Pragmaattinen Suomi ja traumatisoitunut Viro?

Sankarikansa Suomi, uhrikansa Viro. Näitä käsitteitä käytti Timo Vihavainen antaessaan satikutia Sofi Oksaselle taannoisen suomettumista, Suomea ja Viroa käsitelleestä puheesta. Suomen ja Viron suhde on aina ollut omalaatuinen, maailmansotien välisen ajan reunavaltiot kulkivat sisäpoliittisesti toiseen suuntaan ja erkaantuivat viimeistään neuvostomiehityksen jälkeen toisistaan. Kylmän sodan aikana Viro oli Suomelle pikkuveli, vähän reppana holhokki, joka sai väläyksen lännestä suomalaisten tv- ja radiokanavien kautta.

Neuvostoliiton romahdettua Viro oli taloudellisesti ja poliittisesti kaukana Suomesta. Vaikka poliittista kulttuuriamme leimasi eritoten 1970-luvulla mädänneisyys, joka huipentui Urho Kekkosen valintaan poikkeuslailla jatkokaudelle, oli parlamentarismi juurtunut Suomen poliittisen järjestelmän ytimeen. Neuvostokaupan romahduksesta huolimatta lamassa kärvistellyt hyvinvointi-Suomi oli valovuosia eteläistä naapuria edellä elintasossa ja talousjärjestelmässä. Nokia-ilmiö veti Suomen lamasta ja välimatka Viroon säilyi 2000-luvulle saakka. Pikkuveli oli pikkuveli.

Ukrainan kriisin myötä Suomen ja Viron vaikeat suhteet ovat nousseet jälleen keskusteluun. Kyse ei ole kuitenkaan uudesta ilmiöstä. Yksi hiertävimmistä kivistä on tietenkin Viron Nato-jäsenyys, joka tapahtui keväällä 2004. Koko Suomen kansallisen olemassaolon perusta järkkyi, kun Baltian maat – vastoin geopoliittista asemaansa (eli juuri siksi) liittyivät Naton jäseneksi. Samaan aikaan Suomessa Nato-keskustelu otti uusia kierroksia puolesta ja vastaan. Jonkinlaisena ajan konsensuksena voidaan nähdä ajatus, että Baltian maiden Nato-jäsenyys lisää turvallisuutta Pohjois-Euroopassa – Suomen jäsenyys heikentäisi sitä.

Kymmenessä vuodessa on tapahtunut paljon ja EU-Venäjä-suhteiden umpikuja on kärjistänyt vertailua erilaisten turvallisuusratkaisuiden välillä. Ja keskustelu on saanut outoja, psykohistoriallisia sävyjä. Vihavaisen esittämä näkemys uhri- ja sankarikansoista on perusteeton ja kumpuaa niin värittyneestä kansakunnan rakentamisen perinteestä, ettei sitä oikeastaan pitäisi nostaa missään esille.

Suomalainen sankarikansa-tarina, joka alkaa oikeastaan talvisodasta ja kulkee läpi puolueettomuuden nykypäivään on täysin fiktiivinen tarina. Kyse ei ole sankaruudesta tai oikeudentunnosta. Kyse on siitä, että Suomi onnistui kahteen otteeseen 1940-luvulla pysäyttämään puna-armeijan vyöryn. Ei yksin, ei sankarallisen kansallisen yhteenkuuluvuuden ansiosta tai jumalallisen ihmeen seuraksena. Sodat liittyivät isompaan kuvioon, jossa moni palanen johti lopputulemaan, jonka tiedämme.

Puolueettomuus-tarina ei ole sen kummemmin sankarikansan tarina. Suomi selvisi kylmästä sodasta kuivin jaloin, teki omanlaistaan politiikkaa suurvallan naapurissa. Välillä niiattiin ja kumarrettiin turhan syvään, mutta vuosikymmenistä selvittiin. Kyse ei ole kuitenkaan mistään erikoisesta sankaruudesta – sillä millaista sankaruutta on kumartaa ihmisoikeusrikoksia ja poliittista sortoa harjoittavaa suurvaltaa sateelliitteineen? Kyse oli politiikasta, eikä sitä pidä mystifioida jonkinlaiseksi ylimaalliseksi kansalliseksi superlatiiviksi.

Presidentti Tarja Halonen totesi viimeksi 25.5. Radio YLE1:n ykkösaamussa, että Virolla on oma posttraumaattinen Venäjä-suhteensa. Halonen vertasi sitä väkivaltaisesta parisuhteesta vapautumiseen, jossa uhri (Viro) pelkää väkivaltaisen ex-puolison (Venäjä) kostoa. Uhrikansa-astelema on tässäkin mukana. Alunperin Halonen käytti tätä vertausta vuonna 2008 aiheuttaen parranpärinää Viron suunnalla.

Halosen ajattelussa Viro on valinnut erilaisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen orientaation kuin Suomi, koska se kärsii neuvostomiehityksen traumasta. Näin voi hyvin olla, ja Viron historiaa katsoen Lennart Meren Helsingin Sanomille vuonna 2004 toteama virolaisen ajattelun kulmakivi ”Emme ole enää koskaan yksin” kuvastaa tätä historiallisen suhteen päälle tehtyä poliitista linjavalintaa.

Suomella ei pitäisi olla silti mitään oikeutta arvottaa Viron ratkaisua. Eikä Halonen sitä suoraan tehnytkään. Puhe traumasta kuitenkin tekee valinnasta arvolatauneen. Se sisältää ajatuksen kärsineestä ja traumatisoituneesta maasta, joka yrittää karistaa menneisyyden haamut kintereiltään päinvastaisella politiikalla. Pitää kuitenkin muistaa, että näitä haamuja on myös Suomessa. Me emme elä sen kummemmin vapaana kansallisesta historiankirjoituksestamme tai menneestä historiankulusta.

Suomen kylmän sodan jälkeiset poliittiset valinnat – liittoutumattomuuden, EU-jäsenyyden ja hitaan lähentymisen Natoon yhdistettynä pohjoismaiseen yhteistyöhön voi tulkita samanlaisen trauma-viitekehyksen kautta. Eikö liittoutumattomuuden näkeminen jonkinlaisena puolueettomuuden jatkumona ole post-Soviet-trauman käsittelyä? Eikö se ole juuri sitä kansallisen sankaritarinan jatkokertomusta, jossa Suomen olemassaolo perustuu hyviin Neuvosto/Venäjä-suhteisiin? Eikö Nato-keskustelun vaikeus ja siihen rakentunut monimutkainen identiteetti- ja historiapoliittinen kerrostuma ole osoitus traumoista? Eikö Carl Haglundin ja muiden pohjoismaisten puolustusministerien kirjeen väärästä suomennoksesta/tulkinnasta tehty myrsky vesilasissa osoita, että Venäjä+uhka samassa lauseessa on vaarallinen yhdistelmä juuri traumaattisen historiamme takia?

Suomalaisessa vallitsevassa tulkinnassa edellä mainittuihin kysymyksiin kuuluu vastata ”ei”. Suomihan on harjoittanut aina pragmaattista reaalipolitiikkaa. Historalla, kansallisella kertomuksella tai traumojen oikomisella ei ole sijaa sankarikansan tarinassa. Uhrikansalle kuuluu omanlaistensa, traumojen oikomiseen perustuvat ideologiset valinnat.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s