#MeilläOnUnelma ei ollut uusi Lapuan liike

#MeilläOnUnelma ei ollut Lapuan liikkeen uusi tuleminen tai kyynisten pillipiipareiden johtama massahysteria.

Kyse ei ollut yhden Facebook-päivityksen aikaansaamasta närästyksestä, tai muuten vain hauskasta ajanviettotavasta Kansalaistorilla. Kyse oli rasismin, muukalaisvihamielisyyden ja suvaitsemattomuuden vastustamisesta. Olli Immosen FB-päivitys on vain jäävuorenhuippu siinä äärioikeistolaisten ja itseään kansallismielisiksi tituleeraavien poliittisten ryhmien vahvistumisessa, jota eri puolilla Eurooppaa on viime vuosina jouduttu  todistamaan.

Meillä on Unelma -mielenilmaus oli varsin spontaani, nopeasti järjestetty purkaus, jonka välillisesti aiheutti tuo Immosen täysin asiaton sodanjulistus. Sen taustalla vaikuttavat kuitenkin laajemmat yhteiskunnalliset epäkohdat ja myös meillä Suomessa lisääntynyt suoranainen rasismi.

Tuntuu varsin kummalliselta, miten myös muutamat akateemisesti meritoituneet henkilöt tulkitsevat tapahtumaa erittäin kapeasta tirkistysaukosta näkemättä laajempaa kontekstia. Immosen päivitys ei ollut yksittäinen keskiyöllä näpytelty viesti, vaan osa laajempaa agendaa. Tämä kävi hyvin selvästi ilmi lukemalla sitä ”keskustelua”, jota päivityksestä hänen FB-seinällään käytiin. Immonen ei jäänyt sanattomaksi lietsoessaan ”kanssataistelijoita”.

On myös erikoista, ellei jopa vastenmielistä, kuinka moni eritoten perussuomalaisten piirissä pyrkii selittelemään koko kohun monikulttuurisuus (multiculturalism) -termin väärinymmärryksenä. Terminologian taakse on helppo piiloutua, ja sitä tehdään tarkoitushakuisesti. Näin ”monikulttuurisuuskriitikot” tekevät itsestään uhrin, kuten Jussi Halla-aho YLE Radio 1:n ykkösaamussa 28.7.

Immosen seinällä tai MeilläOnUnelma-mielenosoituksessa puhuneen Matias Turkkilan kätilöimällä Hommafoorumilla käydyt keskustelut osoittavat, ettei nyt puhuta vain akateemisesta terminologisesta kiistelystä. Käsitesaivartelu on vaarallista, sillä se tekee rasismista salonkikelpoista. Näyttää olevan jopa sallittua kategorisoida ulkomaalaisia ja maahanmuuttajaryhmiä etnisen, uskonnollisen tai kansallisen taustan perusteella, jos sen tekee multikulturalismin ideologisena kritiikkinä.

Multikulturalismista poliittisena toimintajana, jopa ideologiana pitää voida keskustella. Se on osa demokraattista yhteiskuntaa ja sanavapautta. Viime päivinä perussuomalaiset ovat saaneet taas keskustella aiheesta, ja Turkkilan osallistuminen mielenosoitukseen kertoo, että Suomessa sana on vapaa. Välihuudoista huolimatta hän sai tulla paikalle kertomaan mielipiteensä.

Mutta taistelukutsuja ja sodanlietsontaa ei tarvitse hyväksyä. Ei tarvitse ymmärtää tai hyväksyä sitä, että uhotaan taistelusta maahanmuuttajia ja ”multikulturalisteja” vastaan. Sotaisassa retoriikassa piilee vaaransa. Aina on olemassa riski, että joku tulkitsee sen kirjaimellisesti ja ryhtyy toimenpiteisiin. Sodalla, kuten ei rasismillakaan tulisi flirttailla. Hallituspuolueen tulisi selväsanaisesti irtisanoutua siitä. Myös puheenjohtajansa suulla.

#MeilläOnUnelma irtisanoutui rasismista, maahanmuuttovastaisuudesta, ulkomaalaisvihamielisyydestä ja sodanlietsonnasta. Yhteiskunnassa tarvitaan myös tekoja, sillä meidän tulee elää täällä ihmisiksi ihmisten kesken. Ihan jokaisen.

Pahoinvointi-Suomi

Yhteiskuntamme voi pahoin.

Mietin pitkään, jaksanko tai kannattaako edes kirjoittaa kohusta ja keskustelusta, mikä on seurannut Olli Immosen (ps.) Facebook-päivityksestä (25.7.). Käytyäni asiasta täysin hedelmätöntä keskustelua Facebookissa ja tunnettuani syvää vastenmielisyyttä A-studion (27.7.) keskustelusta ajattelin, että olkoot. Miksi hakata päätä seinään, kun maailmankuvien välinen kuilu on näin syvä.

Sitten katsoin Abdirahim Husseinin ja Koko Hubaran haastattelun YLE:n Aamu-tv:ssä (28.7.). Kokemukset arkipäivän rasismista pysäyttävät joka kerta. Valkoihoisena suomalaisena ei pysty koskaan ymmärtämään millaista arkipäivän rasismia Suomessa koetaan. Jokaikinen päivä.

Se kertoo kuinka pahoin yhteiskuntamme voi. Niin sanotut maahanmuuttokriitikot ovat tehneet rasismista salonkikelpoista. Olli Immonen kuuluu siihen poliitikkojen joukkoon, jotka pyrkivät esittämään rasistisia näkemyksiä yhteiskunnasta ja ihmisistä verhoamalla ne ”maahanmuuttokritiikin” kaapuun.

Kun he puhuvat esimerkiksi siitä, että Suomen ei tulisi ottaa maahanmuuttajia, ei ainakaan Irakin tai Somalian kaltaisista maista, kyse ei ole ”asiallisesta maahanmuuttokritiikistä”, vaan ihmisten jakamisesta eriarvoisiin koreihin kansallisuuden tai etnisen taustan perusteella.

Kyse ei ole sananvapaudesta

Immosen päivityksen aiheuttamassa kohussa ei ole kyse sananvapaudesta. Kuten politiikan tutkija Erkka Railo kommentoi, kyse on hänen tekstinsä retoriikasta ja kontekstista. Immonen, joka hiljattain poseerasi Suomen Vastarintaliikkeen tapahtumassa Eugen Schaumanin haudalla ja on Suomen Sisun jäsen, julkaisi sodanjulistuksensa vain pari päivää Utøyan terroriteon vuosipäivän jälkeen.

Kyse ei ole siis mistään yksittäisestä, lyyrisestä tekstistä – kuten perussuomalaisten nuorten puheenjohtaja Sebastian Tynkkynen yritti A-studiossa selittää. Kyse ei ole väärinymmärryksestä tai tulkintavirheestä. Kyse on Immosen ajatusmaailmaa kuvaavasta tekstistä, jonka hän päätti julkaista. Vaikka mies itse on pysytellyt poissa tiedotusvälineiden edestä, hänen reaktionsa Facebook-tilinsä kautta kertovat, että ei kyse ole mistään keskiyön ”känniviestistä”.

Immosella on vapaassa demokraattisessa yhteiskunnassa oikeus mielipiteeseensä. Demokratian hinta on, että myös demokratiaa vastustavat mielipiteet ovat sallittuja ja niitä saa – lain sallimissa rajoissa – esittää. Tässä mielessä Charlie Hebdon toimitukseen tehtyjen iskujen jälkeistä keskustelua sananvapauden rajoista ei ole tässä yhteydessä käydä.

Kyse on xenofobian lisääntymisestä yhteiskuntamme eri kerroksissa. Immonen ei edusta vain itse itseään, vaan kansanedustajana hän on myös puolueensa jäsen – eikä voi siinä roolissa vain piiloutua yksityisajattelun taakse. Perussuomalaiset on nyt hallituspuolue, joka kantaa keskeisiä turvallisuuteen ja yhteiskunnan eheyteen liittyviä salkkuja.

Tämän vuoksi Immosen lausunto tulkitaan myös tässä viitekehyksessä ja asia koskee myös puoluetta. Perussuomalaiset joutuvat eduskuntaryhmässään ratkaisemaan sen rajan, millaisia tekstejä ja ajatuksia heidän kansanedustajansa saavat ja voivat julkaista.

Kysymys on tältä osin hyvin yksiselitteinen. Sanktioimalla Immosta esimerkiksi eduskuntaryhmästä erottamisella, puolue osoittaisi, ettei sen eduskuntaryhmä tue kyseistä sodanjulistusta monikulttuurisuutta vastaan. Mikäli Immosen lausunnot kuitataan lyhyillä nuhteilla tai vaietaan, puolueen eduskuntaryhmä hiljaa hyväksyy hänen tekstinsä kuvastaman aatemaailman.

Politiikkaan kuuluu moniäänisyys ja kritiikki

Maahanmuuttopolitiikasta pitää demokraattisessa valtiossa keskustella. Osana tätä on myös sallittua, ja paikallaan käydä kriittistäkin keskustelua siitä, onko monikulturistinen maahanmuuttopolitiikka onnistunutta vai ei.

Sen sijaan demokraattisessakaan valtiossa ei tarvitse hyväksyä äärimmäisyyksien politiikkaa, saati tehdä siitä salonkikelpoista. On täysin eri asia keskustella maahanmuutosta, kuin julistaa sotaa ja taistelua monikulttuurisuutta vastaan. Politiikan teon tavoitteena ei tulisi olla nujertaminen ja totaalinen voitto, vaan yhteiskunnan muuttaminen demokratian rakenteita kunnioittaen. Tätä demokratian henkeä Immosen kirjoitus ei missään määrin edusta.

Perussuomalaisten A-studiossa harjoittama uhriutuminen oli tämän vuoksi vastenmielistä. Toki siellä olivat ihan väärät kaverit kommentoimassa, koska kyse oli Olli Immosen eikä heidän kirjoittamastaan tekstistä. Varsinkin Sebastian Tynkkynen kritisoi, ettei Suomessa saa edes keskustella monikulttuurisuudesta kriittisesti, vaikka hän sitä itse noin vartin studioajalla pääsi tekemään.

Homma ei toimi niin, että jos käyttäytyy ja toimii ronskisti ja räiskii ympäriinsä, voisi odottaa saavansa kohtelua silkkihansikkailla. Perussuomalaisten piirissä käytetään värikästä ja paikoin suoranaisen rasistista kielenkäyttöä. Siihen ei tule vastasta samalla mitalla, vaan asiapohjaisella ja tiukalla kritiikillä. Tästä ei ole syytä pahoittaa mieltään, kuten perussuomalaiset studiossa puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalon johdolla tekivät.

Mikäli perussuomalaiset olisivat puolue, jonka piirissä – eduskuntaryhmää myöten – ei kannateta rasismia tai ajeta ”taistelua” monikulttuurisuutta vastaan, puolue ei selittelisi vaan katkaisisi siteensä Immoseen ja muihin hänen hengenheimolaisiinsa Suomen Sisussa ja sen liepeillä.

Nyt puolue ei ole sitä tehnyt, vaan se jatkaa avointa flirttailua rasismin ja muukalaisvihamielisyyden kanssa. Silloin ei kannata ihmetellä, että päivystävät dosentit, kanssakansalaiset, poliitikot ja muut tulkitsevat puolueen edustavan ainakin jossain määrin rasismia ja muukalaisvastaisuutta.

Vaan surullisinta tässä kaikessa on, että yhteiskuntamme voi todella pahoin. Immonen ei ole ajatuksineen yksin.

Vuosi MH17:sta ja olemme keskellä globaalia kaaosta

On kulunut vuosi siitä, kun Malesian Airlanesin matkustajakone MH17 ammuttiin alas Itä-Ukrainassa. Turma vaati 298 ihmisen hengen. Muistan elävästi tuon heinäkuisen päivän vuosi sitten. Olin ajamassa kohti Lappia, kesä oli kauneimmillaan ja aurinko paistoi. Uutinen pysäytti. Ukrainan kriisi oli ajautunut uuteen taitekohtaan, jonka jälkeen ratkaisun löytäminen ei ole ainakaan tullut yhtään helpommaksi.

Mitä on vuodessa tapahtunut? Yksiselitteisesti sanoen aivan liian vähän. Tapauksen itsensä osalta yksityiskohdat ja syyt ovat edelleen hämärän peitossa. CNN-kanavalle vuodettujen tietojen mukaan aklankomaalainen tutkimusryhmä olisi raportissaan tulossa siihen johtopäätökseen, että koneen ampuivat alas Itä-Ukrainan kapinnalliset.

Uhrien omaiset ja monet poliitikot, muun muassa Alankomaiden pääministeri Mark Rutte, ovat vaatineet puolueettoman tuomioistuimen asettamista tutkimaan tapahtumien kulkua. Venäjän poliittinen johto, joka ei hyväksy myöskään alankomaalaisryhmän vuodettuja tuloksia, pitää YK:n alaisen tuomioistuimen perustamista ennenaikaisena ja haitallisena.

Aiemmin tässä kuussa Venäjän johto nurisi Suomelle ja EU:lle siitä, ettei pakotelistalla ollutta Sergei Naryshkinia päästetty osallistumaan ETYJ:n juhlakonferenssiin Helsinkiin. Venäjän hallinnon mielestä pakotteista kiinnipitäminen vain lukkiuttaa tilannetta, ja samaan kuoroon yhtyivät myös muutamat kotimaiset kommentaattorit.

Ukrainan kriisi ei ole vuosi lentoturman jälkeen yhtään lähempänä ratkaisua, eikä kansainvälispoliittinen tilanne ole lientynyt. Venäjän ja ”lännen” näkemyserot ovat kasvaneet valtaviksi. On vallalla kaksi toisistaan täysin poikkeavaa totuutta, joiden välille on vaikea rakentaa siltaa. Venäjän johdon toiminta näyttäytyy ”läntisestä# näkövinkkelistä hyvin kaksinaismoralistiselta, kun toisena päivänä syytetään EU:ta ovien sulkemisesta ja toisena kieltäydytään hyväksymästä YK:n riippumatonta tutkintaa.

Globaali kaaos 

Jyrki Käkönen pohdiskeli Politiikasta.fi-kolumnissaan (16.7.2015) ”lännen” ja Venäjän maailmankuvien eroa sekä maailmanpolitiikan kriisiä. Käkönen kritisoi kovin sanoin pakotepolitiikkaa:

[Pakotepolitiikka] edistää maailman jakamista uudestaan kahtia samalla, kun globaalien ongelmien ratkaiseminen edellyttäisi kykyä toimia yhdessä. Lännen ideologinen lähtökohta tässä yhteydessä on se, että sen edustama yhteisö toimii oikein ja Venäjä pitää pakottaa toimimaan lännen edustamien arvojen ja normien mukaisesti

 

Pakotepolitiikka jakaa. Sillä rakennetaan muuria ”lännen” ja Venäjän välille, vaikkei se itsetarkoitus olisikaan. Tämä on kuitenkin vain kapea kuva koko kertomuksesta, sillä samaan aikaan myös Venäjä rakentaa muuria itsensä ja ”lännen” välille.

Krimin niemimaan valtaaminen oli selkeä irtiotto ETYK:in periaatteista ja horjuttaa vakavasti sitä tasapainoa, joka kylmän sodan jälkeen on vallinnut Yhdysvaltain, EU:n, Naton ja Venäjän välillä. Pallo on pakotteista huolimatta ennen kaikkea Venäjällä, joka on turvautunut sotatoimiin itsenäisen valtion maaperällä. Kyse ei ole vain maailmankuvien erosta, vaan tällaisen toiminnan hyväksymisestä.

Putinin lausunnot lentoturmatutkinnasta tai Venäjän haluttomuus aidosti hakea ratkaisua Ukrainan kriisiin osoittavat, että kyse ei ole vain Käkösen esiin nostamasta ”lännen” hegemonian rapistumisesta ja ripustautumisesta tähän. Kyse on myös Venäjän aktiivisesta voimapolitiikasta, jonka pyrkimyksenä näyttää olevan ”hegemonian” murentaminen ja sotilas-poliittiseen mahtiin perustuvan vallankäytön palauttaminen Euroopan geopolitiikan peruskiveksi sopimisen sijaan.

Globaalissa maailmassa tarvitsemme globaaleja ratkaisuita ja globaalia yhteistyön politiikkaa. Olen peräänkuuluttanut tätä monissa kirjoituksissa. EU:ssa ollaan valitettavasti kääntämässä selkää globaalille politiikalle ja käperrytään omien (kansallisvaltioiden) rajojen sisäpuolelle. Kreikkaan kulminoituva talouskriisi on halvauttanut EU:n päätöksenteon, se uhkaa koko EU-projektin arvopohjaa ja olemassaoloa. Maksumieheksi talouskriisissä on joutumassa kreikkalaisten lisäksi eurooppalainen solidaarisuus ja se heiveröinen arvopohja, jonka varaan unionia on rakennettu.

Suomen keskustaoikeistolainen konservatiivihallitus on samassa veneessä nationalististen ja tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa, kovempaa talouskuria ja ”isänmaan etujen” ajamista vaativien voimien kanssa. Tanskan taannoisissa parlamenttivaaleissa tiukka maahanmuuttolinja puri äänestäjiin. Iso-Britanniassa aiemmin tänä vuonna järjestettyjen vaalien tulos tarkoittaa, että maassa David Cameronin lupauksen mukaan tultaneen äänestämään EU-erosta.

Kuka hallitsisi kaaosta?

Globaali politiikka ei ole kovassa huudossa. Nyt tarvitaan uusia ajatuksia, tuoreita näkemyksiä ja tulevaisuuden visioita. Tarvitaan globaalin yhteistyön politiikkaa, mutta vastuu sen rakentamisessa ei ole vain EU:n, vaan sitä tulee kantaa myös Venäjällä, Yhdysvalloissa, Kiinassa ja niin edelleen.

Kukaan ei ole kuitenkaan halukas astumaan vankkureiden vetäjäksi. Yhdysvaltain politiikka on Barack Obaman valtakauden lopulla jo keskittymässä tuleviin vaaleihin, joissa republikaaneilla on mahdollisuus päättää kahdeksanvuotinen demokraattien valtakausi. Se tarkoittaisi varmasti suunnanmuutosta Obaman ulkopolitiikkaan, mikä tuskin tarkoittaa globaalin vastuunkannon lisääntymistä Washingtonissa.

Venäjän johto on irtisanoutunut sellaisesta politiikasta, jota ei tehdä sen omien sääntöjen mukaan. Luottamus Kremlin ja EU-maiden välillä on murskautunut, eikä sitä ole helppoa kasata uudelleen. Samaan aikaan Venäjän kääntyminen Aasiaan luo uutta valtakeskittymää, jonka tavoitteina ei ole globaalin oikeudenmukaisuuden ja tasapuolisuuden lisääminen.

Afrikka on edelleen poliittisesti heikko ja siellä tyytymättömyys vallitseviin (poliittisiin) oloihin näyttää purkautuvan radikaaliin islamismiin. Demokraattisille vastarintaliikkeille ei tunnu olevan kysyntää oikein missään. Ei edes EU:ssa, jossa Kreikka-politiikka on osoittanut, kuinka pahasta poliittisesta rappiosta maanosamme ytimessä on kyse.

Jyrki Käkösen mielestä kyse on ”muuttuvassa maailmanjärjestyksessä keskeinen kysymys on, miten länsi sopeutuu ylivaltansa liukenemiseen ja luomiensa globaalien hallinnan instituutioiden legitimiteetin kyseenalaistumiseen.”

Toki, mutta kyse on myös kolikon toisesta puolesta. Siitä, millaista globalisaatiota ”lännen” ulkopuolella havitellaan ja minkälaista politiikkaa Venäjällä ja Kiinassa ajetaan. En Käkösen tavoin usko, että ’vallan ylimielisyys’, mitä EU:ssakin on nähty, olisi ratkaisu ongelmiin.

On vain ikävää, että tätä ’vallan ylimielisyyttä’ tarjotaan tällä hetkellä myös Kremlistä. Venäjän valtapolitiikka ei ole sellainen kolmas tie kansainväliseen politiikkaan, jota minä voisin pitää toivottavana tulevaisuuden politiikkana.

Näin nousee esiin kysymys, kuka ottaa vastuun uudenlaisen hallinnan ja politiikan kehittämisestä, jos ”länsi” vain ripustautuu valtansa raunioille ja ”idässä” pitäydytään autoritaarisissa hallinnan tavoissa?

Rampa EU-ankka taivaltaa kohti sumuista tulevaisuutta

Viikonloppu oli varsin kreikkainen. Brysselissä neuvoteltiin kuumeisesti Kreikan tulevaisuudesta eli mahdollisesta lisälainasta. Suomen kerrottiin ajaneen varsin tiukkaa linjaa, eli ei lisää rahaa Kreikkaan. Lopputulemana on jonkinlainen laiha sopu, jossa Kreikalle ollaan antamassa lisää lainaa vastineeksi julkisen sektorin menojen kaventamisesta ja käytännössä vaaditaan Kreikkaa pääomittamaan pankkeja myymällä valtion omaisuutta.

On vaikea uskoa tai edes toivoa, että nyt sovittu ja jäsenvaltioiden käsiteltäväksi menevä ohjelma ratkaisisi Kreikan ja euroalueen ongelmia. Tähän asti Kreikalle lainatut rahat ovat lähinnä menneet pankkien taseisiin ja kreikkalaisille on jäänyt käteen vain murskattu elintaso ja olemattomat kasvun mahdollisuudet.

Kysymysmerkkejä on kaiken kaikkiaan aivan liikaa. Eihän juuri nyt ole edes selvää hyväksyvätkö jäsenmaat johtajiensa neuvottelemaa sopimusta, saati hyväksyykö Alexis Tsiprasin hallitus pakettia. Tilanne vaikuttaa kaikin puolin samalta, jollainen se on ollut jo vuosien ajan: Kreikalle ollaan antamassa lisää lainaa lainojensa maksamiseen, ja muutaman kuukauden kuluttua ollaan jälleen samassa tilanteessa.

EU on nyt kovissa ristipaineissa. Kreikka nakertaa yhtenäisyyttä ja koko järjestelmän legitimiteettiä kaakossa, Venäjän toimet aiheuttavat epävakautta idässä, Iso-Britannia tykyttää hermosärkyä lännessä eikä pidä unohtaa Unkaria, joka rakentaa rajoilleen muureja pitääkseen ei-toivomansa ihmiset rajojensa ulkopuolella.

Tässä ei nyt puhuta vain Kreikasta ja maan tulevaisuudesta, vaan myös laajemmin EU:sta. Siksi tulokulmaa koko keskustelussa tulisi muuttaa. Sen sijaan, että puhuttaisiin lainaohjelmista ja lainan maksamisesta lainalla, pitäisi puhua demokratiasta ja kansanvallasta. Mikä on EU:n tulevaisuus? Miltä EU näyttää 2020-luvulla, ja miltä sen pitäisi näyttää? Mikä on demokratian, markkinoiden, EU:n ja pääoman välinen suhde?

Seitsemän vuotta kansainvälisen talouskriisin räjähtämisen jälkeen on selvää, etteivät tähänastiset toimet ole auttaneet Kreikkaa. Velkaosuus BKT:sta on kasvanut, (nuoriso)työttömyys on räjähtänyt käsiin ja elintaso on monella romahtanut. Enää pankkiautomaateista ei saa edes nostaa rahaa, vaikka sitä tilillä olisi.

Ongelma on, että Kreikalle lainatut rahat ovat kiertäneet takaisin lainoittajille. Rahoja ei ole käytetty mahdollistamaan kasvua, rakenneuudistuksia ja Kreikan talouden tervehdyttämistä.Tätä ongelman ydintä tuorein sopuesitys ei ratkaise. On jotensakin käsittämätöntä, kuinka EU ja IMF jatkavat epäonnistuneeksi todettua reseptiään. Vuosien austerity-politiikka ja lainarahan pumppaaminen lainanmaksuun ovat itse asiassa kurjistaneet Kreikan tilannetta.

Miksi EU ja IMF haluavat jatkaa epäonnistunutta politiikkaa? Syy on yksinkertaisesti se, että hintalappu euroalueen yhtenäisyydelle, vakaudelle ja uskottavuudelle ei ole tullut vielä vastaan. Mikäli Kreikan euroero, Grexit, olisi Saksan mielestä edullisempi ja parempi ratkaisu kuin lainarahan pumppaaminen Kreikkaan vastineeksi julkisen sektorin romuttamiselle, se olisi jo toteunut.

Julkisuuteen ei tihkunut viikonloppuna vaihtoehtoja. Vastakkain näyttivät olevan saman menon jatkaminen tai lainoituksen lopettaminen. On surullista, että innovatiivisuus on kadonnut. Rampa EU-ankka jatkaa toivotonta taivallustaan onnistumatta hoitamaan ainoatakaan kipupistettä.

Tulevaisuus näyttää utuisalta, koska kenelläkään ei tunnu olevan halua palata piirrustuspöydän ääreen miettimään miten tästä oikeasti mentäisiin eteenpäin tekemällä asioita eri tavoin kuin ennen.

Kuumasta ETYK-kesästä kylmään ETYJ-kesään

” Te sotkette kaiken. Lehtemme lukijaäänestys Suomen seksikkäimmästä miehestä on päättynyt. Siinäkin Te tapanne mukaan selviydyitte voittajana.”, kirjoitti Hymy-lehden Kari Vanhapiha presidentti Urho Kekkoselle kuumana ETYK-kesänä 1975.

Maarit Tyrkön Suomen Kuvalehdessä julkaistu artikkeli Kekkosesta tuona kuumana kesänä neljäkymmentä vuotta sitten on monitahoinen. Se avaa oven ETYK:n kulisseihin, Kekkosen valmistautumiseen uransa tähtihetkeen. Toisaalta se on palanen Suomen historiaa, kertomus aikakaudesta, jolloin tasavallan presidentin ympärillä oli poikkeuksellisen vahva henkilökultti.

Kekkonen ja ETYK ovat nyt neljä vuosikymmentä myöhemmin ajankohtaisempia kuin olisi voinut vaikkapa 30-vuotisjuhlavuonna 2005 arvatakaan. Suomessa järjestetystä juhlaistunnosta saatiin aikaan kesäinen ulkopoliittinen kriisi, kun Suomi ei päästänytkään EU:n pakotelistalla ollutta Duuman puhemies Sergei Naryshkinia osallistumaan kokoukseen.

Vesienloiskinta kotoisessa ulkopoliittisessa tynnyrissä eteni tuttuja latuja pitkin. Toiset kiittelivät Suomen tekemää päätöstä, joka osoitti EU:n yhtenäistä linjaa suhteessa Venäjä-pakotteisiin. Toiset taas kauhistelivat, kuinka Suomen ulkopoliittinen Kekkosen ja Paasikiven perintö onkaan tuhottu. Ei ymmärretä, että Moskovaan on syytä pitää hyvät välit – varsinkin pakkaskausina.

Keskustelu on kovin tyypillistä meille, sillä siinä keskityttiin jälleen itse asian sijaan johonkin aivan muuhun. Olisi voitu keskustella syistä, joiden vuoksi Naryshkin on joutunut EU:n pakotelistalle, tai olisi keskusteltu siitä, kuinka vaikeista ajoista huolimatta EU-maiden kesken on edelleen löydettävissä ulkopoliittista yhtenäisyyttä.

Sen sijaan Suomessa märistiin Kekkosen ajan perinnön tärvelemisestä. Siitä, kuinka nykyinen ulkopoliittinen johto Sauli Niinistöstä Timo Soiniin ei todellakaan ymmärrä, että Kreml on Kreml. Esitettiin arvioita, joiden mukaan Venäjän vastareaktiot eli kova kielenkäyttö, olivat suomalaisten itsensä tilaamia. Syy oli vain ja ainoastaan idänsuhteitaan ymmärtämättömistä suomalaispolitiikoista, jotka eivät olleet tajunneet kumartaa Kekkosen haudalle päin. Ja vielä ETYK:n juhlavuonna.

Suomen politiikot joutuivat tekemään Sofien valinnan. Helppoa ratkaisua ei ollut. EU:n pakotteista luistaminen tilanteessa, jossa Minskin sopimus ei ole pitänyt ja tilanne Ukrainassa on edelleen lukkiutunut, olisi osoittanut heikkoutta. Se olisi ollut signaali Moskovaan siitä, ettei EU:n haparoiva sanktiolinja tiukan paikan tullen pidä.

Toisaalta pakotteista olisi voitu juhlakonferenssin vuoksi tinkiä, koska ETYJ:n ja Helsingin hengen mukaista olisi ollut istuttaa myös Venäjä samaan pöytään muiden kanssa. Olisi ollut mahdollisuus vuoropuhelulle, olisi pidetty keskusteluyhteys auki.

Valinta oli vaikea, sillä Venäjän hallinto olisi käyttänyt myös myönteistä päätöstä propagandansa välineenä. On selvää, että maassa olisi otettu kaikki irti ”lännen” joustavuudesta ja Helsingissä olisi kuultu tuttua liturgiaa siitä, kuinka Venäjä on halukas hakemaan ratkaisua Ukrainan kriisiin, jos vain sen osapuolet noudattavat Minskin sopimusta. Millaista vuoropuhelua tämä olisi edistänyt?

Pallo kriisin ratkaisemisessa on jo pitkään ollut Venäjällä. EU:n ja Yhdysvaltojen ei tule sulkea ovia ja keskustelukanavia Venäjälle, mutta aito vuoropuhelu edellyttää molempien osapuolten suunnalta halukkuutta ja vilpittömyyttä. Aleksei Kudrinin esiintyminen kesäkuisessa Kultaranta-keskustelussa ei juuri antanut osviittaa siitä, että vuoropuhelun tapa olisi Venäjällä olennaisesti muuttunut.

Jokaisen päätöstä hanakasti Kekkosen, Paasikiven ja melkein Pyhän Hengen nimeen kritikoivan kannattaisi pysähtyä miettimään, miten sanktioista luistaminen ja Venäjän delegaation osallistuminen juhalkonferenssiin olisi vienyt asioita eteenpäin. Jos Venäjän johdolla olisi ollut todellista halua käydä kriisiä helpottavia keskusteluja Helsingissä, se olisi voinut valita delegaatioon sellaisia henkilöitä, jotka eivät sanktiolistalla ole.  Näin se ei kuitenkaan tehnyt, vaan otti jälleen kaiken propagandahyödyn irti.

Suomen Venäjä-suhteet ovat tässä kuvassa toissijainen asia. Euroopan ytimessä vallitsevasta sotatilasta huolimatta meidän rajamme on edelleen rauhallinen, kauppaa ja turismia käydään ylirajaisesti talouskriisistä huolimatta. Pienet säröt maiden välisissä suhteissa ovat pieni hinta isommassa kuviossa.

Kuumana ETYK-kesänä Kekkonen oli uransa huipulla. Jo selvästi vanhentunut ja helposti väsyvä presidentti isännöi kokousta, joka betonoi toisen maailmansodan jälkeisen Euroopan kartan. Maailmansodassa uudelleenpiirretyt rajat tulivat legitiimeiksi ja alueellinen koskemattomuus nousi johtavaksi periaatteeksi Euroopan geopolitiikassa.

Rajat ovat olleet liikkeessä Helsingin jälkeenkin. Euroopassa on sodittu ja soditaan. Ukrainan kriisi on tuorein, ja vakavin yhteentörmäys Helsingin hengen ja suurvaltapolitiikan välillä. Kyse ei siis ole Suomen Venäjä-suhteista tai Kekkosen perinnön vesittämisestä. Kyse on dialogin puutteesta Venäjän ja muun Euroopan välillä.

Toimivaan dialogiin tarvitaan aina kaksi osapuolta. ETYJ-kesä 2015 on osoittanut, että dialogin sijaan Euroopassa on juututtu monologiin.