Kohti punavihreää Suomea 2019?

Suomi siirtyy pian mitä todennäköisimmin keskustaoikeistolaisen konservatiivihallituksen aikakauteen. On vaikea uskoa, että Sipilän paketti kaatuisi hallitusneuvotteluissa, sen verran intensiivisesti hän tunnusteli perussuomalaisia jo ennakkoon. Asiakysymyksiä ja yksityiskohtia riittää pohdittavaksi, mutta strateginen hallitusohjelma syntyy kolmen suuren – keskustan, kokoomuksen ja perussuomalaisten kesken.

Tilanne on jälleen uusi. Perussuomalaisten nousu poliittiselle kartalle toi vuonna 2011 tilanteen, jossa Jyrki Katainen päätti kasata rohkeasti sateenkaarihallitustakin kunnianhimoisemman ”sixpackin”. Oppositioon jäi vain kaksi puoluetta. Hallitus eripuraisuudessaan hoiti opposition hommat tehokkaasti, mikä näkyi vaalituloksessa. Nyt tilanne on toinen. Hallituksessa on kolme puoluetta, oppositiossa viisi. Näennäisesti voisi sanoa, että yhtenäisempi hallitus ja hajanaisempi oppositio.

Näinhän ei kuitenkaan välttämättä ole. Opposition runko muodostuu SDP:n, Vihreiden ja vasemmistoliiton ympärille. Puolueilla olisi erinomaiset edellytykset kerätä voimansa ja muodostaa punavihreä oppositioblokki. Perinteisen jaottelun välissä ameebana seilaavat Vihreät olivat talouspoliittisissa linjoissaan kuitenkin lähempänä linjauksia, joissa yhteinen sävel on löydettävissä vasemmistopuolueiden kanssa.

Työväenliike etsii nyt uutta suuntaa laajasti. Iso-Britannian vaalitulos johti Labourin Ed Milibandin välittömään eroon. Suomessa Antti Rinne ei tappiosta huolimatta ole vastaavaan pyrkinyt, vaan yritti viedä puolueensa loppuun asti hallitukseen keskustan ja perussuomalaisten kesken. Sivustaseuraajana ja puolueista riippumattomana tarkkailijana pidän oppositiotietä puolueelle parempana ratkaisuna.

Nyt SDP:llä on aito mahdollisuus uudistua. Myös suomalaisella punavihreällä politiikalla on terhakoitumisen paikka. Oikeistokonservatiivinen politiikka kaipaa vastavoiman, sillä vaalitulokset näyttävät Euroopassa vievän eri maita koko ajan enemmän poliittisen kentän oikealle laidalle. Jatkuva talouspuhe ja säästämisen uusi hyve purevat äänestäjäkuntaan. Ainakin niin kauan, kunnes säästöjen vaikutukset lankeavat maksettavaksi. Kreikka on kaikessa äärimmäisyydessään esimerkki siitä, miten leikkauksien vaikutukset purkautuvat vaalituloksessa.

On vielä liian aikaista sanoa, mihin suuntaan punavihreä yhteistyö oppositiossa etenee, mutta sille on ainakin hyvät edellytykset. Ruotsin kaltaisen blokkipolitiikan syntymiseen on vielä pitkä matka, sillä keskustan vahva rooli Suomen politiikassa jo tekee ison poikkeuksen. Myös perussuomalaisten salonkikelpoistuminen Sverigedemokraternaan verrattuna tekee lähtökohdista jo erilaiset.

Yhteistyöhön ja ideologiseen uudistumiseen uusi oppositio voi silti SDP:tä ja vasemmistoliittoa kannustaa. Se vaatii puolueilta muutakin kuin oman puolueorganisaation uudistamista, mistä molemmissa leireissä on puhuttu. Siihen on varmasti tarpeensa, mutta sitä oppositio ei palvele. Ideologisessa uusiutumisessa oppositio tarjoaa mahdollisuuden pohtia omia arvoja, ideologiaa ja vaihtoehtoja. Ne kun monien mielestä olivat hukassa sekä SDP:ltä että vasemmistoliitolta.

Keskeiset kysymykset puolueissa on: Millaista yhteiskuntaa SDP/Vasemmistoliitto haluavat vuonna 2019 olla hallituksessa rakentamassa? Ja kenen kanssa? Jälkimmäisessä puolueiden tulee miettiä suhdettaan kolmeen suureen, mutta myös Vihreisiin. Onko yhteistyö Vihreiden kanssa uhka vai mahdollisuus? Millaisen vastavoiman ja toisaalta yhteistyömahdollisuuden vasemmisto tarjoaa kolmelle keskustaoikeistolaiselle ja konservatiiviselle vaihtoehdolle?

Prosessi ei tule olemaan helppo, eikä se edes välttämättä kulje pohdiskelemaani suuntaan. Luvassa lienee sen verran kovaa kyytiä ja keppiä ay-liikkeenkin suuntaan, että SDP voi kääntyä tässä mielessä sisäänpäin. Jos puolue näkee tulevaisuutensa lokeron ay-liikkeen parlamentaarisena siipenä, kannatusluvut jatkavat laskuaan. Viime vuosien vaalitulosten perusteella kasvava asiantuntija- ja pätkätyöväestö ei äänestä SDP:tä. Tehdastyöväki taas vähenee, sillä kovista lupauksista ja kilpailukyky-puheista huolimatta jo yksin koneellistumisen jatkuva kehittyminen estää merkittävän kasvun tällä sektorilla.

Toinen yhdistävä tekijä oppositiolle on liberaalin vaihtoehdon tarjoaminen. Kristillisdemokraatit jäävät joka suhteessa omaksi oppositiosaarekkeekseen ja puolueella olisi ollut selvästi enemmän ”ideologista liimaa” perskeon hallituksen kuin opposition kanssa. Arvoliberaaliutta korostivat tuoreeltaan Carl Haglund ja Ville Niinistö. Samoja kieliä soittelivat Paavo Arhinmäki ja Antti Rinne, jotka pyrkivät luomaan asetelmaa enemmän talouspoliittisen vaihtoehdon ja eriarvoistumiskehityksen suuntaan. Silti vasemmalta löytyy arvoliberaalia latausta, jota voi oppositiossa entisestään terävöittää.

Opposition osalta kyse on valinnasta uhkan ja mahdollisuuden välillä. Tuleva hallitus tulee leikkamaan kovaa ja korkealta. Luvattu säästöjä ei synny vain rakenteista, jotka osaltaan myös tukevat keskustan ja perussuomalaisten poliittista valta-asemaa. Kansalaisten kukkarolle mennään suoraan ja epäsuorasti. Oppositio on siis suuri mahdollisuus esittää omia, rakentavia ja parempia vaihtoehtoja. Se on myös mahdollisuus ideologiselle uudistumiselle, jota SDP ja vasemmistoliitto kaipaavat.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s