Suomi on jakautumassa ja sulkeutumassa

Suomi on jakautunut. Näin jankattiin vaalien jälkeen, puhuttiin kuplista ja punavihreistä. Tuo keskustelu punaviinin ja keskikaljan lipittäjien vastakkainasettelusta tuntuu nyt kesyltä. Harmittomalta. Voi jospa voisimmekin palata aikaan, jolloin poliittisen keskustelun ääripäät tulivat Kalliosta ja Pihtiputaalta.

Eilisen jälkeen ei ole paluuta. Poliittinen ilmapiiri Suomessa on kiristynyt ja eurooppalaiset poliittiset johtajat housut kintuissa yllättänyt pakolaiskriisi on sen keskeisin katalyytti. Lahdessa ja Kouvolassa ylitettiin raja, kun polttopullot, kivet ja ilotulitteet oli suunnattu hätää pakenevia ihmisiä sekä heitä auttavia vastaan.

Torniossa nähty parin sadan hengen mielenosoitusihmisketju oli vielä maltillista. Siinä uhka oli verbaalinen, kenenkään henkilökohtainen koskemattomuus ei ollut vaarassa. Lahdessa ja Kouvolassa oli toisin. Kivi voi aiheuttaa peruuttamatonta tuhoa. Askel häiriköinnistä pahoinpitelyyn on tuollaisessa rähinöinnissä kovin pieni.

Samaan aikaan Homma-foorumilla, maahanmuutto- ja maahanmuuttajavastaisen keskustelun ydinyhteisössä, on alettu vaatia entistä kovempia keinoja ”suvakkeja” vastaan. Kyse on sodanjulistuksesta, rekrytoinnista parlamentaarisia keinoja radikaalimpaan taisteluun. Vastapuolena eivät ole vain pakolaiset ja muut maahanmuuttajat, vaan myös me heidän oikeuksiaan ihmisarvoiseen elämään ja tasavertaiseen kohteluun puolustavat.

Hommalla kasataan porukkaa, jolle ”keskinkertainen ei riitä”. Sitaatit kertovat, että pettymys kohdistuu koko puoluekenttään. Myös perussuomalaisiin, jotka eivät ole riittävän ”halla-aholaistuneet”. Parlamentaariset keinot eivät enää riitä, vaikka hallituksen politiikka onkin mennyt perussuomalaisten dogmaattisen hallitus- ja puolueohjelmatulkinnan takia täysin sekaisin.

Sanoista tekoihin on matkaa, muttei mahdottomasti. Olli Immosen kesäinen Facebook-päivitys osoitti, että tekoihin kannustavia toimijoita löytyy myös eduskunnasta. Vaikka Immonen itse ei likaisikaan käsiään kuin korkeintaan ”hengailemalla” Schaumanin haudalla, joku muu voi liata.

Ongelma on vakava. Poliittinen johto ei voi vaieta. Kolmen kopla, Sipilä, Stubb ja Soini julkistivat valtioneuvoston sivuilla tiedotteen, jossa he tuomitsivat väkivallan. Se on oikein. Sipilä ja Soini tekivät sen myös Twitterissä. Sekin on oikein.

Soini oli sopivasti YLE Radio 1:n politiikkaradion haastateltavana. Soini tuomitsi väkivallan. Hän on parlamentarismin kannattaja, hän haluaa kulkea keskitietä ja on myös perussuomalaisia luotsannut vallan kabinetteihin. Soini toimi oikein. Väkivalta ei ole hyväksyttävää.

Samalla Soini teki peliliikkeen, jota on vaikeampi ymmärtää. Hän totesi, että vastakkainasettelun ja suoranaisen vihapuheen ilmapiirin syyt ovat kuplissa. Persukuplissa ja vihervassarikuplissa. Tangoon tarvitaan aina kaksi, senhän nyt jokainen tietää. Silti kaikki asiat eivät ole yhteismitallisia.

Poliittinen väkivalta, tuli se oikealta, vasemmalta tai keskeltä on tuomittavaa. Niin vihapuhe ja muu lietsonta. Mutta ”suvakit” tai ”vihervassarit”, kuten nykyään näköjään kaikki ei-rasistit tai ei-perussuomalaiset halutaan määrittää, eivät ole heitelleet polttopulloja tai kiviä vapaaehtoisten ja turvapaikanhakijoiden päälle. Siinä on se ero. Siksi Soinin rinnastus oli täysin aiheeton. Se teki yhteismitallisen kahdesta täysin vertailukelvottomasta asiasta: sanoista ja teoista.

Mikäli Lahden ja Kouvolan tapaukset sivuutetaan yksittäistapauksina tai Homman keskustelut pelkkänä some-kohinana, seuraukset voivat olla vakavat. Elämme nyt poikkeuksellisen jännitteistä aikaa, laatat liikkuvat ja asiat etenevät kovalla vauhdilla. Pää on pidettävä kylmänä, sekä poliitikkojen että kansalaisten.

Valheiden, pelottelun, vihan lietsonnan ja sumutuksen sijaan tulisi keskittyä rakentamaan yhteiskuntaa avoimeksi ja suvaitsevaiseksi. Siihen eivät kuulu sen paremmin polttopullot kuin ehdotukset parakkileireistäkään.

Mainokset

Missä on Suomen ulkopolitiikan linja?

Suomi edistää keskinäisriippuvuuksien maailmassa kansainvälistä vakautta, rauhaa, demokratiaa, ihmisoikeuksia, oikeusvaltioperiaatetta ja tasa-arvoa.

Näin juhlavasti julistaa Juha Sipilän hallituksen ohjelma sivulla 34 Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan perusteista. Istuttuaan toimessaan kuherruskuukautensa, reilut 100 päivää, hallitus ei ole juurikaan toiminut edistääkseen juhlavia tavoitteitaan.

Hallitusohjelmaa kirjoitettaessa polttavin kysymys oli EU:n ja Venäjän suhteiden syväjäätyminen Ukrainan kriisin seurauksena. Sisäpolitiikassa puhutti taloustilanne, EU-politiikassa Kreikan kohtalo. Kesän aikana kärjistynyt pakolaistilanne on muuttanut asetelmia, ja EU- ja ulkopolitiikassa prioriteetit ovat muuttuneet.

Viimeiset viikot osoittavat, että Suomen hallitukselta on pallo pahasti hukassa. Kolmen erilaisin ulkopoliittisin painotuksin varustautuneen puolueen kirjoittama yhteinen hallitusohjelma on osoittautumassa sanahelinäksi, eikä sen taakse kätkeydy selvästi pohdittua, punnittua ja yhdessä sovittua ulkopoliittista toimintalinjaa.

Tällä hetkellä nimittäin sisäpoliittiset, ja oikeastaan puoluepoliittiset syyt vievät Suomen ulkopolitiikkaa kuin litran mittaa. Perussuomalaiset ovat joutuneet myymään sen kuuluisan perseensä jo moneen kertaan, vaikka hallitustaival on vasta alussa. Timo Soini on joutunut selittelemään manööverejään Kreikan tukipaketteja ja hallituksen työelämän säästöpäätöksiä koskien.

Nyt Soini yrittää pitää kynsin hampain kiinni puolueensa ”kruununjalokivestä”, tiukasta maahanmuuttopolitiikasta. Pakolaiskriisi koettelee sekä puoluetta että hallitusta. EU-myönteisenä tunnettu kokoomus on joutunut pahaan välikäteen, kun EU-skeptisemmät keskusta ja perussuomalaiset ovat vaatineet vähemmän unionia ja enemmän kansallista.

Surkuhupaisa sisäpoliittinen vääntö ”huipentui” Brysselissä, kun sisäministerien kokouksessa Suomi äänesti lopulta tyhjää päätettäessä EU:n yhteisistä turvapaikanhakijakiintiöistä. Suomelle kelpasi ensin pöydällä ollut esitys konsensuspäätöksestä turvapaikanhakijoiden jakamisen suhteen, mutta Tshekin, Slovakian, Romanian ja Unkarin kaadettua sen Suomi päätyi äänestämään tyhjää sitovasta päätöksestä.

Sisäministeri Petteri Orpo (kok.) joutui vaikeaan paikkaan, koska hallituksen kesken oli sovittu vapaaehtoisuudesta. Se oli arvatenkin perussuomalaisten kynnyskysymys, koska sitä takinkääntöä Soinin olisi ollut jo hankala kannattajille ja puolueen jäsenille selittää.

Orpon mukaan Suomi oli kyllä ”hyvässä leirissä” päätöksellään, mikä ei pidä paikkaansa. Jos siis hyvällä leirillä ei tarkoiteta yksin olemista. Suomi oli nimittäin ainoa EU-maa, joka ei ottanut kantaa määräenemmistöpäätöksenteon yhteydessä. Suomi ei siis ollut missään leirissä, vaan omassa nurkassaan mököttämässä.

Ulkopolitiikkaa sisäpolitiikan ehdoilla

Vapaaehtoisuuden vaatiminen on kuitenkin vain silmänlumetta. Perussuomalaiset eivät onnistuneet käännyttämään Suomea xenofobisten Keski-Euroopan maiden leiriin, joten heidän osaltaan takki kääntyi tässäkin. EU:n kannalta se on hyvä asia, sillä ilman yhteistä pakolaispolitiikkaa nyt käsillä olevasta tilanteesta on äärimmäisen vaikea selvitä ja alkaa kehittää pidemmän tähtäimen politiikkaa.

Luxemburgin ulkoministeri Jean Asselborn ehätti jo kokouksen jälleen toteamaan, että vapaaehtoisuudesta huolimatta päätökset tullaan saattamaan voimaan koko EU:n alueella. Komission varapuheenjohtaja Frans Timmermans korosti hänkin, että kiintiöistä lipeäminen aiheuttaa seuraamuksia. Vapaaehtoisuus on siis näennäistä sisäpolitiikkaa, jota käydään valitettavasti ulkopoliittisen linjan kustannuksella.

Samaan aikaan Soini on onnistunut aiheuttamaan sanasodan Ruotsin kanssa arvosteltuaan maan pakolaispolitiikkaa. Soinin mukaan Ruotsi on sälyttänyt vastuunsa Suomelle, ja maan poliittinen toimimattomuus mahdollistaa ihmissalakuljettajien ja terroristien toiminnan.

Ulkoministeri ajaa siis selvästi kriittistä agendaan(sa) sekä pakolais- että yleisessä maahanmuuttopolitiikassa. Dublinin sopimuksesta on tullut Soinille sopiva lyömäase, jolla voi perustella rajavalvonnan tehostamista Ruotsin-rajalla tai vaatimuksia Suomen politiikan kiristyksestä. Huomaamatta jää, että Dublinin sopimus ei toimi tilanteessa, jossa turvapaikanhakijoiden määrä on kasvanut kriittiseksi EU:n eteläisissä ja kaakkoisissa ulkorajavaltioissa.

Syyttelyn sijaan Suomen hallituksen pitäisi etsiä ratkaisuja. Pääministeri Sipilä julisti Paasikivi-seuran UKK-juhlaluennossa, että Suomen keskeinen osaamisalue maailman megatrendien keskellä on visaisten ongelmien ratkaiseminen. Puheet ovat puheita, mutta Suomen ulkopoliittinen linja ja toimintatavat toista.

Tällä hetkellä Suomi ei ole visaisten ongelmien ratkaisija, vaan sen ulkopoliittinen toimintakyky on alistettu sisä- ja puoluepolitiikalle. On käynyt vähän toisin päin kuin pahimpina suomettumisen vuosina. Nyt rämettyä uhkaa Suomen ulkopoliittinen toimintakyky, ja kun siihen yhdistetään vielä turvallisuuspoliittisen linjan horjuminen, on vaikea hahmottaa mihin suuntaan Suomea ollaan viemässä.

Sanat vailla tekoja ovat tyhjiä sanoja

Perussuomalaiset ovat kunnostautuneet myös vaatimalla pakolaisten auttamista lähtömaissa turvapaikanhakijoiden vastaanottamisen sijaan, ja määrän vähentämiseksi. Tavoite on oikeansuuntainen, sillä kokonaisuuden kannalta ensiarvoisen tärkeää olisi saada poliittinen tilanne vakautetuksi kriisimaissa. Mutta mitä puolue on hallituksessa sen eteen tehnyt? Ollut leikkaamassa kehitysyhteistyömäärärahoja, eli vienyt pohjaa paitsi Suomen pitkän aikavälin tavoitteilta lisätä osuutta BKT:sta (myös PS allekirjoittanut), mutta myös akuutilta työltä ja sen tarpeelta kriisimaissa.

Vaikka Pekka Haaviston nimeäminen erityisedustajaksi oli kädenojennus konfliktinratkaisutyölle, ei se poista sitä tosiasiaa, että perussuomalaisten saarnaaminen pohjautuu tyhjille päätöksille. Puolueen ulkopoliittinen linja on impivaaralainen, joka kumpuaa kansallisvaltioajattelusta ja uskomuksesta, että yksin on parempi. Se näkyy myös hallitusohjelmassa, ja nyt myös ulkopoliittisessa toiminnassa.

Valitettavasti megatrendien ja keskinäisriippuvuuksien maailmassa yksin voi tulla kylmä. Eikä yksin oltu edes Paasikiven-Kekkosen linjalla. Silloinkin riiputtiin tilanteen mukaan itään tai länteen. Nyt maailma on monimutkaisempi. Ajatus yksipuolisesta solidaarisuudesta on kuolleena syntynyt. Suomen etujen mukaista olisi tukea EU:n yhtenäisyyttä ja laajapohjaisia poliittisia ratkaisuita. Muutoin voi Pohjolan pakkasessa tulla kylmä.

Itsenäisyyspäivä ei kaipaa Tuntematonta sotilasta

Suomessa juhlitaan kahden vuoden kuluttua itsenäisyyttä oikein olan takaa. Tulee kuluneeksi sata vuotta siitä, kun Suomen senaatti antoi itsenäisyysjulistuksensa.

Hiljattain kerrottiin, että Aku Louhimies ohjaa uuden Tuntemattoman sotilaan, jonka pitäisi ilmestyä vuonna 2017 osaltaan juhlistamaan itsenäisyyden merkkivuotta. Kyse on suomalaiskansallisen sankarikertomuksen ikonista, onhan Tuntematon sotilas jättänyt suomen kieleen tukun sukupolvelta toiselle säilyneitä, Väinö Linnan kynästä syntyneitä kielikuvia.

Tuntemattoman sotilaan hahmoja on tulkittu eri näkövinkkeleistä, niissä on nähty kansallisen luonteemme piirteitä ja milloin mitäkin. On peräänkuulutettu Koskelaa johtamaan Suomea, kun pettymys poliittisiin päättäjiin on käynyt ylivoimaiseksi.

Tuntemattoman sotilaan merkitys kansakuntakertomukselle on muuttunut vuosikymmenten saatossa. Aikanaan kovaakin arvostelua kansallisen itsetunnon lokaamisesta saaneesta teoksesta on tullut reliikki, jota pidetään kansakunnan kaapin päällä säännöllisesti kiillottaen.

Kaikenlainen arvostelu tai humoristisuus on kielletty. Sen sai todistaa muutama vuosi sitten Kristian Smeds, jonka teatteriversiossa kuvattiin sodan hulluutta muun muassa pesukoneita moukaroimalla.

Suomi on monella tapaa menestystarina. Pienestä ja agraarista Pohjois-Euroopan kolkasta on kehittynyt osaava ja teollistunut kansakunta. Olkoonkin, että se on liian pitkään luottanut puu- ja metallijalkojensa kestävyyteen eikä ole kyennyt uudistumaan yhteiskuntana tai kansantaloutena. Silti elintasomme on erittäin korkea ajatellen väestöpohjaa tai resursseja.

Pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli kehitettiin toisen maailmansodan jälkeen kantamaan huolta niistä, joiden voimat eivät riittäneet. Naisten korkea työllistymisaste on ollut keskeinen pilari tasa-arvokehityksessä. Suomalaisen koulutuksen ja teknologian laatua on arvostettu. Täällä keksittiin äitiyspakkauksen lisäksi kuivauskaappi, jota oppii arvostamaan vieraillessaan ulkomailla.

Itsenäisyyspäivä on areena, jossa voidaan yhdessä juhlistaa tärkeinä pidettyjä asioita. Se mahdollistaa Suomen menestystarinan juhlimisen. Silloin saa olla ylpeä suomalaisuudestaan ja muistaa terveellä nöyryydellä aiempien sukupolvien panosta maan rakentamisessa.

Näin ainakin pitäisi olla. Sen sijaan Suomen itsenäisyyspäivä on sotien muistopäivä. Harras, jopa synkkämielinen tunnelma valtaa Suomen. Vuoden pimeimpään aikaan on helppo herkistyä ja hiljentyä sotamuistojen äärelle. Anssi Paasi on laskenut, että vuonna 2010 televisiossa lähetettiin 13,5 tuntia isänmaallista ohjelmaa, josta 12 tuntia liittyi eri tavoin sotaan ja sotimiseen.

Muutos on ollut dramaattinen. Nyt näytetään otettavan kiinni kaikki se, mitä kylmän sodan YYA-vuosina menetettiin. Tuolloin kun isänmaallisen ohjelman määrä itsenäisyyspäivänä oli noin 3-4 tuntia.

Sotaveteraanit ja sankarivainajat ansaitsevat kunnioituksensa. He antoivat henkensä ja terveytensä puolustaessaan itsenäisyyttä. Heidän muistoaan ei silti häpäistäisi, vaikka itsenäisyyspäivänä keskityttäisiin vähemmän sotiin ja enemmän menestystarinamme muiden osa-alueiden muistamiseen.

Kansallinen kertomuksemme on pahasti vääristynyt, kun tarvitsemme sotaelokuvan kollektiiviseksi liimaksi. On jopa irvokasta, että vuonna 2015 kerrotaan isoilla otsikoilla, kuinka Suomi juhlii 100:tta itsenäisyysvuottaan uusintafilmatisoinnilla sotaelokuvasta. Samaan aikaan miljoonat ihmiset joutuvat pakenemaan tai elämään sodan ja väkivallan keskellä.

Terve kansallinen itsetunto ei tarvitse vuosittaista pateettista sodan ihannointia ja myyttisten sankarikertomusten toistoa. Se kestää kyllä vaikkapa äitiyspakkauksen, opintotuen tai kuivauskaapin muistamisen.

Juhlistamalla hyvinvointivaltiota joutuisimme toki katsomaan peiliin ja toteamaan, kuinka sitä ollaan ajamassa poliittisesti alas. Ehkä muistaminen herättäisi Suomen uudistumaan ja katsomaan tulevaan sotamyyttien ja viholliskuvien uudelleentuottamisen sijaan.

miika.raudaskoski@uef.fi

Kirjoittaja on historian tohtoriopiskelija ja projektitutkija Karjalan tutkimuslaitoksella Itä-Suomen yliopistossa.

Kolumni on julkaistu alunperin Karjalaisessa 11.9.2015.

P.S. Lukusuosituksena Antti Tietäväisen Talvisota suomenkielisessä Wikipediassa 2003-2014 ja kolumnissa viitattu Anssi Paasin Dancing on the graves: independence, hot/banal nationalism and the mobilization of memory.

Sipilän puheesta

Pääministeri Juha Sipilä on nyt kohutun puheensa pitänyt. Päällimmäinen reaktio eilisiltana tiivistyi twiittiin. Odotetusti puhe vihastutti ja ihastutti. Omassa pienessä kuplassani eniten kehuja tuli niiltä, jotka luultavasti tai suoraan tukevat hallituksen säästöpäätöksiä, ja päinvastoin.

Mutta mitä Sipilä oikein puheessaan sanoi? Teemat olivat Suomen kansantalouden kokonaistilanne ja pakolaiset. Tässä ei ollyt mitään yllättävää, joskin kahden teeman yhdistäminen ei oikein onnistunut. Ajallisesti kansantalouden synkän kuvan maalailu ja hallituksen säästöpäätösten tekeminen veivät suuremman osan, joten pakolaiskysymyksen tarkastelu jäi hyvin kursooriselle tasolle.

Sipilä aloitti kokonaiskuvalla ja asetti Suomen Euroopan talouskääpiöksi. Kansantaloutemme tilanne on puheen mukaan lähestulkoon Euroopan surkein.  Okei. Tilanne on kyllä heikko, mutta poliittisessa puheessa käytetyt rinnastukset ovat aina valintoja. Esimerkiksi nuorisotyöttömyyttä mitatessa Suomi on vielä kaukana EU:n pohjatasosta, vaikka työttömyysaste onkin nousussa.

Pakolaistilanteen Sipilä käsitteli pintapuolisesti ja nopeasti toteamalla turvapaikanhakijoiden määrän kasvun. Hän peräänkuulutti myös inhimillisyyttä ja kansalaisten omaehtoista tukea esimerkiksi SPR:n kautta. On ehdottoman hyvä, että pääministeri tällaisen tilanteen keskellä vetoaa myös inhimillisyyteen. Pakolaisten auttamisessa kyse ei ole eurojen laskemisesta, vaan nimenomaan ihmisarvon kunnioittamisesta.

Silti jäi vähän sellainen valju maku tästä osiosta. Sipilä ei oikeastaan puuttunut kovasanaisesti kiristyneisiin asenteisiin, suoranaisten valheiden levittelyyn turvapaikanhakijoihin liittyen. Hän ei kommentoinut millään tavalla kriisin globaalia perspektiiviä, ei edes EU:n päätöksentekoa saati Unkarin ihmisoikeussopimuksia rikkovaa toimintaa rajoillaan. Tämä ei toki ole yllättävää, sillä pakolaiset eivät olleet puheen varsinainen sisältö.

Sen sijaan talous ja eritoten kansantaloutemme synkkä kuva olivat se pääsisältö. Sipilä toi esiin tutut fraasit siitä, kuinka kipeitä päätöksiä on pakko tehdä. Se on välttämätöntä, vaihtoehtoja ei ole ja vain kipeillä päätöksillä Suomi voidaan saada kasvu-uralle. Puheen olisi tältä osin voinut tiivistää kommenttiin TV-uutisten haastattelussa, ei siihen olisi tarvittu ison huomion saanutta puhetta.

Sipilä toi myös esiin tutun rinnastuksen Kreikkaan, mutta myös Irlantiin ja Portugaliin. Nämä olivat harkittuja rinnastuksia, sillä maiden matokuurien rinnalla Suomen muutaman prosentin leikkaukset tulotasoon ovat vielä pieniä. Hän olisi tosin voinut mainita myös sen, että kovista säästöistä huolimatta Portugalin nuorisotyöttömyys on laskenut 38 noin 33 prosenttiin eli on vielä kolminkertainen Suomeen verrattuna. Olemme tältä osin edelleen paremmassa hapessa kuin Portugali. Portugalin kokonaistyöttömyysaste oli korkeimmillaan vuonna 2012 (15,8%) ja on nyt laskenut 14,1 prosenttiin. Suomen suunta on toki valitettavasti laskeva, mutta 8,7% ei ole vielä hälyyttävä Euroopan mittapuulla eikä suurempi kuin vuonna 2003.

Tavoite ei tietenkään ole saavuttaa uusia pohjia, vaan toimia tilanteen parantamiseksi. Vertailujen tekemisessä kyse on kuitenkin poliittisista valinnoista. Mitä asioita halutaa nostaan vertailun ytimeen, miten saadaan oma poliittinen viesti näyttämään mahdollisimman uskottavalta. Koska siitä viime kädessä on kyse.

Sipilän puhe, kuten hänen retoriikkansa laajemmin, on hyvin epäpolitisoivaa. Hän pyrkii perustelemaan tehdyt päätökset välttämättömyyksinä tai rationaalisina ratkaisuina, joihin ei kytkeydy poliittista arvolatausta. Tämä vaihtoehdottomuuden diskurssi on vahvistunut eritoten talouspoliittisessa keskustelussa koko Euroopassa. Kreikalle annettuja ja lainoittajien taskuihin menneitä tukipaketteja on perusteltu jo vuosia pakkona. Ennen eduskuntavaaleja puolueet lähes kilpailivat kuka saa tehdä säästöistä suurinta reaalipolitiikka 2010-luvulla.

Tässä Sipilän puhe oli vahva. Se oli alusta loppuun välttämättömyysretoriikan riemuvoittoa. Vaikeista ajoista selvitään vain välttämättömillä leikkauksilla. Ainoa tie ylös kriisistä on työvoimakustannusten alentaminen ja julkisen sektorin leikkaukset. Muita vaihtoehtoja ei ole.

Retoriikka on tehokasta. Sillä on helppo perustella kaikenlaisia päätöksiä, koska pakko ja välttämättömyys uppoavat tehokkaasti ihmisiin. Sipilän puhetta voikin pitää yhtenä hallituksen yrityksenä ottaa poliittisen keskustelun kenttä haltuun. Kärkihankkeiden ja säästöjen esittely kolmen hengen tiedotustilaisuuksissa on osa tätä. Keskustelu pidetään temaattisesti rajattuna, argumentit perustuvat välttämättömyyden korostamiseen ja laajempaa poliittista keskustelua arvoista, valinnoista ja ideologiasta ei tarvitse käydä. Siinä mielessä Sipilän puhe oli linjakas ja tämä selvästi kansalaisille osoitettu osuus vahvasti läsnä.

On huomionarvoista, että Sipilä puhutteli ”hyvät kuuntelijat”, eikä ”hyvät kansalaiset”. Tämäkin on osa epäpolitisointia, onhan kansa-sana läpeensä politisoitu käsite ja sitä on käytetty oikeuttamaan milloin mitäkin poliittista liikehdintää. Kuuntelijat on huomattavasti neutraalimpi, jopa tuttavallisempi. Samalla se antoi ymmärtää, että puheella oli ”kansalaisten” lisäksi myös toinen kohdeyleisö eli ammattiyhdistysjohtajat.

Heille Sipilä esitti nyt melko suorat syytökset toteamalla, että hän yritti yhteiskuntasopimusneuvotteluissa kaikkensa, mutta ay-liike tyrmäsi uudistukset eli säästöesitykset. Hän heitti pallon SAK:lle, STTK:lle ja Akavalle, jotta nämä voisivat esimerkiksi lomarahoista tai palkanalennuksista löytää vielä vaihtoehdon hallituksen pakkolakipaketille. Hän ei kuitenkaan kutsunut järjestöjä uudelleen neuvottelupöytään, vaan esitti deadlinen, jonka aikana järjestöjen tulee omat ratkaisunsa tehdä. Peli on tältä osin selvä, mutten ole varma onko ratkaisu toimiva. Tilanne ennen kaikkea SAK:n ja STTK:n alaisissa liitoissa näyttää olevan hyvin herkkä, joten uhkavaatimuksen omainen esitys ei tässä välttämättä palvele tavoitteitaan parhaalla mahdollisella tavalla.

Sipilä lopetti puheensa vetoamalla suomalaisuuteen ja eräänlaiseen kansanluonteeseen, mikä oli kokonaisuuden kannalta hieman irrallinen. Se kuulosti jopa oudolta kaiken välttämättömyysretoriikan jälkeen. On vaikea muodostaa ajatuksia tästä lopusta, jossa Sipilä mainitsee muun muassa luontosuhteen ja suomalaisen kädenpuristuksen varmimpana sopimusmallina. Pidän ehkä näitä lauseita hieman pönäkän pateettisina, jopa kliseisinä viittauksina kansalliseen kertomukseemme sisukkaasta Suomen kansasta.

Yhteenvetona voi todeta, että Sipilän puhe toisti sen, mitä hallituksen piiristä on kesästä asti toitotettu. TV-puheelta olisi odottanut jotain uusia avauksia, vaikkakaan en tiedä mitä ne nyt sitten olisivat voineet olla. Ehkä joku viimeinen kädenojennus ja kutsu neuvottelupöytään työmarkkinajärjestöille? Tai kenties joku isompi visionäärisyys siitä, miten tätä suomalaista yhteiskuntaa osana EU:ta kehitetään? Tai ehkäpä puhe olisi kannattanut vain jättää pitämättä. Samat asiat olisi voinut todeta vaikka lyhyessä tiedotteessa tai tiedotustilaisuudessa. Paljon huomiota, vähän sanottavaa, kuten HS:n Piia Elonen kirjoittaa.

Ja lopuksi vielä ne pakolliset historialliset rinnastukset. Sipilän puhe ei vertaudu P.E. Svinhufvudin puheeseen Mäntsälän kapinallisille vuonna 1932. Tuolloin elettiin demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen kannalta veitsenterällä, uhkana oli aseellinen kapina ja jopa vallankumouksellinen liikehdintä. Svinhufvud vetosi kapinallisiin yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi. Suomen demokratia kesti. Esimerkiksi Virossa kävi toisin.

Vaikka kansantaloutemme velkautuu ja Eurooppaa koittelevat monenlaiset haasteet, ei huominen perjantain mielenosoitus, lakot tai näiden pakkolakien tuleva hyväksyminen rinnastu aseellisen kapinan uhkaan. Mielenosoitukset ja lakot kuuluvat demokratiaan, eivät ne uhkaa laillista järjestystä tai yhteiskuntarauhaa. Samoin hallituksella on täysi oikeus viedä läpi päätöksensä, mutta eivät ne ole sen pakollisempia päätöksiä kuin elvyttävä talouspolitiikka. Sipilän hallitus on tehnyt valintansa, ja se on jo parempi kuin päättämättömyyden tila, jossa Kataisen ja Stubbin hallitukset olivat.

Mutta olisi parempi sanoa, että me toimimme näin, koska uskomme näillä uudistuksilla Suomen talouden nousevan. Ei vedota myyttisiin pakkoihin ja realiteetteihin, joilla on perusteltu aina kaikenlaista neuvostorähmäilystä EU-jäsenyyteen.

Onko EU veitsenterällä?

Eurooppaan tulevien pakolaisten määrä on nyt ylittänyt sietokynnyksen myös Saksassa. Sisäministeri Thomas de Mazière ilmoitti viikonloppuna, että maa aikoo palauttaa rajatarkastukset Itävallan vastaisella rajallaan.

Schengen-sopimus mahdollistaa rajatarkastusten käyttämisen sisärajoilla perustellusti ja rajatusti. Saksan päätöksen taustalla on Schengenin ulkorajavalvonnan ja kontrollin pettäminen, mikä on saanut aikaan kaaottisen tilanteen esimerkiksi Münchenissä.

Saksan päätös tulee hankalaan aikaan. Tähän saakka pakolaiskriisissä johtajuutta pitänyt Saksa ilmoitti päätöksestä juuri EU:n sisäministerien kokouksen alla. Tänään sisäministerit kokoontuvat Brysselissä keskustelemaan akuutin pakolaistilanteen hoidosta sekä turvapaikanhakijoiden jakamisesta tasaisemmin EU-maiden kesken. Epäonnistumisen riski on suuri, eikä Saksan päätös sitä helpota.

Vastustus EU:n pakottavia turvapaikkakiintiöitä kohtaan on laajaa. Suomen hallitus on tässä asiassa asettunut sikäli samaan linjaan eurokriittisten Keski-Euroopan maiden kuten Tshekin, Slovakian ja Unkarin kanssa. Vaikka Suomi on ilmoittanut kantavansa oman vastuunsa kiintiöistä, se vastustaa sitovia EU:n määrittämiä kiintiöitä. Tilanne ei ratkea vain vapaaehtoisuuden pohjalta, sillä kollektiivisuuden puute on yksi syy EU:n ongelmien taustalla. Jo pitkään Välimeren maat ja eritoten Italia ovat joutuneet vastaamaan kasvaviin pakolaismääriin yksin. Muut jäsenmaat ovat katsoneet tilannetta sivusta, kunnes tämän vuoden aikana pakolaisten suuri määrä on alkanut näkyä myös muualla Euroopassa. Mikäli EU-maat eivät nyt pääse yhteiseen, sitovaan ratkaisuun akuutin tilanteen hoitamisesta, perustukset ovat todella vaarassa.

Toiseksi sisärajatarkastusten käyttöönotto miellyttää Unkarin kaltaista oikeistolaista ja kansallismielistä hallintoa. Viktor Orban on jo ehättänyt kehumaan Saksan päätöstä, joka auttaa ”puolustamaan eurooppalaisia arvoja”. Vaikka Unkaria voi myös pitää EU:n kollektiivisen politiikan uhrina, on se myös vahvasti itse vastuussa ongelmistaan. Orbanin johdolla Unkari on säännönmukaisesti pyrkinyt hajottamaan yhteistä unionia ja rakentanut omaa kansallismielistä toimintamalliaan. Unkarin hallinnolle sopii, että EU näyttää heikolta ja joutuu turvautumaan rajatarkastusten käyttöönottoon myös sisärajoilla. Se antaa Orbanille lisää legitimiteettiä rakentaa raja-aitoja.

Kolmanneksi EU:n kykenemättömyys saada aikaan yhteisiä päätöksiä pakolaispolitiikassa sopii jäsenmaiden euroskeptikoiden lisäksi myös Venäjälle. Ukrainan kriisin myötä otsikoihin on noussut Venäjän hallinnon ”hajota ja hallitse”-politiikka, joka näkyy muun muassa eurooppalaisten populististen, eurokriittisten poliittisten toimijoiden rahoittamisena ja tukemisena. Heikko EU, ja eritoten kollektiivisen päätöksenteon heikkouksien korostaminen sopivat Venäjälle, joka saa näin oman vahvaan johtajuuteen perustuvan regiimin näyttämään vahvemmalta.

Schengen-tarkastuksilla ei ratkaista kriisiä. On toki selvää, että akuutin tilanteen hallitseminen voi vaatia myös tiukkaan rajattuja, harkittuja ja mietittyjä rajatarkastuksia. Mutta sitä enemmän nyt vaaditaan yhteistä tahtoa, sanoisinko yhteistä eurooppalaista tahtoa. Muuten EU on vaarassa hajota. Unionissa oleminen ei voi olla vain rusinoiden poimista pullasta.

Keski-Euroopan jäsenmaat liittyivät 2000-luvun alussa kilvan EU:hun hakemaan suojaa geopoliittiselle asemalleen, kuuluakseen ”länteen”, saadakseen investointeja – syitä riitti. Näin teki myös Suomi 1990-luvun alussa. Länteen mentiin, ytimiin, päättämään, suojautumaan.

Nyt vaaditaan sitä ytimissä olemista, päättämistä, vastuunkantoa. Missä joukoissa Suomi seisoo?

Schengen, rajavalvonta ja pakolaiskriisi

Kirjoitin The Ulkopolitistiin (9.9.) Schengenin roolista pakolaiskriisissä. En aio tässä referoida kirjoitusta, mutta pääpointtina oli, ettei Schengen-järjestelmän romutus ja rajatarkastusten tiukentaminen EU-rajoilla ole ratkaisu pakolaiskriisiin. Ja vielä vähemmän se auttaa pakolaisia ja pakolaisuuden syiden ratkaisemista.

Vasarahammer-blogissa kommentoitiin kovin kriittiseen, osin jopa ala-arvoisella poliittisen leimakirveen heiluttelulla kirjoitustani. En yleensä jaksa käydä pitkällisiä keskusteluja internetissä sellaisten henkilöiden kanssa, jotka roiskivat ala-arvoisesti nimimerkkien suojista. Olisi toivottavaa, että pokka riittäisi palautteen antoon myös omalla nimellä.

Ajattelin kuitenkin kommentoida muutamia Vasarahammerin esiinnostamia pointteja, koska ne ovat mielenkiintoisia täkyjä. Lisäksi, mielelläni humanistiksi haukuttuna, haluan puolustaa vapaan liikkuvuuden periaatetta ja toisaalta osoittaa niitä ongelmakohtia, joita ”rajat kiinni” -ajatteluun liittyy.

Vasarahammerin kirjoituksessa esitetään, että Schengen-järjestelmän tarkoitus ei ole auttaa pakolaisia, vaan ”turvapaikkakaaoksen” leviämisen estäminen. Okei, näin varmasti on. Ne poliittiset ryhmät, etunenässä Unkarin, Tshekin ja Slovakian valtapuolueet, jotka kovimpaan ääneen vaativat rajatarkastuksia, tuskin haluavatkaan auttaa pakolaisia. On kuitenkin vaarallista itsepetosta ajatella, että palauttamalla rajatarkastukset Schengen-alueelle, voisimme edes kyetä hillitsemään ”turvapaikkakaaosta”. Rajojen sulkeminen täysin aukottomasti ei ole onnistunut edes niissä maissa, joissa rajoille on tehty muureja ja aitoja. USA:n ja Meksikon raja on tästä pituutensa puolesta hyvä esimerkki, eivätkä suljetut rajat toimi edes pienemmässä mittakaavassa (vrt. Israel-Palestiina, Berliinin muuri)

Tiukalla rajavalvonnalla turvapaikanhakijat eristettäisiin EU-linnakkeen ulkopuolelle. Se ei kuitenkaan auttaisi ratkaisemaan pakolaiskriisin taustasyitä, eli syviä poliittisia ongelmia Euroopan lähialueilla. Pahimmillaan ihmisten ”patoaminen” EU:n ulkorajoille lisäisi epävarmuutta ja voisi johtaa kaaokseen, kun epätoivo kasvaisi liian suureksi. Tiukka rajavalvonta voisi aiheuttaa todellisen ”turvapaikkakaaoksen” EU:n rajoilla, ja sitä tuskin kukaan voi haluta.

Kirjoituksessa väitetään myös, että suurin osa Eurooppaan pyrkivistä olisi näitä ”turvapaikkashoppareita” tai ”elintasosurffareita”. Väite on kliseinen, ja se on kumottu monella foorumilla. Esimerkiksi The Economistin esittämien laskelmien mukaan lähtö- ja tulomaakohtaisesti kuitenkin yli puolet saavat pakolaisstatuksen. Mukana on siis heitä, jotka käännytetään. Heillä on kuitenkin myös oikeus turvapaikanhakemiseen. Yhtenäisen ja tasapuolisen EU-tason järjestelmän avulla on tärkeää taata kaikille turvapaikanhakijoille oikeudenmukainen käsittely.

Kirjoituksessa esitetään, sinänsä aivan perustellusti, että EU on ideologinen projekti. Kirjoittajan mielestä valtiot pystyisivät paremmin kontrolloimaan rajojaan ilman Schengeniä, ja ilmeisesti ilman EU:ta kansallisia etuja voitaisiin valvoa paremmin. Olen idealisti ja toivon, että yhtenäinen Eurooppa olisi tulevaisuutta. En tarkoita, että EU olisi ongelmaton orgaani, päinvastoin. EU:ssa on paljon kehitettävää eritoten demokratian ja osallistamisen tasoilla. Mutta kansallisvaltiot eivät ole onneloita, eivät autuuden tyyssijoja. Nuiva, sisäänpäin kääntyvä nationalismi uhkaa ajaa Euroopan jälleen tilanteeseen, jossa valtiot ovat kiinni toistensa kurkussa ja kapeasta aukosta tarkastelevat muun maailman ilmiöitä. On vaikea nähdä, kuinka tällainen kehityskulku olisi tulevaisuuttamme ajatellen toivottava, kun maailmasta on tullut näin voimakkaasti keskinäisriippuvainen.

Lopussa kirjoittajan omat poliittiset katsantokannat tulevat hyvin selväksi. Tulen mielelläni haukutuksi humanistiksi, joka puolustaa ihmisoikeuksia. Olen kirjoittajan kanssa tyystin eri mieltä siitä, että puolustamalla näitä arvoja tuhoamme Euroopan. Minusta ”Euroopan” tuhoavat nuivat nationalistit, kansallisten kuviteltujen menestystarinoiden perässä marhaavat intoilijat, joista ennen oli kunnollista. Rajatkin olivat kiinni, ei ollut erilaisia ihmisiä.

Kaiken viimeksi kirjoittaja esittää, kuinka ihmisten hukkuminen Välimereen estettäisiin parhaiten tiukalla rajavalvonnalla, ”kannustimet” poistamalla ja palauttamalla laittomat maahanpyrkijät lähtömaihin. No näinhän se ei mene.

Tehokkaampi ja aktiivisempi ENP, EU:n rooli kriisinhallinnassa ja yhteistoiminta ovat välttämättömiä, jotta naapuruston epävakautta voidaan pitkällä tähtäimellä hoitaa. Työntävien tekijöiden huomiottajättäminen pakolaiskeskustelussa on mielestäni älyllistä epärehellisyyttä.

Laiton maahantulo jatkuu niin pitkään, kun edellytyksiä lailliselle maahantulolle ei ole. Kyse on sopimuksista ja hallinnasta. Rajojen sulkeminen ei poista Välimeren salakuljetusbisnestä. Se vain lisää riskejä ja tekee matkasta entistä vaarallisemman. Kehnoinkin sosiaaliturva, jopa sosiaaliturvattomuus on jo vetävä tekijä, kun Euroopassa poliittiset olot ovat vakaammat. Sodan keskeltä tulevalle Eurooppa, kaikista talousmurheistaan huolimatta, on turvasatama. Enkä minä ainakaan halua, että Eurooppa pitää ajaa poliittiseen sekasortoon, jotta nämä ”houkuttimet” poistettaisiin.

Aikooko EU tuhota itse itsensä?

EU on jälleen kerran tienhaarassa. Akuutti pakolaismäärien kasvu jäsenmaiden rajoilla vaatii koordinoituja toimia. Julkisuuteen vuotaneen tiedon mukaan EU-komissiossa keskustellaan mallista, jossa jäsenmaa voisi maksaa itsensä ulos turvapaikanhakijoiden kiintiöiden jakamisesta tasaisemmin maiden kesken. Kyse olisi summasta, joka vatsaa 0,002 prosenttia maan BKT:sta. Suomen kohdalla kyse olisi 4,1 miljoonasta eurosta. Komission esittämä tasajakomalli puolestaan tarkottaisi noin 120 000 turvapaikanhakijan sijoittamista EU-alueelle tasaisemmin, mikä olisi Suomen kohdalla noin 2400 henkilöä.

Molemmat luvut ovat loppujen lopuksia pieniä. Kaikista sopeuttamistavoitteista huolimatta noin 4 miljoonaa euroa on valtion budjetissa pieni summa, ja pari tuhatta kiintiöturvapaikanhakijaa on sekin vähän verrattuna EU-alueelle pyrkivien kokonaismäärään, tai esimerkiksi Saksan vastaanottamien ihmisten määrään.

Periaatteellisesti kyse on suuremmasta asiasta. EU-komission ehdotus olisi toteutuessaan laukaus polveen, ehkä jopa pahempi. Ajatus siitä, että EU:n yhteisestä pakolaispolitiikasta pääsee ”eroon” maksamalla on itsetuhomekanismi, jolla jo nyt poliittisesti heikko EU antaa luvan tuhota itse itsensä.

Valtioiden itsemääräämisoikeutta, erivapauksia ja ”kansallisia etuja” vaativat äänenpainot ovat EU:ssa kasvussa. Schengen-sopimuksen romuttamista esitetään laajasti ratkaisuna pakolaiskriisiin, eli valmius tinkiä EU:n perustasta ei ole enää mikään tabu.

EU tarvitsee nyt yhtenäistä politiikkaa. Sitä tarvitaan suhteessa pakolaisiin, suhteessa lähialueiden poliittiseen sekasortoon, suhteessa Venäjään ja maan toimiin Ukrainassa. Keskenään riitelevät ja omia kansallisia linjojaan avat Euroopan maat ovat heikkoja. Edes Saksa ei yksin kykene toimimaan primus moottorina valtavien haasteiden ratkaisemisessa.

Siksi EU tekisi suuren virheen, jos se antaisi jäsenmailleen mahdollisuuden maksaa itsensä ulos yhteisestä politiikasta. EU-kriittiset jäsenmaat näkisivät sen mahdollisuutena heikentää unionia ja sen roolia. Suomessa malli sopisi erinomaisesti perussuomalaisille, joiden mielestä komissio on pahan ruumiillistuma maan päällä. Tosin ongelmaksi heille muodostuisi miten suhtautua ehdotukseen, joka on omiaan romuttamaan EU:n valtaa, mutta on peräisin pahan ytimestä eli komissiosta.

Pakolaisiin kriittisesti tai jopa kielteisesti suhtautuvat maat voisivat lausekkeella ostaa itsensä ulos globaalista vastuunkannosta. Maksamalla maat noudattaisivat EU:n omaa politiikkaa, mutta voisivat samalla pestä kätensä kokonaisuuden hoitamisesta. Kriisin ratkominen jäisi niiden jäsenmaiden harteille, jotka haluavat yhteistä EU-politiikkaa tai eivät ole valmiita maksamaan kompensaatiota. Jäisivätkö jäljelle siis vain Saksa ja Ruotsi? Ehkä Ranska?

Pakolaiskriisi ei ole EU:n ainoa ongelma. Naapuruuspolitiikan umpikuja on ratkaisematta ja Ukrainan avohaava vuotaa edelleen. Yksityisyrittämisen sijaan tarvitaan yhteisiä ponnistuksia, mutta miten komissio kuvittelee yhteistyöhaluja löytyvän, kun aina voi maksaa itsensä ulos? Ehdotus on vaarassa laukaista itsetuhomekanismin, joka raunioittaa unionin poliittisen päätöksenteon.

Suomi, Smart Power ja kadonnut kompassi

Ruotsi on jälleen saanut hienoista loiskintaa suomalaiseen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen keskusteluun, ja eritoten sen osioon ”Nato”. Olihan tässä jo tovin hiljaisempaa, kun palsta- ja minuuttitila on mennyt pakolaiskriisin uutisointiin.

Ruotsin keskustapuolueen johtotroikka kirjoitti Svenska Dagbladetissa, että Ruotsin pitäisi liittyä Naton jäseneksi. Heidän mukaansa Ruotsin pitkän tähtäimen turvallisuuspoliittisia etuja palvelisi Nato-jäsenyys, joka toteutuisi samanaikaisesti Suomen kanssa. Heidän mukaansa Suomen ja Ruotsin jäsenyys lisäisi turvallisuuden lisäksi myös yhteispohjoismaalaista ääntä Natossa, ja mahdollistaisi paremman vaikuttamisen sotilasliiton kehitykseen.

Keskustelu on herättänyt déjà-vu-tuntemuksia, sillä EU:n jäseneksi mentiin aikanaan yhtäaikaa. Silloin tosin Ruotsi pääsi yllättämään Suomen poliittisen johdon hakemuksellaan, mikä sai aikaan varsin vauhdikkaan ja nopean poliittisen prosessin Suomessa hakemuksen jättämiseksi. Tuolloin ajateltiin, ettei Ruotsin kelkasta pidä jäädä. Jäsenyyden puolustajat esittivät, kuinka Suomi jäisi ”kakkoskoriin” yhdessä entisten sosialistimaiden kanssa.

Nyt ruotsalainen keskustelu on ollut avoimemmin tulkittavissa. Keskustapuolueen siirtyminen Nato-jäsenyyden taakse vahvistaa porvariallianssin turvallisuuspoliittista yhtenäisyyttä, muttei vielä tarkoita, että Ruotsi olisi jäsenhakemusta jättämässä. Turvallisuuspolitiikkaa on perinteisesti myös Ruotsissa tehty konsensuksella, eikä punavihreä hallituskoalitio toistaiseksi liputa jäsenyyden puolesta. Mikäli Euroopan turvallisuustilanne jatkuu heikkona, Nato tulee kuitenkin olemaan polttava kysymys kolmen vuoden päässä odottavissa vaaleissa.

Suomella pitäisi siis olla hyvin harkinta-aikaa, eikä vuoden 1991 kaltaista ”housut kintuissa” -yllätystä ole tulossa. Hallituksen lupaama ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko tulee osaltaan jatkamaan keskustelua, ja toivottavasti sen pohjalta kyetään arvioimaan tasapainoisesti ja moniulotteisesti turvallisuusympäristön muutoksia ja haasteita.

Porvariallianssin Nato-yhtenäisyyden voimistuminen kuitenkin muuttaa pohjoismaisen puolustusyhteistyön näkymiä. Näin arvioivat mm. Mika Aaltola ja Tuomas Forsberg tuoreeltaan keskustan avausta. Suomen turvallisuuspoliittisen jakkaran jalat näyttävät näin hieman irtoilevan liitoksistaan. Suurlähettiläspäivillä puhunut presidentti Sauli Niinistö jo irroittelu liimauksia toteamalla, ettei Suomella ole mitään turvatakeita, joita se voisi Baltian suuntaan jakaa. Monitulkintainen lausunto rapautti osaltaan EU:n solidaarisuus-ajattelua, jolle Niinistö on omaa turpo-linjaansa rakentanut. Nyt myös kohuttu pohjoismainen puolustusyhteistyö saa erilaisia näköaloja, kun ruotsalainen Nato-politiikkaa ottaa uusia kierroksia.

Pääministeri Juha Sipilä (kesk.) on myös kommentoinut ruotsalaisen sisarpuolueen lausuntoja. Puheessaan Paasikivi-seurassa hän korosti, että Suomen linja on tässä selkeä ja luettavissa hallitusohjelmasta. Jotain uutta Sipilä kuitenkin toi esille. Hän puhui, että Suomen keskeinen pilari ”maailman megatrendien” keskellä on ”Smart Power – kykymme ratkaista käytännönläheisesti visaisia ongelmia”.

En nyt ihan kaatanut aamukahveja näppäimistölle, mutta melkein. Jäin miettimään. Siis Suomen maailmanpoliittinen vahvuus on kyky ratkaista käytännönläheisesti visaisia ongelmia. Okei. Se on loistava verbaalinen yhdistelmä insinööritaitoa (pragmatismi, käytännönläheisyys) ja maailmanpolitiikkaa, jossa myös käsite ”wicked problem” on tunnettu.

Toivoisin, että Suomi olisi Sipilän kuvaama maa. Mutta minun on kovin vaikea hahmottaa, että me todella olisimme sellainen. Euroopalla on tälla haavaa ratkaistavana monenlaisia ”visaisia ongelmia”. Pakolaistilanne ja poliittis-sosiaalinen kaaos EU:n lähialueilla, Ukrainan kriisi kerrannaisvaikutuksineen, naapuruuspolitiikan uudelleenarviointi, EU-kriittisen poliittisen massan kasvaminen, ilmastonmuutos, luonnonvarojen vähentyminen, talouskriisi, työttömyys ja niin edelleen.

Mitä Suomi on tehnyt edistääkseen näiden ongelmien ratkaisuja? Ulkoministerimme oli hiljan Alaskassa arktisen alueen kokouksessa kättelemässä Barack Obamaa. Sen jälkeen hän totesi, että ei periaatteessa vastusta turvapaikanhakijoiden suosimista uskonnon perusteella. Esimerkiksi Slovakian tukemaa politiikkaa oli jo aiemmin esittänyt perussuomalaisten europarlamentaarikko Jussi Halla-aho. Maahanmuuttoviraston ja oikeusoppineiden mukaan menettely olisi laiton. Sitä voi myös pitää varsin vakavana flirttailuna rasismin kanssa.

Näin Suomen ulkoministeripuolue toimii ”smart powerin” edistämiseksi. Samalla hallitus leikkaa kehitysavusta ja satsaa entistä enemmän Finnfundiin, eli yksityiseen ”kehitysapuun”, jota voisi myös kutsua markkinavoimien toiminnan edistämiseksi globaalilla tasolla. Ei erityisen innovatiivinen ratkaisu visaisten ongelmien hoitoon.

Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen liturgia on täynnä turvasanoja ja satuja, joilla pyritään vahvistamaan uskoa ja luottamusta omaan turvallisuuteen. Tältä osin keskustelukulttuurimme poikkeaa ruotsalaisten tavasta, vaikka heilläkin toki omat ristinsä on kannettavanaan. Sipilän ”smart power” vaikuttaa juuri tällaiselta sadulta, turvasanalta, jolla korostetaan oman ontologisen turvallisuudentunteen vahvistamista – yhteistä kertomusta Suomesta globaalina toimijana, rauhanvälityksen pienenä suurvaltana. Tämähän on tuttua jo oikeastaan ETYKin ajoilta asti.

Turvallisuudentunteessa vellominen on ihan kivaa. On mukava ajatella olevansa tärkeä ja merkityksellinen globaalilla pelikentällä. Vielä mukavampaa kuitenkin olisi, että hallitus oikeasti kantaisi globaalia vastuuta ja toimisi visaisten ongelmien ratkaisemiseksi. Nyt ei ole edes visioita, on vain päämäärättömyyttä ja ikävästi vahvistuvaa nationalistista tendenssiä ”hoidetaan vain omat asiamme”. Valitettavasti sillä tavoin Suomi jää omien satujensa vangiksi, ja muut maat toimivat visaisten ongelmien ratkaisemiseksi omalla tavallaan.