Miksi rajat pitäisi sulkea?

Rajat kiinni! -kansanliikkeen edustajat Pekka Kemppainen ja Susanna Kaukiainen vierailivat YLE:n aamu tv:ssä (25.1.) Kyseinen kansanliike järjesti jälleen viikonloppuna mielenosoituksia, joissa vaadittiin rajojen sulkemista Eurooppaan tulevilta turvapaikanhakijoilta.

Katsoin lähetyksen ja yritin hahmottaa niitä argumentteja, joita Kemppainen ja Kaukiainen vaatimustensa tueksi esittivät. Kovin vaikeaa se oli, sillä valtaosa puheenvuoroista keskittyi lähinnä kritisoimaan maahanmuuttoa yleisellä tasolla, nostamaan itsensä kansan enemmistön ääneksi ja määrittämään turvapaikanhakijoiden tulijoiden joukon onnenonkijoiksi – haittamaahanmuutoksi.

Suomen rajat eivät ole koskaan olleet ”kiinni”

Kemppaisen ja Kaukiaisen esittämät argumentit perustuivat lähinnä ajatukselle, että Suomen kansallinen etu tarkoittaa rajojen sulkemista kaikenlaiselta muuttoliikkeeltä. Perustelu on historiallisesti kestämätön, sillä valtiollisen suvereniteetin aikakaudelta on mahdoton löytää aikaa ja paikkaa, jossa rajat olisi kyetty käytännössä kokonaan sulkemaan. Ruotsin valtakunnan Itämaana Suomi oli pitkälti rajaseutu, joka toimi toisaalta turvallisuuspoliittisen puskurina Venäjän suuntaan, mutta sai myös taloudellista hyötyä Pietarin kasvusta. Lisäksi paikallisesti rajaseudulla käytiin kauppaa yli valtakunnan rajan. Muuttoa tapahtui, sillä kruunun valvonta ei aina yltänyt perifeerisille alueille.

Venäjän valtakunnan osana autonominen Suomen hallinto- ja talousrakenteet kehittyivät. Raja itään oli auki, kauppaa käytiin ja kaikenlaista liikehdintää tapahtui suuntaan ja toiseen. Autonomian aikana Ruotsin vallan ajalta periytyneet hallintorakenteet vahvistuivat, kun Venäjän aina 1800-luvun loppupuolelle saakka antoi Suomelle suhteellisen paljon vapauksia kehittyä. Talouselämää rikastuttivat maahanmuuttajat. Saksalainen Georg Franz Heinrich Stockmann perusti kauppahuoneen Helsinkiin vuonna 1862. Venäläinen kauppamies Pjotr Sinebrychoff tuli hyödyntämään rajamaakunnan taloudellisia mahdollisuuksia Kymiin 1700-luvun lopulla. Hänen poikansa Nikolai hyödynsi rajoja siirtäneen Suomen sodan ja kauppahuoneen ympärille kehittyi mittava panimotoiminta.

Suomi itsenäistyi vuonna 1917. Maailmanpolitiikan sattumukset muodostivat suotuisat olosuhteet, joissa V.I. Lenin salli suomalaisten irtautua vallankumouksen keskellä painineesta Venäjästä. Valtakunnan rajoja oli nyt kaikkiin ilmansuuntiin. Suomi sai suvereenin kansallisvaltion aseman, instituutiot vahvistuivat vuosisadan alussa verisen sisällissodan jälkeen. Muttei rajoja laitettu kiinni. Ne eivät olleet muureja, joiden sisäpuolella yhtenäisen Suomen kansan elämä olisi soljunut eteenpäin ilman kontakteja ulkomaailmaan.

Suomesta on käyty kauppaa ja matkustettu eri puolille maailmaa. Suomeen on tultu opiskelemaan, kyläilemään, työskentelemään, rakentamaan uutta elämää. Vauraana teollisuusmaana Suomi on vastaanottanut myös pakolaisia, joiden on täytynyt jättää kotimaansa vainon ja sorron vuoksi. Samoin muita siirtolaisia, jotka ovat tulleet maahamme paremman elämän toivossa. Aivan samoin kun suomalaiset ovat lähteneet louhimaan malmia ja kaatamaan metsää Pohjois-Amerikkaan, kaivoksille ja lammastiloille Australiaan, autotehtaille Ruotsiin. Joukossa on ollut monenlaista kulkijaa, osa pakeni lain pitkää kouraa, toiset vain heikon elintason tuomaa näköalattomuutta.

Suomen rajat eivät siis sanan konkreettisessa merkityksessä ole olleet koskaan kiinni. Täydellinen eristäytyminen muuttoliikkeeltä tarkoittaisi myös rajojen sulkemista kaupankäynniltä. Taloutemme romahtaisi. Suomi näivettyisi. Tuskin edes innokkaimmat Rajat kiinni! -kansanliikkeen toimijat haluavat Suomesta mitään Euroopan Pohjois-Koreaa, jossa kanssakäyminen rajojen yli on minimaalista?

Rajat eivät ole ratkaisu

Ei tämä kansanliike vaatimuksineen yksin ole. Schengen-rajojen sulkeminen eri puolilla Eurooppaa näyttää nyt olevan kovin muodikasta. Harva EU:ssa oikeasti haluaa Schengen-järjestelmästä luopumista. Kustannuksia voi vain arvailla, mutta ne liikkuisivat varovaistenkin arvioiden mukaan noin 10 miljardissa eurossa vuositasolla. Rajatarkastusten palauttaminen ei koskisi vain satunnaisia ylittäjiä, vaan vaikuttaisi ihmisten ja tavaroiden jokapäiväiseen liikkumiseen Schengen-alueella.

Rajavalvonnan tiukentamisesta, tai ylipäänsä rajavalvonnan toimivuuden varmistamisesta on tullut EU:n keskeinen toimintastrategia, kun se pyrkii hillitsemään turvapaikanhakijoiden tuloa alueelleen. Keskeiset toimintamallit linkittyvät enemmän tai vähemmän ajatukseen, että kriisi ratkaistaan unionin ulkorajoilla.

Ongelma on, ettei edes unionin ulkorajojen aitaaminen ratkaise kriisiä. Se ei helpota pakolaistilannetta EU:n naapurustossa, eikä vähennä salakuljettajien apuun turvautuvien ihmisten määrää. Päinvastoin. Uusia reittejä etsitään sitä mukaa kuin vanhoja tukitaan, paine on yksinkertaisesti liian kova. Ratkaisunavaimet ovatkin rajojen ulkopuolella.

Toiseksi poliittiset ratkaisuesitykset perustuvat ajatukselle, että kyseessä on Euroopan kriisi. Siinä turvapaikanhakijat nähdään taloudellisena ja/tai sosiaalisena uhkana tai haasteena Euroopan maille. Puhutaan turvapaikanhakijoiden vyörystä, tulvasta ja luodaan kuvaa hallitsemattomista ihmismassoista virtaamassa kohti ulkorajoja.

Tällainen puhetapa tekee tapahtumista pakolaiskriisin. Kliinisen, poliittisen kriisin, jossa on paljon uhkaavaa. Puheet kansainvaelluksista vievät ajatuksen koulujen historiakirjoihin, joissa on opetettu miten (barbaarien) kansainvaellukset tuhosivat Rooman valtakunnan. Viesti on vahva ja sen sävy on negatiivinen: Eurooppa on koetuksella.

Sivuun jäävät turvapaikanhakijat itse. Ihmiset, yksilöt, naiset, miehet ja lapset, jotka ovat joutuneet jättämään kotimaansa, perheensä, sukunsa, elinpiirinsä. Heillä ei ehkä enää ole paikkaa, mihin palata. Tässä on kyse kriisistä. Humanitäärisestä kriisistä. Eurooppaa ei uhkaa kansainvaellus tai hallitsematon muuttoliike, vaan inhimillisyyden ja empatian kriisi. Eurooppa, maanosa, josta on historian saatossa lähdetty maailmalle alistamaan ja ansaitsemaan, on kääntänyt selkänsä ihmisten hädälle. Sen sijaan, että hallitusrakennusten käytävillä keskusteltaisiin pakolaiskriisin eli inhimillisen hädän ja kärsimyksen ratkaisemisesta, siellä puhutaan rajojen vahvistamisesta ja käännytyspäätösten nopeuttamisesta.

Tarvitaan kokonaisratkaisu

On toki ymmärrettävää, että poliitikot Euroopan eri puolilta haluavat ratkaisun akuuttiin tilanteeseen. Turvapaikanhakijoiden määrät ovat suuria, mikä on haastanut erilaiset toimintamallit. Kreikkaan on alkuvuoden aikana tullut yli 30 000 turvapaikanhakijaa, Suomen muutamat kymmenet tulijat Lapissa ovat rikka rokassa.

Kreikka on kykenemätön selviämään tilanteesta. Resurssit eivät riitä rajojen valvontaan, turvapaikanhakijoiden rekisteröintiin, inhimilliseen kohteluun tai kotiuttamiseen. Paine myös Italiassa on kova. Siksi tarvitaan yhteinen, EU-tason ratkaisu. Jäsenmaiden keskinäinen solidaarisuus on välttämätöntä. Kreikkaan tarvitaan lisäresursseja, jotta turvapaikkahakemukset saadaan käsiteltyä. Tarvitaan yhteinen järjestelmä siitä, miten turvapaikanhakijoita sijoitetaan odottamaan hakemusten käsittelyä. Tarvitaan yhteiset ja toimivat kriteerit palautuksille sekä niiden toimeenpanoille. Turvapaikan saavien osalle tarvitaan toimivia malleja integroitumisen edistämiseksi.

EU on jäsenvaltioiden summa, joten ratkaisu on kansallisissa käsissä. Nyt jäsenmaat keskittyvät kilpailemaan keskenään siitä, kenen maahanmuuttopolitiikka on nuivinta. Kuka saa suljettua rajansa tiiveimmin? Missä on korkein piikkilanka-aita?

Ulkorajavalvonta on aina ollut osa Schengen-järjestelmää. Siinä ei ole mitään uutta. Ulkorajavalvonnan on toimittava, mikäli halutaan tietää, keitä vapaan liikkuvuuden alueella liikkuu. Tämä koskee kaikkia ulkopuolelta matkustavia. Nyt ongelmia on eritoten Kreikassa, jossa valvonta ei toimi. Maassa tarvittaisiin apuvoimia tilanteen hallitsemiseksi. Yksin Kreikka ei selviä.

Ulkorajavalvonta ei tarkoita rajojen totaalista sulkemista. Kyse ei ole Rajat kiinni! -porukan vaatimasta kansalliseen käpertyvästä rajojen sulkemisesta. Kyse on siitä, miten olemassa olevat rajavalvonnan mekanismit toimivat.

Valvonta on osa kokonaisratkaisua, jossa turvapaikanhakijoiden ei tarvitsisi hakeutua pimeisiin kyyteihin Välimeren yli. Siksi valvontaa tarvitaan myös naapurimaissa. Venäjän ja Turkin rooli on keskeinen, sillä ne ovat läpikulkumaita. Haaste on, että kummankin maan hallitukset eivät juuri halua yhteistyötä EU:n kanssa. Niiden tavoitteet ovat pahasti ristiriidassa niiden EU:n historiallisten tavoitteiden ja arvojen kanssa, joista unionin jäsenmaat itsekin ovat ajautumassa entistä kauemmas.

Jäljelle jää vielä ydin. Oireiden hoitamisen jälkeen pitäisi puuttua sairauteen. Kuinka maailman pakolaistilannetta saadaan helpotettua? Miten yrittää ratkaista yksi aikamme suurimmista inhimillisistä kriiseistä? Vain lähtömaiden vakauttaminen tuo pitkän aikavälin kestävän ratkaisun pakolaistilanteeseen.

Jos kaikki rajojen sulkemiseen, monokulttuuriseen höpinään ja rasistiseen möyhöttämiseen käytetty energia olisi valjastettu maailman ongelmien ratkaisuun, eläisimme jo paratiisissa. Tämän Euroopassa vahvistuvan rasistisen tien päässä paratiisi ei ainakaan odota.

Mainokset

Liittoutumaton, liittoutumaton, liittoutumaton

Toisto on yksi perinteisistä retoriikan tehokeinoista. Toistamisen keskeinen vaikutus on, että tietyn seikan toistaminen useasti ja monelta eri taholta tekee sanomasta vakuuttavan. Tällöin omia (ennakko)käsityksiä asiasta ei ole syytä vaihtaa, onhan se moneen kertaan ja usealla eri taholla todeksi toistettu.

Suomalaisessa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa toistaminen näyttää olevan vuodesta toiseen keskustelun kantava retorinen tehokeino. Suomen ja Ruotsin pääministerit jatkoivat näitä toistamisen perinteitä vuoden 2016 alkajaisiksi, kun heidän yhteiskirjoituksensa Vår alliansfrihet bidrar till stabilitet i norra Europe julkaistiin Dagens Nyheterissä ja Lännen Median julkaisuissa. Suomessa uutisoinnin kärkeen nostettiin tosin pakolaiskriisi ja terrorismi aikamme keskeisinä turvallisuushaasteina.

Kirjoitus oli jopa liturgianomainen vakuuttelunosoitus siitä, että maailman muuttuessa ympärillä Suomen ja Ruotsin liittoutumattomuus on ja pysyy. ”Nopeat käänteet sopivat huonosti maidemme turvallisuutta koskeviin asioihin” pääministerit toistivat. Varsin tyypillistä suomalaiselle keskustelulle. Ukrainan kriisin on kyllä moneen kertaan toistettu muuttaneen toimintaympäristöämme ja Venäjän voimapolitiikan uhkaavan koko maanosan turvallisuutta, mutta Suomen uhkakuvat ja asema eivät näissä analyyseissa muutu.

Keskustan pää-äänenkannattaja Suomenmaa tulkitsi kirjoitusta pääkirjoituksessaan (12.1.), jonka keskeinen viesti oli, että pääministerit ulostulollaan tarkoituksenmukaisesti hillitsivät turhaa Nato-hysteriaa Suomessa. Lehden mukaan kirjoitus rauhoittelee niitä kansalaisia, jotka pelkäävät Ruotsin liittyvän Natoon salaa Suomelta tai toisaalta heitä, jotka ”spekuloivat ja pelottelevat” tällä vaihtoehdolla.

Pääkirjoitus pääsi myös toiston äärelle, jopa raamatullisiin mittasuhteisiin. Suomen ja Ruotsin liittoutumattomuuden uskottavuus ja sen Pohjois-Eurooppaa vakauttavan merkitys ovat lehden mukaan tosiasioita. ”Tämä on totta ja hyvä toistaa usein.” Päähallituspuolueen äänenkannattaja linjasi näin voimakkaasti Suomen liittoutumattomuuden puolesta tulevan selonteon ja ”Nato-selvityksen” alla. Siitä voi päätellä yhtä ja toista hallituksen linjasta myös hallitusohjelman ulkopuolelta.

Lehti otti myös varsin selväsanaisesti kantaa Itämeren turvallisuusympäristön muutokseen. Venäjän toimien rinnalle nousi ”Naton jalansijan laajentuminen”, jonka lehti näkee epävakauttavana tekijänä. Kyseinen laajentuminen tapahtui keväällä 2004, kun Viro, Latvia ja Liettua liittyivät sotilasliiton jäseniksi. Puola oli jo liittynyt aiemmin vuonna 1999.

Kuitenkin Itämeren alueen tasapaino on selvemmin järkkynyt vasta Venäjän aloitettua sotatoimet Ukrainassa ja miehitettyä Krimin niemimaan. Vaikka Venäjän omassa totuudessa Naton laajentuminen on yksi keskeisistä perusteluista maan muuttuneelle ulko- ja turvallisuuspolitiikalle, ei tällaista toistelua Suomen päähallituspuolueen lehden tarvitsisi harjoittaa. Epävakauden lisääntyminen kumpuaa Venäjän poliittisesta muutoksesta ja haluttomuudesta osallistua keskinäisriippuvaisen maailman toimintaan ilman, että se saa sanella ehdot. Nato-jäsenyys oli eittämättä Baltian maille ja Puolalle selvä päätös irrottautua Moskovan vaikutuspiiristä. Historian kokemukset ovat maat saaneet näkemään pahimman skenaarion, jonka Ukraina on valitettavasti saanut konkreettisesta todeta toteutuneen. Silti Nato ei ole Itämeren epävakauden tuoja, vaan Venäjän voimapolitiikka.

Muutos on selvä, eikä Suomessa voida luottaa vain toistamisen tuomaan turvallisuudentunteeseen. Sotilaallisen liittoutumattomuuden perusteet tulisi selonteon yhteydessä perata yhtä huolellisesti kuin Nato-jäsenyyden tai tiivistyvään Ruotsi-yhteistyöhön pohjautuvan mallin. Mitkä ovat liittoutumattomuuden/Naton/Ruotsi-yhteistyön edut, haitat, riskit ja uhkat?

Pelkällä perinneliturgisella hyminällä kuorrutettu liittoutumattomuus kun uhkaa jäädä varsin tyhjäksi malliksi, jonka uskottavuus paranee korkeintaan suomalaisten keskuudessa toistamalla sitä riittävän usein.