Yliopiston kolmas tehtäväkö hölöttämistä?

Valtio-opin professori Matti Wiberg pahoitti Verkkouutisten blogissaan (29.11.) mielensä. Syy oli, että hänen mukaansa ”hölöttäjät” ovat syrjäyttäneet ”pätevät tietelijät” mediassa.

Mielensäpahoituksen kärki kohdistui kirjoituksessa erikseen mainitusti kolmen tutkimuslaitoksen, Ulkopoliittisen instituutin, Aleksanteri-instituutin ja Eduskuntatutkimuksen laitoksen tutkijoihin. Wibergin mukaan ennen kaikkea näihin instituutioihin affilioituneet tutkijat suoltavat medialle puolivillaisia kommentteja, vaikkei heillä ole ansioita akateemisessa maailmassa alkuunkaan.

Wiberg esittää blogissaan väitteitä, joiden mukaan suuri osa näistä ”päivystävistä dosenteista” olisi julkaisumääriltään ja ennen kaikkea laadultaan mitattuina varsin heiveröisiä. Valitettavaa on, ettei hänen lausuntojaan pysty tarkistamaan esimerkiksi mainitulla ”Publish & Perish” -ohjelmalla, sillä eihän Wiberg ketään nimeltä mainitse. Miten siis voisi tarkistaa kenenkään muun kuin Wibergin itsensä julkaisut?

Menemättä sen pidemmälle populistisiin ja yliolkaisiin heittoihin, kiinnitän huomion ongelmaan, jonka Wiberg bloginsa keskiosassa nostaa esiin:

Monet pätevät yhteiskuntatieteilijät eivät lainkaan esiinny kotimaisessa mediajulkisuudessa, vaan keskittyvät julkaisemaan tiedeyhteisön arvostamissa kansainvälisissä julkaisuissa.

Seurauksena on, että julkisen keskustelun taso muodostuu Suomessa oleellisesti matalammaksi, kuin mihin päästäisiin, jos hölöttäjät vaikenisivat ja Suomen parhaat tutkijat antaisivat haastatteluja.

Wibergin esittämä huoli on hyvin aiheellinen. Aivan liian harva pätevä yhteiskuntatieteilijä ottaa osaa julkiseen keskusteluun. Yliopistojen kolmas tehtävä, yhteiskunnallinen vaikuttaminen, on jäänyt 2010-luvun h-indeksien ja kansainvälisten julkaisujen laskemisen jalkoihin. Rahoitusmallit eivät palkitse kolmannen tehtävän hoidosta, minkä vuoksi se on jäänyt yksittäisten aktiivisten tutkijoiden harteille.

Yliopistojärjestelmän tulevaisuuden kannalta kehityssuunta on huolestuttava. Siksi monien pätevien yhteiskuntatietelijöiden, olivatpa he taustaltaan valtio-oppineita, historioitsijoita, sosiologeja tai yhteiskuntapolitiikkoja tulisi kansainvälisen julkaiseminen ja rahoituksen hakemisen lisäksi osallistua keskusteluun. Tutkijakentän moniäänisyyden ja laaja-alaisen ammattiosaamisen tulisi kuulua laajemmin myös suomalaisessa julkisessa keskustelussa.

Toisin kuin Wiberg, en syytä ajoittaisesta kommentaattorikentän kapeudesta aktiivisia ja kysyttyjä tutkijoita, vaan niitä, jotka eivät edes halua mitään lausua. Heitä, jotka Wibergin tavoin ylenkatsovat mediassa kommentoivia tutkijoita tai heitä, jotka pitävät kolmannen tehtävän hoitoa vähemmän merkityksellisenä.

Moni tutkija jakaa huolen, että poliittisessa päätöksenteossa käytetään yhä vähemmän tutkittua tietoa päätösten pohjana. Tutkittu ja tutkijoille kumuloitu tieto ei välity, jos tutkija ei avaa suutaan. Toimittajan soittoa voi odottaa kammiossaan, tai omaa osaamistaan voi tuoda esiin aktiivisesti itsekin.

Moderni teknologia mahdollistaa profiloitumisen esimerkiksi tällaisten blogien, twitterin tai erilaisten tieteen popularisointiin ja keskustelun rikastuttamiseen pyrkivien julkaisujen kautta. Ei se ole mitään narsistista oman egon tyydyttämistä, vaan ennen kaikkea halua ja kiinnostusta toteutaa aktiivisesti yliopistojen kolmatta tehtävää.

****

Lopuksi täytyy vielä älähtää. Wiberg oli kovin huolissaan siitä, että ”useimmilta [kommentaattoreilta] puuttuvat kokonaan jopa valtio-opin opinnot”. Näin pölyttynyttä ajatusta paitsi politiikan tutkimuksesta myös tutkijoiden oikeudesta ja kompetenssista kommentoida politiikan ilmöitä ei toivoisi enää 2010-luvulla näkevänsä.

Monitieteisyys ja tieteidenvälisyys ovat tätä päivää. Moniäänisyys kuuluu myös politiikan tutkimukseen. Valtio-opin oppilauseiden taakse voi piiloutua ja heitellä puolivillaisia kritiikin sanoja muiden politiikkaa tutkivien niskaan. Se ei kuitenkaan edistä sen paremmin politiikan tutkimusta kuin julkista keskusteluakaan.

Eiköhän politiikkaa tutkivien laaja kirjo puhu itse parhaiten sen puolesta, ettei tutkimuksen ja kommentoinnin oikeus kuulu vain valtio-oppineille. Tieteidenvälisyyden hengessä ottakaamme oppia toisiltamme.