua Suomeen kohdistuvaan liikenteeseen. Itärajan tilanne on vähintään epäselvä, ei siksi, että tulijamäärät olisivat tällä hetkellä kohtuuttomia, vaan siksi, että asian ympärillä velloo niin paljon epäselviä huhuja ja spekulaatiota. Suomessa turvapaikanhakijatilannetta on pyritty hoitamaan Venäjä-suhteiden perinteiden hengessä kahdenvälisesti. Toistaiseksi ministeritason neuvottelut eivät ole johtaneet merkittävään edistykseen, eivätkä Medvedevin lausunnot ainakaan paranna ratkaisumahdollisuuksia.

Lapin turvapaikanhakijatilanne kuvastaa suomalaisen keskustelun sokeaa pistettä. Miten tulkita Venäjän toimia ja arvioida niiden vaikutuksia turvallisuuspolitiikkaan? Koko kylmän sodan jälkeisen ajan kantavana ajatuksena on ollut muutoksien havaitseminen ja niiden toteaminen, mutta vaikutusarvion tekemättä jättäminen. Esimerkiksi 1990-luvun alussa todettiin laajasti kuinka Eurooppa eli suurta poliittista muutosta, joka tulisi vaikuttamaan syvästi valtioiden välisiin suhteisiin. Venäjän suhteen samanlaista arviota ei tehty. Epävarmuuden todettiin lisääntyvän lähialueilla, mutta sen ei nähty aiheuttavan mitään syytä arvioida uudelleen Suomen idänpolitiikkaa. Sama henki on ollut nähtävissä viimeisen kahden vuoden aikana käydyissä keskusteluissa. Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan yksituumaisuuden vaalimisesta on tullut perinnepuhetta, jossa viljellään sanoja ”Paasikivi”, ”Moskovan tie”, ”kahdenväliset, hyvät suhteet” ja ”liittoutumattomuus”. Kun on selvää, että kansainvälinen tilanne on muuttunut, tällaisen historiapoliittisen liturgian sijaan pitäisi kriittisesti tarkastella aiheuttavatko muutokset tarvetta myös Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan uudelleenarvioinnille.

Euroopan unioni ja Suomi

Suhde Euroopan unioniin hakee myös suuntaansa. Presidentti Niinistö arvosteli valtiopäivien avajaisissa kansainvälisten sopimusten toimimattomuutta pakolaiskriisin keskellä täsmentäen viitanneensa ensisijaisesti Dublinin sopimukseen. Samassa puheessaan hän peräänkuulutti eurooppalaista yhteistyötä aikamme haasteisiin. Hallitus on puolestaan korostanut kansallista vastuuta rajakysymyksissä, mitä kahdenväliset neuvottelut Venäjän kanssa kuvastavat. Välimerellä on vaadittu Kreikalta jämerämpiä toimia rajojensa valvonnassa eikä hallitus ole suhtautunut kovin lämpimästä ajatukseen turvapaikanhakijoiden tasaisemmasta jakamisesta jäsenmaiden kesken.

Suomen asema EU:ssa näyttää tältä osin varsin epäselvältä. Vapaaehtoisuuden pohjalta toteutettavat turvapaikanhakijoiden jaot kelpaavat, mutta minkäänlainen ”pakottava” normisto ei. Dublinin sopimusta ministerit ovat puolustaneet, vaikka sen toimimattomuus ja kohtuuttomuus eteläisiä jäsenmaita kohtaan on viimeisen vuoden aikana käynyt ilmiselväksi. Samalla turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikassa Suomi on koventanut linjaansa monien muiden jäsenmaiden tavoin. Vallalla näyttää olevan eräänlainen kilpailu nuivimman jäsenmaan tittelistä, siitä, missä maassa järjestelmä näyttää vähiten houkuttelevalta turvapaikanhakijoiden näkökulmasta. Keski-Euroopan Visegrad-maat – Puola, Tshekki, Slovakia ja Unkari ovat löytäneet tässä toisena ja vaativat entistä kovempaa linjaa EU:lta. Entisissä sosialistimaissa vastustetaan erityisesti muslimien maahanmuuttoa – vapaaehtoista tai pakotettua. Nationalistista ja konservatiivista Euroopan linnaketta rakennetaan unionin sisään.

Vetoa on moneen suuntaan ja yhteinen näkemys puuttuu. Unioni on luonteeltaan viime kädessä suvereenien valtioiden yhteisö, vaikka jäsenmaat ovatkin monella politiikan sektorilla vapaaehtoisesti luopuneet itsemääräämisoikeudestaan. Kansallisilla ratkaisumalleilla on silti edelleen olennainen vaikutus siihen, mihin suuntaan unioni menee. Integraation saavutukset kuten Schengen-järjestelmä ovat jo taloudellisesti elintärkeitä Suomen kaltaiselle perifeeriselle valtiolle. Suomen kannalta uusien rajamuurien rakentaminen Eurooppaan ei ole mahdollisuus, vaan uhka. EU:n syyttämisellä ongelmista voi kerätä poliittisia irtopisteitä, mutta vastuullista politiikkaa olisi rakentaa strategiaa miten näistä unionia raastavista haasteista selvitään. Sama koskee myös Venäjää. Historiallisten analogioiden viljelyn ja Paasikiven-Kekkosen linjan perään haikailun sijaan pitäisi tehdä tilannearvio siitä, mikä suhteiden kokonaistilanne on. Kuten ulkoministeriön erikoistutkijan tehtävässä hiljan lopettanut Hiski Haukkala totesi Suomen Kuvalehdessä, Suomen pitää varautua siihen, että Venäjä-suhde pysyy jännittyneenä todennäköisesti vielä pitkään.

Kiitos!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s